Se, joka ei muista menneisyyttä, elää ilman tulevaisuutta

Juhan Liivin omakätisiä muistiinpanoja Juhan Liivin kotimuseossa, jossa vierailtiin Seuran Tarton jäsenmatkalla vuonna 2014. Kuva: Laura Aho.

Näin kirjoitti virolainen runoilija Juhan Liiv yli sata vuotta sitten. Tämä ajatus on kenties ajankohtaisempi nyt kuin koskaan ennen. Loppujen lopuksi ammennamme viisautta omien ja muiden kokemuksista käsitellessämme jokapäiväisiä asioita. Vaikka jotkut tunnetut tutkijat ovat väittäneet, että historian oppitunteja ei ole, koska ihmiset toistavat vanhoja, kauan sitten tehtyjä virheitä uudestaan ja uudestaan. 

Olin muutama vuosi sitten eräässä koulussa sijaisena opettamassa historiaa 7. luokan oppilaille. Kerroin lapsille, kuinka mukava on tutkia sukuhistoriaani. Aloitin kysymällä, tiedätkö mitä historia on? Erilaisia vastauksia annettiin, mutta paras oli erään oppilaan ehdotus – historia on vanhoja asioita. Tämä vastaus oli varsin tarkka – kysehän on esineiden lisäksi vanhoista rakennuksista, asiakirjoista, valokuvista, äänitteistä, elokuvanauhoista ja muusta.

 

Tieteen maailmassa historian käsitettä lähestytään monilla eri tavoilla. Haluaisin lisätä vielä yhden lähestymistavan. Kaikkea aiemmin tapahtunutta kutsutaan menneisyydeksi. Usein sanotaan siitä, mitä ennen oli ”ah, se on historiaa”. Mutta näin ei ole, koska menneisyydestä tulee historia vasta sitten, kun puhumme ja kirjoitamme siitä. Hyvään historialliseen katsaukseen sisältyy tapahtumien kuvaamisen lisäksi myös kertojan tai kirjoittajan arvio siitä, mitä tapahtui. Usein eri ihmiset näkevät samat tapahtumat eri näkökulmista.

Usein ajatellaan, mitä menneiden muistelulla on virkaa, kun elämän täyttävät arkipäiväiset huolet ja eikä aika riitä. Nuorilla ihmisillä on vain lyhyt elämä takana eikä paljon muistettavaa. Toisaalta edessä on jännittävä ja loputtomalta näyttävä tulevaisuus. Suunnitelmia on monia. Keski-ikäisillä on myös vielä monia haasteita edessä, mutta on jo jotain muistavaakin. Vanhukset ovat eläneet pitkän ja tapahtumarikkaan elämän ja heillä on paljon muistettavaa, vaikka heillä on myös tulevaisuudensuunnitelmia. 

Nykyisessä tilanteessa monet ihmiset joutuvat olemaan poissa työpaikaltaan – eikä vain etätöissä vaan täysin ilman työtä. Ensimmäinen viikko voi olla suorastaan nautinnollinen, koska aiemmin lykätyt kotityöt ja askareet voi vihdoin tehdä. Mutta sitten ahdistus alkaa vähitellen hiipiä sieluun, koska ei ole mitään, mihin mennä. Silloin on hyvä hetki ottaa tietokone tai paperiarkki eteen ja kynä sormien väliin. Jokaisella on jotain muistettavaa riippumatta siitä, onko nuori tai vanha. Voit kirjoittaa isoäidistäsi tai isoisästäsi, joita ei ole enää olemassa, mutta jotka silti muistat hyvin. Ehkä jotain tulee mieleesi kouluajastasi tai asepalveluksestasi. Tai ensimmäisestä työpaikastasi. Ei tarvitse pelätä, että kirjoituskokemusta ei välttämättä ole; kukaan ei osaa ajaa polkupyörällä heti syntymänsä jälkeen. Taidot tulevat vähitellen ja voit kirjoittaa vain itsellesi, eikä sinun tarvitse näyttää kirjoituksiasi kellekään muulle. Voit piilottaa kirjoituksesi pöytälaatikkoon tai hyllyyn kirjojen väliin, kunnes joku löytää ne jonain päivänä.      

