Tarinani sukututkijana

Kiikalan kirkko. Wikimedia Commons.

Tästä se alkoi

”Siihen aikaan Yltäkylän Lääpän isäntä toi emännän Peltolan Rasilta. Sittemmin isäntä sai tapaturmaisen kuoleman metsässä jättäen lesken ja viisi lasta. Suruajan loputtua leski puki itsensä punaiseen silkkiin uuden emännänpaikan toivossa ja onnistuikin pääsemään Rasvalan Topulille, josta oli kovasti iloinen. Toivoi vain, että olisi saanut edes yhden lapsen miehensä mieliksi. Sekin toive täyttyi, sillä hän sai kolme.”

Tarina jatkuu niin, että luetellaan emännän jälkeläisiä; minne pojat menivät tai jäivät ja minne tyttäret vietiin. Se oli sellainen meininki avioliittomarkkinoilla siihen maailmanaikaan.

Sain lappusen käteeni sukulaismieheltä, joka oli sen saanut ties monenko käsiparin kautta itselleen.

Luin kyllä tekstin ja jotain tuttua siinä olikin uudemman ajan osalta, mutta pistin sen kirjoituspöytäni laatikkoon. Elämä oli täynnä työtä, perhettä ja sukulaisia ja asiaan perehtyminen jäi vuosiksi.

Kerran sitten hiljaisena hetkenä löysin lapun ja aloin pistää näitä ihmisiä järjestykseen ja lopulta lisäsin siihen vanhempani ja itsenikin. Jotkin kohdat eivät kuitenkaan täsmänneet ja tahtotila vei siihen, että: ”otetaanpa selvä”. Tästä alkoi minun sukututkimusharrastukseni neljännesvuosisata sitten. Seuraavassa kerron mille poluille se on minut johtanut:

Sukututkimusharrastajana noteeraan itseni enemmän määrälliseksi kuin laadulliseksi. Näin tiedostoni on enemmän yhteyksiä hakeva ja keräilyeriä sisältävä. Lisäksi minulla on ollut ja on vieläkin tavoitteena saada verkotettua kotipitäjäni vanhat vihityt yhteen tiedostossani. Tavoite saattaa toteutua, jos eläkeläisen kiireet joskus rauhoittuvat. 

Kuka olen

Olen syntynyt Kiikalan Komisuon Uus-Jussilassa noin 65 vuotta sitten viimeisenä siinä mäessä fyysisesti syntyneenä kotitaloni takakammarissa. Kouluni aloitin paikallisessa Komisuon kansakoulussa, ensin kirkonkylän alakoulussa, josta siirryin Salon Yhteislyseoon ja sieltä maatalousoppilaitokseen. Sen jälkeen jäin perheeni kanssa viljelemään Uus-Jussilan vanhaa kantatilaa. Tila oli siirtynyt naapurin isovanhemmilleni ennen sotia. Emänniksi edelliseen isäntälinjaan sinne oli naitu sukulaisiani jo ennenkin kolmasti, ellei useammastakin, 1600-luvulta lähtien. Siis melkein sukutila. 

Tunnen varpaillani juurtuneeni kylään syvälle. Sen multa on ruokkinut lukemattomat ihmiset ennen minua ja perhettäni, joita on vaimo ja kolme tytärtä. Nyttemmin jo seuraavaakin sukupolvea.

Tietojen ja tarinoiden kerääminen sekä taltioiminen

Nopeasti nimilistojen keräämisen yhteydessä aloin havahtua siihen, että näiden nimiluurankojen päälle pitää saada päälle lihaa. Onneksi oli vielä monia vanhoja ihmisiä, joilta saattoi kysyä vanhoista ajoista ja ihmisistä sekä kopioida heidän perhevalokuviaan. Nyt nuo ihmiset ovat jo vaitonaisina kirkkoaidan toisella puolen. 

Tarinoiden etsiminen vei maakunta-arkistoon käräjäkirjoja tutkimaan. Niiden sisällysluetteloiden järjestään lukeminen ja mielenkiintoisten juttujen kuvaaminen digikameralla toi paljon esiin unohduksiin vaipuneita tai vaiettuja juttuja. Myöskin perimätietona saatuja tietoja sai sieltä vahvistettua lisättynä mehevillä todistajainlausunnoilla.

