Oman elämänsä antisankari, eli, Mitä elämä on II

Virolaisessa kansansadussa Huonosti kävi – hyvin kävi talonpoika kertoo naapurilleen myötä- ja vastoinkäymistensä ketjun. Aloitetaan hyvästä naurissadosta, jonka vuohipukki pahaksi onneksi syö. Pukista saadaan kuitenkin hyvät lihat, mutta niitä palvatessa sauna palaa. Eipä sekään haittaa, sillä tilalle nousee uusi ja entistä parempi sauna… Lopputilanteessa talonpojalla on rahaa, mutta uusi vaimo on karannut. Hullusti eivät ole miehen asiat vieläkään, ”yksin näet on lystimpi asuakseni kuin pahan emännän kanssa.” Kansansadun talonpoika taitaa olla positiivisen ajattelun airut – kaikkea tapahtuu, mutta asiat kääntyvät aina parhain päin. Vai miten tätä pitäisi ajatella?

Olen joskus tutustunut Rudolf Steinerin ajatteluun pohjautuvaan elämänkaaripsykologiaan. Saksalainen psykologi Mathias Wais kirjoittaa, että elämäkertojen lukeminen on elämänkaartaan tarkastelevalle ihmiselle hyväksi, koska elämäkerroista voi löytää esikuvia ja virikkeitä omalle henkiselle kasvulleen. Lukijan pitää kohdehenkilön elämänkulusta etsiä opiksensa sen punaista lankaa. Muistelmia tai omaelämäkertoja Wais ei yllättäen suosittele - ne sisältävät liikaa itsepuolustusta ja saattavat sitä paitsi olla haamukirjoittajan laatimia.

Voi tietysti olla että elämäkerran kirjoittaja on kohdehenkilönsä suhteen objektiivinen ja oikeudenmukainen - tosin elämäkertojenkin oikeellisuudesta ja kohtuullisuudesta eläviä ja kuolleita kohtaan keskustellaan harva se kirjasyksy. Omaa elämäänsä muisteleva on ainakin aidosti subjektiivinen. Vaikka itsensä puolustelun (ja muiden syyttelyn) vaara on ilmeinen, sattuu sellaistakin, että muistelija avoimesti tunnustaa kootut - tai ainakin valitut - syntinsä kaikelle kansalle. Varhainen tunnustaja, kirkkoisä Augustinus aloittaa pahojen tekojensa listaamisen poikavuosien päärynävarkauksista. Hänelle ja myöhemmille tunnustajille on tyypillistä, että elämänvaiheet nähdään myöhemmän käännekohdan, usein uskonnollisen heräämisen valossa. Tunnustajan elämä on johdonmukainen kertomus, jossa harha-askeleetkin johtavat kohti valaistumista. Tunnustaja on oman tarinansa kertoja ja antisankari.

Merete Mazzarella yhdistää kirjassaan Att skriva sin värld (1993) suomenruotsalaisen kirjailija Tito Collianderin (1904 - 1989) tunnustajien traditioon. Colliander kääntyi ortodoksiseen uskoon kypsässä iässä ja kirjoitti seitsenosaisen muistelmasarjan vanhuutensa kynnyksellä 1964 – 1973. Olen lukenut muistelmat monta kertaa, välittämättä kunnolla miettiä mistä riippuvuudessani on kysymys – lukematonta ja lukemisen arvoista kirjallisuuttahan riittää kauemmin kuin elämää.

Ainakin voin sanoa, että Colliander on mainio kertoja ja hänen elämänsä rikas ja täynnä dramatiikkaa: Tito selviää koulupoikana hengissä vallankumouksen ja nälänhädän Pietarista, viettää nuorena miehenä boheemielämää Helsingissä, Pariisissa ja Karjalan kannaksella. Hän ehtii 30-luvulla asua itsenäistyneessä Virossa ja vierailla kirjailijastipendiaattina natsi-Saksassa. Collianderin ajankuvaus on yksityiskohtaisen eloisaa, hän on tarkkasilmäinen aikalaistodistaja. Toki lukija voi mietiskellä, muistaako hän oikeasti vai luuleeko vain muistavansa. Tunnustajana Colliander pyrkii rehellisyyteen ja hänellä on kuvataiteilijan terävä visuaalinen muisti. Kirjailijana hän on kertomisen ammattilainen - kirjallisuustieteilijä Mazzarella tarkasteleekin Collianderin muistelmia kuin fiktiota. Ja toki Collianderin muistelmat ovat nautinnollista luettavaa, teksti on lyyristä ja aistivoimaista.