 

Eräs tapa harrastaa historiaa on sukupuun piirtäminen. Aluksi kaikki itsellä tiedossa oleva kaivellaan mielen sopukoista ja kirjoitetaan muistiin. Sen jälkeen kannattaa haastatella vanhempia sukulaisia. Isoäidit ja isoisät ovat usein onnellisia siitä, että joku nuorempi on halukas kuuntelemaan heidän muistojaan. Huolimatta siitä, että tällä hetkellä on oltava varovainen läheisten kontaktien suhteen, vanhoja ihmisiä ei kuitenkaan voida jättää täysin yksin vaan he tarvitsevat myös muuta apua. On hyvä tallentaa muisteluita, vaikka sanelukoneella, jotta voit kuunnella ja kirjoittaa niitä puhtaaksi myöhemmin rauhassa. Jos ihminen on puhelias, on parempi antaa hänen puhua keskeytyksettä, jotta keskeytykset eivät häiritse ajatuksen juoksua. Niukkasanaisempia puhujia voidaan ohjata kysymyksillä.  Jos vastaaja alkaa väsyä, on järkevää lopettaa ja jatkaa toisena päivänä. Sillä välin ihminen saattaa muistaa jotain uutta.  

 

Olen usein kuullut sukututkijoilta tällaisen lausahduksen: ”Miksi en halunnut kuunnella mummoani tai isoisääni nuorena? Nyt kukaan ei enää osaa kertoa mitään yhdestä jos toisestakaan tapahtumasta.”  Mutta jo kauan sitten kuolleen henkilön jälkeen jättämiä papereita kannattaa myös käydä huolella läpi – kenties hän on jättänyt jälkeläisilleen jotain erittäin tärkeää löydettävää.

 

Mitä sukuhistorian tutkiminen ja tunteminen voi antaa ihmiselle? Ensinnäkin tietysti mielenkiintoisia aktiviteetteja. Toiseksi jotkut psykiatrit ja psykologit ovat sitä mieltä, että omien juurten tunteminen voi lisätä vaikeissa tilanteissa itseluottamusta ja oman identiteetin parempaa ymmärtämistä, sillä haluamme tietää mihin kuulumme.

Jaan Tagaväli

Eesti Genealoogia Seltsin hallituksen jäsen ja Suomen Sukututkimusseuran kirjeenvaihtajajäsen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 5/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Mitä yhteyttä on kylän kaavoituksella ja sukututkijalla?

Esimerkkejä kylän asukasmäärän muutoksiin vaikuttaneista tekijöistä.

Tänä keväänä eteeni tuli jälleen uudenlainen mahdollisuus hyödyntää suku- ja asutushistorian tutkimusten tuloksia. Kunnan kaavoituspuolella käynnistettiin esiselvitys siitä, pitäisikö kotikylälle laatia osayleiskaava. Tämä kun on tällaista maaseutumaista aluetta osana kaupunkia, mutta ilman sen tarkempaa kaavaa.

Osana alustavia selvitystöitä erään ammattikorkeakoulun maanmittaustekniikan yleiskaavoituskurssin opiskelijat saivat harjoitustyönään laatia kukin oman osayleiskaavaluonnoksensa ja esittää siinä ideoitaan uusien asutustonttien kohdentamisesta sekä muun muassa palveluiden ja virkistysalueiden sijoittamiseksi kartalle.

Opiskelijoille tarvittiin kuitenkin tietoa heille ennestään tuntemattomasta kylästä, joten kurssin alkuvaiheessa sain kyläyhdistyksen puolesta tehtäväkseni laatia heille kylän yleisesittelyn. Tämän taustalla olivat jo aiemmin tekemäni tutkimukset kylän asutushistoriasta, joten tyhjästä ei tarvinnut nyhjästä. Sitä varten olin jo penkonut kirkonkirja- ja henkikirja-aineistoja sekä monenlaisia kiinteistötoimituksiin liittyviä lähteitä. Suomen Sukututkimusseuran digitaalisia lähteitäkin tässä työssä oli tutkimusvaiheessa tarvittu.