Äitivainaani tapasi kerätä sukulaisten ja tuttavien kuolinilmoituksia. Sen tavan otin perinnöksi häneltä. Pistän ilmoitusleikkeet vuosittain kirjekuoreen ja tapana on vainajainpäivänä ne selata ja vähän muistella edesmenneitä. Olen kuvannut kerran kaikki Kiikalan hautausmaan hautakivet, kun tuli tieto, että osa niistä poistetaan uudiskäyttöön.

Intohimona minulla on ollut kirjahyllyn täyttäminen historiallisilla, sukututkimuksellisilla, dokumentti-, kuva- sekä kuvataidekirjallisuudella. Mielenkiintoista tietoa entisten aikojen tuttavapiireistä ovat valaisseet monet läheisten vieraskirjat. Nimilistojen ja sukuyhteyksien keräämisen johdosta Kiikalan historia -kirja avautui uudestaan. Se sisältää monia mielenkiintoisia tarinoita, joiden henkilöitä pystyi nyt yhdistämään sukutiedostoon.

Ei yksin nimilistat, tarinat ja kuvat alkaneet kiinnostaa vaan lisäksi sukujen asuinsijat. Nykykarttoja aloin ostamaan ja sukupaikkoja niihin sijoittamaan. Lisäksi keräsin ja kerään vieläkin kaikkia mahdollisia eri ikäisiä karttoja tai niiden kopioita niin paikallisia kuin valtakunnallisiakin. Myös karttakirjat hankin tavattaessa.

Esineiden kerääminen

Historiasta kiinnostuneiden tapana on säilöä nurkkiin vanhoja esineitä. Isäni oli tilanpitouransa ajan työntänyt mihin minnekin vanhoja esineitä niin, etteivät katoa. Eläkkeelle päästyään hän kokosi ne talon vanhaan aittaan kotimuseoksi. Samoilla teillä minäkin kuljen ja kerään talteen kaikki historiaan viittaavat ihmiskäden tekemät tavarat. Niitä on löytynyt monia pellolta kiviä kerätessä, maastosta metallinpaljastimella etsien, vinttien pölyistä sekä mistä milloinkin. On kadonneen pajan ja sahankin tarkat sijainnit löytyneet metallinetsimen paljastusten myötä.

Muuttaessamme vanhainkotiimme Komisuon Sarkolaan luovutin talosta yhden huoneen museohuoneeksi, jonne esineitä on pistetty näytille. Vanhateemana on myös uudestaan maalattua tapettia ja kattomaalauksia sekä historiallisia boordikuvia. Monilla näistä esineistä on yhteys kylän historiaan ja henkilöihin. Parasta on, kun saa tietää kenen esine on ollut tai sen tehnyt. Monissa kirjoissa on omistuskirjoitus.

Yhteistyö muiden tutkijoiden kanssa

Sukutietojen kerääminen on tuonut monia uusia tuttavuuksia ja uudistanut vanhojakin. ”Tikusta asiaa” ja yhteydenotto on ollut helppoa. Yhteistyö muiden tutkijoiden kanssa on laajentanut hyvin paljon kerättävää tietomäärää sekä olen heiltä saanut hyvää oppia tutkimiseen. Monet yhteydet ovat löytyneet kysymällä ja sitten itsekin täydentämällä. 

Kiihkeimmän keräilykauden jälkeen, kun elämäntilanne muuttui enemmän elämän tekemiseksi, on harrastus kutistunut, mutta pulpahtanut usein pintaan, kun joku haluaa tietoa tai muuten apua. Palkitsevaa on ollut ne kerrat, kun sukupolvien takaa halutaan tietää aviottomien lasten isiä ja siinä on saanut auttaa. Valitettavasti siihenkin on tullut paha este tahi hidaste, kun tietolähteeni isoäitini kuoli.

Kotiseututyö

Paikallinen kotiseututyö on tullut tutuksi. Sellaiseen tulee vedetyksi mukaan helposti, kun osoittaa pientä kiinnostusta ja harrastuneisuutta. Niinpä mukanaolo Kiikala-Seuran toiminnassa käsittää Salon kaupungin omistaman Kiikalan kotiseutumuseon valvontaa ja esittelemistä. Vuosittain pyritään museolle järjestämään teemanäyttely. Sen kokoaminen vääjäämättä pistää tutustumaan historiaan esinein, kartoin, dokumentein. Johtoryhmään kuuluu paikallishistoriaa tietäviä henkilöitä monilla näkökulmilla. Oppipoikana olen saanut olla mukana.