Martti Anhavan mukaan tunnustajan rehellisyyttä kiinnostavampaa on se, mitä hän paljastustensa ohessa tulee paljastaneeksi. Vaikka Colliander ei säästä itseään, hänen huonoista puolistaan kiehtovimpia taitavat olla ne, joita hän ei itse huomaa. Colliander osaa olla omahyväinen, itsekeskeinen ja katkera. Hän kirjoittaa muista ihmisistä pääsääntöisesti myötätuntoisesti, mutta silloin tällöin rivien välistä tihkuu ihkaoikeaa näreyttä. Mazzarellan mielestä Collianderilla ei ole huumorintajua. Ja niinhän se on, että kirjailija ottaa itsensä kovin vakavasti, varsinkin silloin kun ruotii nuoren minänsä tekemisiä viisaan vanhuuden perspektiivistä. Mazzarella kirjoittaa, että Collianderia lukiessa tuntuu kuin olisi juhlassa, jossa joku humalainen ahdistaa nurkkaan ja alkaa juopon sitkeydellä selittää, mitä elämä oikein on. Vaikka olen ollut melkein loukkaantunut tästä lausumasta, minuakin ärsyttää tapa, jolla tunnustaja-Colliander esittää elämänsä punaisen langan raaskimatta jättää sitä lukijan löydettäväksi.

Mutta joka tapauksessa rakastan Tito Collianderin olematonta huumorintajua! Colliander ja hänen sukulaisensa ajavat elämän tragikoomista vuoristorataa kuin sadun talonpoika. Joillakin näistä hellyttävän epätäydellisistä ihmisistä menee huonosti ja yhä vaan huonommin. Kirjailija itse erehtyy, epäonnistuu ja kärsii kauaskantoisia kohtaloniskuja: polvivamma romuttaa hänen elämänsuunnitelmansa moneen kertaan. Nuori kirjailija elättää perhettään myyskentelemällä maalattuja puulusikoita ja senttaamalla yhdentekeviä lehtijuttuja. Vaikka myös onnea ja menestystä mahtuu taipaleelle, Colliander arvostelee kitkerästi pikkuporvarillista maailmankuvaa, jossa elää myytti oman onnensa sepästä. Collianderin elämänkokemuksen mukaan onnenseppä-ajattelu on rajoittunutta ja sydämetöntä - elämässä tulee eteen niin paljon sellaista, jota ei voi hallita. Ja niin paljon sellaista, jonka syvemmän merkityksen tajuaa ja rakentaa vasta jälkikäteen, kuten muistelija tekee elämänkaartaan rekonstruoidessaan.

Ja mitenkä tämä liittyikään sukututkimukseen? Aika vähän, mutta kirjastomme toinen erikoisala onkin henkilöhistoria. Sukutietoa ja tahatonta sukututkimuksellista komiikkaa Collianderin muistelmiin kyllä sisältyy. Ensimmäisessä osassa (Bevarat - Lapsuuteni huvilat) kerrotaan kirjailijan sukuverkostosta, jossa vilisee von Schoultzeja, Tigerstedtejä, Gripenbergejä… Toinen osa (Gripen –Aarnikotka) alkaakin sitten korjauksilla ensimmäisen osan tietoihin. Tunnontarkka kirjailija toteaa häpeillen, että muutamankin musterin, fasterin ja kusiinin tekemiset ja keskinäiset suhteet ovat menneet häneltä epäjärjestykseen. Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten muistelmista ja elämäkerroista ongittuun sukutietoon ei aina ole luottamista. Steinerilaisesta itsekasvatusperspektiivistä en ole Collianderin muistelmia oikein osannut tutkiskella. Toivon hurskaasti, että alitajuntani hoitaa sitä puolta ihan itsenäisesti.

********************************************

Suomen Sukututkimusseuran kirjastotietokannan luokkaan L on luetteloitu yli 3000 muistelmaa ja elämäkertaa, jotka ovat kirjavarastossa. Kirjojen takautuva luettelointi on loppusuoralla.

Tito Collianderin muistelmat ilmestyivät suomeksi 1967 - 1975 Weilin + Göösin kustantamina. Ruotsinkieliset alkuteokset kustansi Schildt.

Colliandereista on ilmestynyt v. 2002 laaja sukukirja Collianderin suku Suomessa – Släkten Colliander i Finland sukuyhdistyksen kustantamana.

Kansansatu Huonosti kävi – hyvin kävi sisältyy Tauno Karilaan toimittamaan Lasten aarreaitta V:een (Gummerus 1954)
Martti Anhava: Totta puhuen (Otava 2004)
Merete Mazzarella: Att skriva sin värld (Söderström 1993)
Mathias Wais: Ihmisen elämänkaari (Suomen antroposofinen liitto, 2002)

Elämäkerrallisesta kirjoittamisesta keskustellaan Turun tiedeviikolla 30.9.2010 otsikolla "Mitä elämäkerroissa saa sanoa?"