Kyläesittelyssä kävin läpi esimerkiksi sen, milloin ja miten kantatilat olivat syntyneet sekä miten isojako, uusjako ja torpparilaitoksen synty olivat vaikuttaneet niihin. Vanhoista kartoista kävi ilmi, miten aluksi oli yksi yhteinen ja tiivis kyläkeskus, ja viljelykset sen ympärillä. Kaikenlaisten kauppa- ja perinnönjakokuvioiden jälkeen tilojen maat alkoivat olla osittain pirstaleisina lohkoina, joita järjesteltiin uusiksi isossajaossa ja uusjaossa. Myös joitakin taloja kaikkine rakennuksineen jouduttiin siirtämään erilleen entisiltä sijoiltaan. Kun taloihin alkoi syntyä torppia, jotka itsenäistyivät 1800-luvun lopulta lähtien ja kiihtyvällä tahdilla vuonna 1918 syntyneen lain vuokra-alueiden lunastamisesta astuttua voimaan, talojen maa-alueita jaettiin uudelleen.

Kylän läpi kulki aikoinaan myös rautatie 1900-luvun alkupuolelta 1960-luvulle asti ja sillä oli oma pieni asemansa. Sen ympärille syntyi Asemankulma eli toinen kyläkeskus ja 20–30 pientä tonttia uutta asutusta, jonka asujien elanto ei enää perustunutkaan maa- ja metsätalouteen. Kun rautatie lakkautettiin, alkoi väkeä muuttaa pois ja alue jäi lopulta pääosin vapaa-ajan asunnoiksi.

Siirtoväen asutus toi jälleen uusia lohkomistarpeita vuodesta 1945 lähtien. Tällöin syntyi muutaman kymmenen hehtaarin tiloja, jotka jälkikäteen tarkasteltuna eivät olleet kovin elinkelpoisia. Uudisraivaajasukupolven jälkeen nuoremmat ikäluokat eivät juurikaan jääneet tiloille, vaan muuttivat työn perässä pois. Perikunnat myivät aikanaan tilan tai ainakin pellot ja metsät. Osa tiloista jäi vapaa-ajankäyttöön ja osa asumattomaksi.

Kylässä on muutamia pikku järviä, joiden ympärille alkoi ilmaantua kesämökkejä 1950-luvulta lähtien. Alkuun ne olivat vain kesäkäyttöön soveltuvia, vaatimattomasti varusteltuja rakennuksia, mutta myöhemmin varustetaso kasvoi. Etätyöaikaan asutusta on alkanut olla ympäri vuoden. Myös jotkut vanhat tilakeskukset ovat saaneet uusia asukkaita, jotka ovat ryhtyneet kunnostamaan vanhaa rakennuskantaa entiseen loistoonsa.

Tämä historia on luonut kylästä sen, mikä se on nyt. Asutusta on syntynyt eri aikaan, eri lähtökohdista ja se on erilaista eri puolilla kylää. Jos mietitään, mihin uutta asutusta pitäisi suunnata tulevaisuudessa, on tarpeen tuntea tämä historia.

Margit Lumia

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 5/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kirjeitä, kuulijapalautteita ja nimitystietoja – museoiden arkistoaineistot kartalle

Museoiden kätköissä olevat arkistoaineistot ovat yleensä pieniä, seulomattomia kokonaisuuksia, jotka ovat voineet saapua museon kokoelmiin esimerkiksi esine- tai kuvalahjoituksen ohessa. Aikalaismainos voi taustoittaa esineen historiaa, yksityishenkilön kirje saattaa kertoa kiehtovan tarinan ja sekalaisten suunnittelupaperien joukosta voi löytyä mullistavan idean alkusiemen. Tutkijalle tai harrastajalle nämä asiakirjat voivat olla suoranainen kultakaivos. Miksi siis niin harvat tietävät museoiden arkistoaineistojen olemassaolosta?