Viisi entistä itsenäistä kuntaa nykyisen Salon kaupungin alueella päättivät järjestää 2000-luvun alkupuolella kivikautisten asuinpaikkojen yleisökaivaukset. Tähän projektiin upposin syvälle, josta en ole vieläkään päässyt irti. Tuskin haluankaan. Kiikala osoittautui korkeuskäyriltään, joista asuinpaikkoja löytyy, alueeksi, jossa on asuttu silloin kun Suomenniemeä on asutettu ensikertaa pysyvämmin. Kaivauksen löytämä asuinpaikka Kiikalan Kurajärven entisellä saarella osoittautui 9500 vanhaksi. Samaa viitettä antavat 72,5 m korkeuskäyrältä löytyvät useat muut inventoidut indikaattoritihentymät.

Mitä vielä on mielessä tavoitella

Tavoitteena on vielä saada päässäni pyörivät tarinat kirjankansien väliin. Ajatustani kiehtoo myös kirjoittaa kirje lastenlasteni lastenlapsille. Dna-testikin on minulle lahjana tehty. Sen tulkitseminen on jäänyt sille asteelle, että tiedän olevani kohtalaisen eurooppalainen geenistöltäni. Ehkäpä tämäkin vielä avautuu laajemmin. Eläkeläisukkona harrastelen vanhassa linja-autotallissa mm vanhan mallin mukaisien puulelujen tekemistä.

Kiikalan mustalaisorkesteri

”Oli Kiikalan kuuluisat mustalaisorkesteri soittamassa, Harttu, Feeti ja Jalmari, kun kaikki hienoimmat häät ja arpajaiset soitti”.

Tarinan pätkä toi minulle pitkäaikaisen sukututkimustuttavuuden Hartun jälkeläisten kanssa. Minun tehtäväni oli paikallisena kerätä tarinoita, hakea asuinpaikkoja, haudat. Projektista kiinnostui paikallinen sanomalehti ja sen päätteenä kokosivun kertomus kaikilla kootuilla tiedoilla tästä aikansa merkittävästä ylirajojen menevästä orkesterista. Tämä on sukututkimusharrastusurani yksi kirkas helmi.

”Ja kyllä minä ne vielä muistan vaikka en oikein tanssija vielä ollutkaan kun Tyyne ja Verner Jalonen, joka myös oli hyvä soittaja, menivät vielä kerta vauhdilla 9x9 salin ympäri vaikkei peli enää soinutkaan ja olivat vanha friiupari ja kovin tykättiin”.

Hannu Vuoristo

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Vuoden Sukutarinakilpailun 2022 voittajan Satu Riikosen haastattelu

Vasili Sampissa (oikeassa laidassa). Satu Riikosen kotialbumi.

Miksi päätit osallistua Sukutarinakilpailuun?

Lehtikirjoituksia, Valtion Pakolaisavustuskeskuksen asiakirjoja, valokuvia, tutkimuksia ja sukulaisten tarinoita – olin kerännyt runsaasti materiaalia Itä-Karjalan heimopakolaisista, joihin isoäitini perheineen kuuluivat. En oikein tiennyt mihin sitä kaikkea hyödyntäisin. Sattumalta näin ilmoituksen Sukutarinakilpailusta ja päätin tiivistää aineistoni kahdeksi kilpailutekstiksi. Kirjoituskilpailu antoi sopivat raamit, aikataulun ja tavoitteen kirjoittamiselle. Lopulta sain vain yhden tekstin valmiiksi määräaikaan mennessä ja osallistuin kilpailuun tarinalla, jossa seurataan isoäitini veljen Vasilin viimeisiä tunteja. Vasili jäi junan alle.

Oliko sinulla ennestään kokemusta luovasta kirjoittamisesta?
Aloitin luovan kirjoittamisen vasta reilu vuosi sitten. Kirjoitan työssäni ammattikorkeakoulun lehtorina jonkin verran tietotekstiä ja halusin saada siihen uutta näkökulmaa. Osallistuin proosan kurssille, liityin kirjoittajaryhmään ja aloin viime syksynä suorittaa kirjoittamisen perusopintoja avoimessa yliopistossa. Esikuvani on Riitta Konttinen, jonka tietokirjojen tyyli mm. Aino Sibeliuksesta ja Helene Schjerfbeckistä kiehtovat minua.