Kuva: Fortuna John Lydgaten teoksesta The hystorye sege and dystruccyon of Troy, London, 1513.

Valtion verotus 1585-2011

Sukutukijoille historiasta on säilynyt monen moisia lähteitä, joita katsellessa joskus tulee pohtineeksi, miltä kokonaisuus on näyttänyt. Verotus on yksi tällainen asia, jota kosketellaan monissa teoksissa ja esim. SAY perustuu näihin verotuslähteisiin.

Joskus katsellessani ”Oma Maa” nimistä tietokirjaa, osui silmääni taulukko, jossa verotusta oli tarkasteltu 1811 – 1920, josta mieleeni tuli täydentää sitä toisaalta hiukan historiaan ja toisaalta nykypäivään. Tällaisen kattavan monen sadan vuoden vertailun ongelmana on se, että siinä ei voi olla kovin tarkka, sillä veroilla on ollut kovin erilaisia nimiä, mutta pientä väkivaltaa tehden, sain karkean kuvan valtion verotuksen verolähteiden suhteellisista osuuksista.

Kuvaa ei mielestäni tarvitse oikeastaan selittää, sillä se on varsin selkeäpiirteinen, mutta ainakin itseni mielestä eri verolähteiden muutokset aikojen saatossa ovat jonkin verran yllättäviä. Valitettavasti kuvasta vain puuttuvat 1600- ja 1700-lukujen tiedot, jotka ehkäpä täydentäisivät kuvaa.

Iloista verojen maksajaa ei ole varmaankaan koskaan ollut, mutta jotenkin ne verot on aina pitänyt kerätä valtion pohjattomaan kassaan. Verotuksesta on varmaankin kirjoitettu läjäpäin oppikirjoja, mutta koitan ajatella ääneen, kuinka sen itse ymmärrän historiallisessa perspektiivissä.

Veroja on mielestäni kolmenlaisia: jalostuksen ja kulutuksen verotus sekä sekalaiset veroluonteiset tulot. Verottaja ei yleensä ole kerännyt veroja siemenviljasta, vaan sadosta. Tarvekaluja on aina itse saanut tehdä, mutta jos on ostanut jotakin, niin veroja on kerätty tulleina, arvonlisäveroina tai tuotekohtaisina erityisveroina. Veroluonteisia maksuja on kerätty kaikenlaisista luvista ja viranomaisten papereista kautta historian. Yleisesti ottaen verotuksen historiasta voi nähdä myös sen, että verotus on yleensä ollut lempeää vähävaraisten osalta, mutta jos tuloja on ollut, niin verovouti on varmasti ilmestynyt ovelle.

Valtionhoitajan huolet näyttävät myös aina olleen samat. Kustaa Vaasan jälkeläiset jaksoivat kerta toisensa jälkeen patistaa voudit autioiden asuttamiseen ja valvomaan sitä, ettei veromaa valunut rälssin käsiin ja veroista vapaaksi. Nykyverottaja yrittää tilkitä kaikkia verotuksen porsaanreikiä, saada tietokantoihinsa jokaisen kuluttajan euron ja vielä lopuksi on huolestunut siitä, ettei verotettava vietä liian pitkää aikaa eläkepäivillä.

Verotuksen ikeen suuruus on kautta historian ollut ensisijaisesti kiinni valtion menoista ja vähemmän siitä, mistä lähteistä veroa on kerätty. Jos ajattelen esim. rälssin verovapautta, joka ehkäpä nykyihmisestä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, niin rälssin verovapaudelle oli perusteensa. Rälssihän oli alunperin velvoitettu kuninkaan palvelukseen, josta olisi pitänyt maksaa palkkaa. Palkka korvattiin tuolloin verovapautuksilla ja oikeudella kerätä annetuista läänityksistä tuloja. Rälssin tarkastuksia ja peruutuksia käsitellään yleensä kirjallisuudessa lähinnä sitä kautta, että veropohja kapeni, mutta yhtälailla kyse oli myös kruunun kulujen eli palkkausmenojen leikkauksesta. Rälssinperuutukset ovat olleet siis voimakkaita valtionhallinnon saneerauksia, jota näkökulmaa ei yleensä tuoda esille.