Esineet ovat pitkään olleet museoiden työn keskiössä, ja myös käytössä olevat sähköiset kokoelmanhallintajärjestelmät on usein rakennettu esineiden ja kuvien ympärille. Koska paperiset arkistoaineistot metatietoineen eivät yleensä sujahda kauniisti järjestelmään, niistä ei myöskään siirry tietoa Finnaan. Postimuseon, Mediamuseo Rupriikin ja Suomen pelimuseon yhteinen MASK-hanke etsii keinoja tehdä näistä aineistoista paremmin löydettäviä ja saavutettavia. Hankkeeseen on valittu mukaan kolme erilaista aineistokokonaisuutta: Postihallinnon kiertokirjeet vuosilta 1812–1989, Tampereen Radioyhdistyksen arkistoaineisto vuosilta 1923–1934 sekä suomalaiseen postipelaamiseen liittyvää aineistoa 1990-luvun alkupuolelta.

Tampereen Radio soi ja saarnasi

Haluaisitko tietää, kuinka kaukaisia kuulijoita Tampereen ensimmäiset radiolähetykset tavoittivat 1920-luvulla? Tampereen Radioyhdistyksen arkistoaineisto vastaa juuri tähän kysymykseen, ja vieläpä radiokuuntelijoiden omin sanoin. Kuuntelijat lähettivät yhdistyksen ylläpitämälle Tampereen Radiolle postikortteja sekä kirjeitä, joissa he kertoivat lähetysten kuuluvuudesta, kyselivät arpajaisvoitoista ja antoivat välillä kipakkaakin palautetta radio-ohjelmien sisällöistä. Pääasiassa kirjeitä lähetettiin Pirkanmaalta sekä Helsingistä, mutta postia tuli myös Enontekiöstä asti. Kirjeet kertovat kiehtovaa tarinaa uuden median käyttöönotosta, aikansa ihmisten omin sanoin. Aineistoon kuuluu jonkin verran myös Tampereen radioyhdistyksen jäsenluetteloita, sillä radionkuuntelu oli tuolloin luvanvaraista puuhaa. Jäsenluetteloissa on yleensä mainittu henkilön nimi sekä ammatti, mutta joissakin asiakirjoissa listataan myös osoitteita, puhelinnumeroita ja syntymäaikoja.

Tampereen Radiolle lähetetyistä palautteista on säilynyt n. 350 yksittäistä kirjettä ja postikorttia, joista suurin osa on kirjoitettu käsin. Kirjeposti on digitoitu (eli skannattu arkistokelpoiseen pdf/a-muotoon), mutta niiden sisältämien tekstien tunnistaminen vaatii vielä nykyisin käsityötä ja ihmissilmää. Käsin kirjoitettujen tekstien tunnistusteknologia ei vielä sovellu pienten aineistojen käsittelyyn, ja MASK-hankkeen piirissä olevat aineistot ovat juuri sitä: erilaisilla käsialoilla kirjoitettuja yksittäisiä kirjeitä sekä postikortteja. Parempia tuloksia saadaan vielä tällä hetkellä joukkoistamalla sisällöntunnistus osaaville yhteistyökumppaneille ja sidosryhmille. Olemme harkinneet kuulijakirjeiden viemistä jonkinlaiselle karttapohjalle verkkoon, jolloin niitä voisi selata paikkakuntakohtaisesti.