Luovan kirjoittamisen opinnoissa olen innostunut fiktion kirjoittamisesta ja uppoutunut yhä syvemmälle proosan maailmaan. Sukutarinakilpailusta oli mahdollista hyödyntää fiktion keinoja, vaikka tekstini perustui vahvasti lähteisiin.

Vasili sotasairaalassa 1942. Satu Riikosen kotialbumi.

Voitko kertoa tarinasi "Tänään hän joutuisi kulkemaan kotiin yksin" taustoista?
Kiinnostuin Itä-Karjalan Uhtualta 1920-luvulla paenneiden sukulaisteni vaiheista. Kansallisarkiston salissa oli kesähelteellä hiljaista, kun selasin vanhojen vihkojen hauraita sivuja. Mitä kaikkea arkistosta löytyykään! Isoäitini perhei saapui Suomeen keväällä 1922 ja oli koskettavaa nähdä lyijykynällä tehtyjä tarkkoja merkintöjä siitä, miten monta aluspaitaa ja sukkaparia silloin seitsemänvuotiaalle mummolleni ja hänen sisaruksilleen oli luovutettu. Heidän pakolaisuudestaan tuli konkreettista.

Tarkoitukseni ei ollut tehdä varsinaista sukututkimusta, mutta erityisesti isoäitini kahden veljen, Vasilin ja Teodorin, kohtalot eivät jättäneet minua rauhaan. Molemmat veljekset osallistuivat sekä talvi- että jatkosotaan ja puolustivat Suomea Venäjän kansalaisina tai kansalaisuudettomina kuten heidät on sotilaskantakortteihin merkitty. Vasili sai Suomen kansalaisuuden vasta 1949-luvulla eli 27 vuotta Suomessa asuttuaan. Nuorempi veli Teodor kaatui jatkosodan ensimmäisenä kesänä. Isoäitini ja hänen veljensä kuolivat ennen syntymääni, mutta perheen muihin sisaruksiin ehdin tutustua. Perhe eli tiiviissä itäkarjalaisyhteisössä Kemin Karihaarassa. Pakon edessä jätetty Uhtua ja siellä järven rannalla seisonut komea hirsitalo muuttui tarinaksi, jota kerrottiin jälkipolville.

Löysin Kemin kirjaston Pohjolan Sanomien arkistosta uutisen Vasili Ontrolan junaonnettomuudesta. Sillä oli merkittävä rooli kilpailutekstissäni. Vaikka tekstini keskiössä oli traaginen kuolema, yritin tuoda esiin Vasilin hyväntuulisuutta ja leppoisaa elämänasennetta. Sellaisena sukulaiset ovat hänet minulle kuvailleet.

Mitä neuvoja antaisit ensimmäistä kertaa kilpailuun osallistuville tai osallistumista harkitseville?
Kokonaista elämäkertaa voi harvoin tiivistää muutamaan sivuun. Juuri rajaaminen oli minulle kirjoittamisessa vaikein asia, sillä monta merkittävää yksityiskohtaa jäi kertomatta. Tarinan muokkaamiseen kannattaa varata riittävästi aikaa.

Sain kilpailutekstiini palautetta – myös muilta kuin perheenjäseniltä ja parhaimmilta ystäviltä. Tarkkasilmäiset testilukijani huomasivat, että selän taakse ei voi nähdä ja tyhjää olutlasia ei voi juoda pohjaan saakka kovin montaa kertaa.

Kannustan rohkeasti kirjoittamaan ja osallistumaan Sukutarinakilpailuun. Jos sukusi tarina kiehtoo sinua, se kiinnostaa todennäköisesti myös muita.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Minä ja HisKi

Voisin väittää, että jokaiselle on tärkeää tietää juuristaan. Tämä ajatus oli minullakin, kun kipinä omien juurien selvittämiseen syntyi oman ukin kohdalla. Isäni oli ollut 1v. isänsä kaatuessa jatkosodan loppumetreillä. Trauma oli liian suuri asiasta puhumiseen perheessä ja näin ukkini jäi kaikille mysteeriksi. Kuka oli tämä mies, jota kaikki kaipasivat?

Kun 1990- luvulla kerroin harrastavani sukututkimusta, minulle todettiin sen kuuluvan vanhoille miehille. Ihmeteltiin, miksi halusin tonkia menneitä? Mitä siitä saisin? Ensimmäinen kosketus alaan tuli, kun osallistuin projektiin, jossa selvitettiin sisällissodan uhreja. Mikään ei ollut kiinnostavampaa kuin istua kirkkoherranvirastossa selaten mikrokortteja ja suuri urakka avasi minulle täysin uuden maailman. Tämä projekti tunnetaan nykyisin Suomen Sotasurmat 1914–1921 -projektina.