Jossakin mielessä vanhat verotusmenetelmät olivat selkeitä. Verovaroja ei kierrätetty turhaan, eikä veroja kerätty varattomilta. Nykyisin veroa kerätään kaikilta oikealla kädellä ja annetaan takaisin vasemmalla. Ennen verotus kohdistui satoon, kulutukseen ja erityisverotuksissa omaisuuteen. Nykyään tuntuu siltä, että yhä enemmän veroja pyritään keräämään jo siemenistä, jolloin siitä kärsii niin köyhät kuin yrityksetkin. Köyhät sen takia, että eläminen yksinkertaisesti kallistuu, ja yritykset sen vuoksi että kilpailukykyedellytykset katoavat jo lähtöviivoilla.

Ehkä romantisoin asioita ja moni historian kirjoittaja on varmasti eri mieltä kanssani. Yleensä kuitenkin yksinkertaiset tavat ovat myös käytännössä toimivia. Tätä on vaikea havaita nykyisestä yhteiskunnasta, joka tuntuu rakastavan monimutkaisuutta ja byrokratiaa.

Itse mietin usein kaupan kassalla, montako euroa 100 euron kauppalaskustani päätyy viimekädessä verottajalle. Aivan samat ajatukset tulevat mieleen asuntojen hintoja katsellessa. Onneksi toistaiseksi vanhojen asiakirjojen katselu sukutukijalle on ainakin periaatteessa verovapaata.

24.10.2010

Antti Järvenpää

HisKi ei aina kerro kaikkea

HisKistä, Kiikan kappeliseurakunnan kastettujen luettelosta, kesäkuun kuudennen päivän kohdalta vuonna 1860 löytyy lakoninen merkintä itsellismies Antti Tallgrenin ja hänen vaimonsa, Kaisa Antintyttären saamista kuolleista kaksostytöistä. Tämä ei ollut entisaikaan ollenkaan harvinaista, sillä huonon hygienian ja vaatimattomien olosuhteiden takia vastasyntyneiden kuolleisuus oli suurta. Kaksosten kohdalla riski oli sitäkin suurempi, koska pienikokoisten vauvojen hoitamiseen ei ollut sen kummempia apuvälineitä kuin normaalikokoistenkaan.

Tällä kertaa luontoäiti saattoi järjestää erehdyksenä oma-aloitteisesti, sillä nämä tytöt olivat siamilaisia kaksosia. Sanomalehtitietojen mukaan kesäkuisena aamuna 1860 tapahtui seuraavaa;

"Täällä tapahtui eilen aamulla eriskummainen tapaus ja luojan ihme-työ kuin ittellisen Antti Tallgrenin waimo Meskalan kylästä synnytti lapsen, jolla oli yksi pää, kahdet kaswot ja neljä korwaa, yksi ruumis napaan asti, neljä kättä ja neljä jalkaa, täydet kynnet sormissa ja warpaissa.

Lapsi oli 14,5 tuumaa pitkä ja täysiaikaisen luontoinen, waikka äiti päätti sen kahta kuukautta ennen aikaansa syntyneen. Äiti oli kaksi wiikkoa sairastanut ennen, mutta synnyttämisen hetki oli tawallista helpompi, ehkä yksi jalka ensin näkywiin tuli. Lapsen synnyttyä luuliwat naapurin waimot olewan hengen sen sydämessä, jonka tähden toimittawat hätäkasteen.

Oikeemmin sanoin siinä oli kaksi olentoa eli kaksi tyttö-lasta, etupuolet navasta alkain ylöspäin yhteen juottuneet (eli kaswaneet), selät ja takapuoli päitä (joissa oli tawalliset hiukset) oli ulospäin, mutta kaswot oli kahden-puolen siwulla, joista toiset oli hiukan waillinaisemmat, ettei näkynyt silmän teriä."


Lehdissä ei puhuttu siamilaisista kaksosista, vaikka termi oli luultavasti tuttu Suomessa saakka nykyisessä Thaimaassa syntyneiden Chang ja Eng Bunkerin tultua kuuluisiksi. He olivat syntyneet 1811 rintalastat toisiinsa kiinnittyneitä. Maailman maineeseen he nousivat esiinnyttyään P.T. Barnumin sirkuksessa.

Antti Tuomaanpoika Tallgrenilla ja Kaisalla oli ennen kaksosia syntynyt kahdeksan tervettä lasta, mutta viimeisen kohdalla luonto teki kepposensa. Pelkkää HisKiä sukututkimukseensa käyttävä ei ikinä löytäisi tätä tarinaa perhettä kohdanneesta merkillisestä sattumuksesta. Kiikassa ei moista ollut aikalaisten mukaan tapahtunut koskaan ennen.


Kuva - J. Tithonus Pednaud www.thehumanmarvels.com


Juha Vuorela