Käsin kirjoitetut kirjeet hakujen piiriin

Postihallinnon kiertokirjeet vuosilta 1812–1989 sisältävät mm. nimitystietoja sekä paikallishistoriaa postitoimipaikkojen perustamisesta ja sulkemisesta. Kirjeet löytyvät jo nyt digitoituna Postimuseon sivuilta, mutta hakutoiminto ei vielä ylety varhaisiin, käsin kirjoitettuihin kiertokirjeisiin. Aineistot on sisältötunnistettu OCR (Optical character recognition) -tekniikan avulla, ja sen myötä hakutoiminto tuottaa hyviä tuloksia uudemmasta, konekirjoitetusta aineistosta. Käsin kirjoitettuja kirjeitä ei ole sisältötunnistettu, ja hankkeen aikana pyrimme tuomaan myös nämä kirjeet haun piiriin. Käynnissä on pienimuotoinen Zooniverse.org -projekti, jossa kokeilemme sisältöjen tunnistamista joukkoistamisen avulla, apunamme pieni joukko vapaaehtoisia filatelisteja.

Harrastajien ääni kuuluviin aineistojen suhteen

Museoilla ei valitettavasti ole keinoja tuoda kaikkia nurkissa pyöriviä arkistoaineistoja haettavassa muodossa verkkoon. Arkistoaineistoista pitäisikin tunnistaa merkittävät ja kiinnostavat kokonaisuudet, ja pyrkiä viestimään paremmin niiden olemassaolosta tutkijoille, sidosryhmille sekä harrastajille. Harrastajien toiveilla ja yhteydenotoilla on painoarvoa silloin, kun museot miettivät millaisiin aineistokokonaisuuksiin digitointiresursseja sijoitetaan. Museoihin kannattaa siis olla rohkeasti yhteydessä ja kysellä kiinnostavien arkistoaineistojen perään!

 

Projektitutkija Riina Ojanen, Postimuseo, MASK (Museoiden arkistoaineistojen saavutettavuus ja käytettävyys) -hanke

Postihallinnon kiertokirjeet: postimuseo.fi/kiertokirjeet-ja-kirjelmat/

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 6/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Turun linnansaarnaaja Samuel Wacklin kettu- ja susijahdissa

Turun linna ympäristöineen. Kuva: Museovirasto.

Samuel Michelsson Wacklin syntyi Oulussa 1.11.1710, isä oli postimestari Michael Wacklin ja äiti pitäjänkirjuri Zachris Paldaniuksen tytär Helena. Wacklinit olivat Oulun seudulla vaikuttanut monin tavoin lahjakas, mutta herkkähermoinen kauppiassuku. Samuelin veli oli Suomen ensimmäisiin ja aikansa etevimpiin muotokuvamaalareihin kuulunut, nuorena kuollut Isak Wacklin.

Isak Wacklinin maalaus veljestään Samuel
Wacklinista 1755. Kansallisgalleria.
Kuva: Valtion taidemuseon konservointilaitos.

Triviaalikoulun ja ylioppilastutkinnon (1727) jälkeen Samuel Wacklin toimi muutaman vuoden Oulun triviaalikoulun opettajana, mutta erosi virastaan uskonnollisten ristiriitojen takia ja muutti vuonna 1731 Tukholmaan. Siellä hän toimi kuninkaallisen sihteerin Jacob Wilden pojan , Andreaksen kotiopettajana. Jacob Wilde oli oppinut, avarakatseinen valistussuunnan mies, jolla oli oma kirjapaino. 1700-luvun alussa ja etenkin sotavuosien jälkeen oli puute suomenkielisestä hartauskirjallisuudesta. Wilde halusi Samuel Wacklinin painettaviksi aikomiensa hartauskirjojen suomentajaksi. Turun tuomiokapitulin vastustuksesta huolimatta Wilden kirjapainon onnistui julkaista Wacklinin käännöksinä muutama hartauskirja sekä virsikirja, joilla oli kauan tärkeä merkitys Suomen herätysliikkeiden piirissä.

Tukholman vuodet rauhoittivat Samuel Wacklinia. Hänen radikaalien mielipiteidensä tilalle tuli hillitympi ajattelutapa ja halu löytää elämälleen oikea suunta. Vuoden 1734 syksyllä hän palasi Turkuun jatkamaan teologisia opintojaan ja pappisvihkimyksen saatuaan toimi armovuoden saarnaajana Turun linnaseurakunnassa, virkaa vuodesta 1732 hoitaneen maisteri Petter Forteliuksen sairastuttua. 