Samalla kun ym. projekti avasi oven kirkonkirjoihin, tutustuin henkilöön nimeltä Leif Mether. Hän toimi Suomen Sukututkimusseurassa ja hänen kauttaan löysin jotain aivan ihmeellistä: HisKin! Voi mikä loistava idea! Ensin varattiin materiaali ja odotettiin muutama viikko. Posti toi paksun kirjekuoren kotiin, jossa oli tallennettava kirja paperiversiona ja mukana oli myös ohjeet, lerppu ja korppu. Tietokoneesta Access esiin ja naputtelemaan! Kun työ oli valmis, koko setti lähetettiin takaisin ja taas uutta kirjaa tilaamaan. Menetimme Metherin vuonna 2005 ja sen jälkeen HisKi- toiminta toviksi hiljeni.

Uusi maailma aukesi SSHY:n myötä, kun kirkonkirjoja alettiin kuvata nettiin. Kansa oli kauhuissaan, sukututkijat taputtivat pieniä käsiään. 2000-luku toi mukanaan nettiin myös Kansallisarkiston ja Kansalliskirjaston, Digihakemiston, Sukujutut, Sukuhakurin, blogit, keskustelupalstat, sukututkimusivustot, Facebookin ja sen 17 muuta palvelua ja tietolähdettä.

HisKi on aina pysynyt lähellä sydäntäni. Kun uusi tallennustyökalu valmistui, otin sen heti käyttöön. HisKin kautta teen toisille samaa palvelusta, jonka joku muu tekee minulle. HisKin tallentamisessa on tarkat ohjeet, vain niitä noudattamalla haku toimii oikein. Nykyisin HisKin tietojen yhtenäistämiseksi on käytössä auditointi, jossa henkilö tarkistaa toisen tekemän tallennuksen. Auditoinnissa olen huomannut, ettei suuri osa tallentajista toteuta ohjeita ja se aiheuttaa viivästymisiä. Mutta parempaan ollaan menossa, HisKi taas kiinnostaa ja tallentajiakin on tullut lisää!

Digimaailmaan avataan koko ajan uusia arkistoja ja palveluita sukututkimuksen tekemiseen suoraan omalta koneelta. On kuitenkin tärkeää, että tiedot tarkistetaan aina alkuperäislähteistä. HisKi on vain hakukone mutta ne oikeat, tutkimukseen sopivat tiedot pitää aina etsiä käsiinsä itse. Sukututkimus on tieteellistä tutkimusta, lähdetiedot pitää olla kunnossa.

Ukin tietojen selvityksen tarve sai minut vuosikymmenien reissulle. Harrastuksesta on tullut ammatti ja vuosien aikana löydetyt mielenkiintoiset suvun käänteet ja yksityiskohdat ovat saaneet minut ymmärtämään, mistä minut on rakennettu.

 Kati Ahopelto

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 4/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Pyövelin kivittäminen

Plakaatti pyöveleiden kivittämisestä. KA (Turku), Kruunusarja.

Turun pyövelinä vuosina 1669─1670 toimineelta Matts Bertilssonilta kysyttiin marraskuussa 1669, pystyisikö hän mestaamaan miekalla. Hän sanoi, ettei ollut aiemmin mestannut sillä, mutta oli valmis yrittämään, sillä hänen olisi kuitenkin tehtävä se ennemmin tai myöhemmin. Miekka oli myönnetty piilukirveen sijaan mestausvälineeksi nimenomaan huoruudesta mestattavan ylioppilas Sigfridus Simoniksen omasta pyynnöstä. Mestaus epäonnistui ja kaupungin parturit joutuivat kantamaan Sigfriduksen pois paikalta parantaakseen hänet. 

Juttu ei päättynyt tähän. Raastuvan vahtimestari Hemming Mårtensson kertoi seuranneensa vankia täytäntöönpanopaikalle torille ja seisseensä sitten ringissä muiden kanssa katsomassa toimitusta. Hemmingin vaimo oli nähnyt raatihuoneen portista pyövelin juoksevan suuri joukko väkeä perässään raatihuoneen ohi. Toimituksen epäonnistumisesta raivostunut väkijoukko oli ajanut pyöveliä takaa kivet käsissään Kuninkaankadulle, jonne hänet oli pahoinpidelty ja jätetty makaamaan. Vaikka Matts Bertilsson sai useita haavoja päähänsä, hän itse uskoi paranevansa. Monet ringissä seisseiden todistajien mukaan ensimmäinen kivi oli lentänyt ringin takaa kansanjoukosta. Oikeus ei lopulta tuominnut ketään pyövelin kivittämisestä, sillä siihen osallistui ilmeisen suuri joukko turkulaisia. 

Turun pyövelinä vuosina 1695─1696 toiminut Erik Bengtsson Liten oli kotoisin Ruotsista. Hän käyttäytyi mestauksessa harhaoppisesti puremalla ensin miekkaansa ja pistämällä sen sitten hiekkaan. Mestattava Robert Såger oli nimittäin sanonut, ettei miekka pystyisi häneen. Pyöveli kertoi oppineensa esivanhemmiltaan, että tuomittu ei voinut ”kuurouttaa” miekkaa, mikäli pyöveli toimi, kuten Liten oli toiminut. Kun Liten käyttäytyi muutenkin sopimattomasti, erotettiin hänet virasta.

Hänen uransa pyövelinä ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä hänet valittiin Karlskronan pyöveliksi. Mikko Moilasen (Suomen pyövelit, 2019) mukaan hän ei osannut sielläkään hoitaa leiviskäänsä kunnialla. Joulukuun toisella viikolla 1699 hänen piti mestata ja polttaa roviolla kruunun laivamies Roos. Liten Epäonnistui mestauksessa ja joutui lyömään kirveellä useita kertoja, ennen kuin Roosin kaula katkesi. Tämä sai väkijoukon levottomaksi, sillä Roos tunnettiin ja hänestä pidettiin. Roos ennätti lisäksi uhota, että hänen toverinsa kostaisivat pyövelille, jos hän epäonnistuisi mestauksessa.

Liten ennätti tuskin laskea kirvestään, kun ensimmäiset kivet jo lensivät väkijoukosta. Kaupungin vahtimestari huusi moneen kertaan, ettei pyöveliä saanut kivittää. Liten pakeni lopulta metsässä olleeseen kivimajaan, jonka luo kivittäjät saapuivat ja sanoivat, että täällä on se koira, joka otetaan hengiltä. Hän sai jälleen kivisateen niskaansa ja eräs väkijoukosta löi Litenin takaraivoon kuolettavan iskun kivellä.

Kuningas Kaarle XII oli antanut vajaa vuosi aiemmin tammikuussa 1699 asetuksen, jolla hän nosti pyövelit kunniallisiksi kansalaisiksi. Heitä ei saanut kohdella halventavasti eikä sulkea yhteisöelämän ulkopuolelle. Heidät tuli ymmärtää oikeudenhoidon välttämättömäksi osaksi, sillä he käyttivät esivallan miekkaa. Vain muutama viikko Litenin kuoleman jälkeen kuningas antoi 24.5.1700 uuden asetuksen pyöveleiden koskemattomuudesta. Kansa ei saanut ottaa oikeutta omiin käsiinsä, vaikka toimitus olisi epäonnistunut, vaan pyöveli tuli tuomita lain mukaan. Jos joku teki vielä niin, uhkasi häntä itseään kuolemantuomio. Litenin surmannut mies mestattiin ja eniten kiviä heittänyt sai juosta kujanjuoksun. Litenin kuolemasta oli siis lopulta hyötyä ammattikunnalle!

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 4/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Tutkimustulokset esiin!

Sukutietoja kertyy valtava määrä, jos harrastusta on jatkunut jo pidempään. Käytännössä niitä kertyy niin runsaasti, että kynnys koottujen tietojen julkaisulle kasvaa jatkuvasti. Kovin harvalla on mahdollisuus ryhtyä perinteisen sukukirjan tekemiseen, jossa esimerkiksi luetellaan tietyn henkilön tai pariskunnan kaikki jälkeläiset. Henkilökohtaisesti olisi vaikeaa edes päättää, kenen kaukaisen esivanhemman jälkipolvia haluaisi esitellä laajemmin.

Entäpä jos madaltaisit julkaisukynnystä ja koostaisit temaattisia, hieman vähemmän aikaa vieviä kirjasia? Tämä tuli itselleni mieleen tässä syksyn mittaan, kun mietin lähisukulaisillesi sopivaa joululahjaa. Koska aika ja tarmo eivät riitä laajaan sukukirjaan, päätin ryhtyä miettimään teemallista kokoelmaa hieman matrikkelin tyyppisesti. Kuten aina ideoinnissa, muuntui alkuperäinen ajatus matkan varrella muutamiakin kertoja.

Teemoja miettiessäni tulivat mieleeni suvun pitäjänkäsityöläiset, sotilaat, aviottomien lasten äidit ja ruukkityömiehet. Lisäksi kokosin listaa torppareista ja rengeistä sekä piioista. Yksi ehdokas joululahjaksi oli myös suvun hallussa oleva, isovanhempieni asuma, nykyisin autiona oleva pientila ja sen historia. Viimeksi mainittu innosti aluksi eniten, mutta huomasin sen vaativan huomattavia lisäselvityksiä. Vaikka sinänsä perustiedot ovat olemassa, ei niille löydy tällä haavaa aukottomia lähdetietoja.

Niinpä näistä monista edellä mainituista päädyin loppujen lopuksi isänpuoleisten isovanhempieni esipolvista löytyvien sotilaiden katsaukseen. Rajasin vielä työtä siten, että mukaan tulivat ainoastaan suorat esi-isät perheineen. Tässä vaiheessa en tosin ollut tajunnut sitä, että näitä miehiä löytyykin hieman enemmänkin, erityisesti isoäidin sukujuurista. Tämä lähestymistapa rajasi riittävästi tehtävää työtä ja näillä näkymin sukulaisten pukinkonttiin eksyy muutamien kymmenien sivujen mittainen kirjanen.

Ensi alkuun tässäkin tapauksessa näytti siltä, että kerrottavaa kustakin miehestä on kovin vähän. Alkuun päästyään sitä huomaakin mm. sen, että Ruotsin vallan aikaisen ruotujakolaitoksen pääkatselmusrullat sekä muut sotilasasiakirjat antavat hyvin monipuolisesti tietoa. Palvelukseen astumispäivästä aina eroon saakka on kirjattu huolellisesti esimerkiksi rakuunoiden osalta heidän ratsastamansa hevosen tiedot. Jopa huomattavasti tarkemmin kuin itse miehen. Haavoittumiset, kunniamerkit ja kaatumiset taistelussa on nekin kerrottu täsmällisen koruttomasti. Katselmusrullien alusta löytää tietoa siitä, missä tuo mainittu tilaisuus on pidetty. Näin voi saada kauan sitten eläneiden esivanhempiensa liikkeistä täsmällistä dokumentointia.

Palkkaluetteloitakin on säilynyt ja upseerien sekä aliupseerien osalta ansioluetteloita. Suomen sodassa kaatuneiden osalta Suomen palkkarästikomitean asiakirjat kertovat kuolinpäivän, vaikka paikka ja syy saattaa osin jäädä pimentoon. Niiden miesten osalta, jotka vuoden 1917–1918 aikana osallistuivat erilaisiin taisteluihin, on Sotasurmaprojekti ollut oiva työväline. Vaikka paljon on vielä tehtävää, on sen avulla selvinnyt omalle suvulle uusia asioita isoisän isän kohtalosta.

Erityistä huomiota kiinnitin lähdemerkintöjen tekemiseen. Jos vaikka joku sukulainen innostuisi itsekin tutkimaan, niin olisipa valmiina ainakin perusasiat. Samalla tulevaisuutta ajatellen lisäselvitysten tekeminen on helpompaa kunnollisten lähdeviitteiden myötä. On loppujen lopuksi hyvin pieni vaiva tehdä nämä viitemerkinnät, koska lähes kaikki tärkeimmät internet-palvelut antavat ne automaattisesti. Kirjallisten lähteiden osalta voi katsoa mallia vaikkapa Aikakauskirja Genoksen artikkelin lopusta.

Oman kirjaseni ja tämän jutun kuvituksena on Riksarkivetin syövereistä löytynyt kuva[1] keskisessä Ukrainassa vuonna 1709 käydystä Poltavan taistelusta. Siellä oli monia suomalaisiakin mukana. Tämän myötä toivotan itseni ja hallituksen puolesta rauhallista vuoden vaihdetta.

Juha Vuorela

---

[1] Historiska planscher, Omslag 1709-1710, SE/KrA/0426/016/1709:16 (1709), bildid: K0035082_00001

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 12/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.