Maisteri Petter Fortelius oli avioitunut turkulaisen kauppiaantyttären Elisabeth Björmanin kanssa samana vuonna kuin Samuel Wacklin palasi Suomeen, mutta jo hääpäivänään joutunut sairasvuoteelle. Vuoden sairastettuaan hän menehtyi keuhkotautiin. Suruajan jälkeen, armovuoden saarnaaja , pastori Samuel Wacklin vei vihille edeltäjänsä nuoren, kauniin ja lapsettoman lesken. Häät vietettiin 14.5.1736 ilmeisesti Turun linnankirkossa, joka 1700-luvulla sijaitsi päälinnan eteläsiivessä. Häissä olivat varmasti läsnä morsiamen äiti Maria Henriksdotter Fleege sekä hänen kolmas aviomiehensä, valtaporvari Erik Bergsten. Anoppi Marian, tarmokkaan ja taitavan porvarskan elämästä olen kertonut Aninkainen-lehden 2/2021 numerossa.

Susiturkki 1910–1920.
Kuva: Lusto – Suomen Metsämuseo.

Turun linnaseurakunta, jonka saarnaajana Wacklin toimi vuosina 1736–1747, oli perustettu jo keskiajalla. Juhana Herttuan aikaan se oli ollut hoviseurakunta, johon kuuluivat linnan asukkaat sekä Vähä-Heikkilän kuninkaankartanon ja Ruissalon asukkaat, sotaväki ja vangit.

Turun vuodet olivat pastori Samuel Wacklinille aktiivista nuoruuden aikaa. Silloin syntyivät ensimmäiset lapset, kolme tytärtä, jotka kaikki saavuttivat aikuisiän. Perhe-elämä ja saarnaajan työ eivät estäneet pastoria harrastamasta vähemmän kirkollista toimintaa, nimittäin haittaeläinten, kuten kettujen ja susien metsästystä Linnavuorella, Turun linnan ympäristössä. Susi- ja ketturautoja käyttäen hänen onnistui torjua petojen pääsy asumusten ja kotieläinten lähelle. Tämän lisäksi kaadettujen eläinten nahoista saadut tapporahat olivat tervetullut lisäansio perheelle.  

Ketun- ja sudennahat olivat 1700-luvun Suomessa todella haluttua tavaraa, sillä kotimaisen kysynnän lisäksi ne olivat tärkeä vientituote kaikkialle Keski-Eurooppaan. Kansallisarkistossa säilytettävässä Dahlströmin kortistossa on luettelo kettu- ja susijahdeista, joihin Samuel Wacklin osallistui asuessaan Turun linnan pappilassa.  Luettelossa maininta ”täydellinen” nahka tarkoittaa nahkaa, jossa korvat ovat tallella. Lain mukaan ne sai leikata pois vasta siinä vaiheessa, kun tapporahat maksettiin. Näin estettiin tapporahan maksaminen kahteen kertaan. 

Dahlströmin kortistosta poimittua:

• 16.5.1744  Linnansaarnaaja Samuel Wacklin on viime talven aikana susiraudoilla pyydystänyt Linnavuorelta (Slottsberget) 10 kpl kettuja, joista hän haluaa saada asiaankuuluvan korvauksen. Myös aikaisempina vuosina hän on pyydystänyt susiraudoilla kettuja samasta paikasta.
• 21.1.1745  Samuel Wacklin esitti raastuvanoikeudelle jäävittömien henkilöiden todistukset siitä, että hän on 19.12.1744 ja 10.6.1745 välisenä aikana tappanut ketturaudoilla 7 kettua ja yhden suden. Vuoden 1734 haittaeläinten kaatoa ja niiden nahkoja koskevan lain mukaan maksetaan Wacklinille 16 killinkiä jokaisesta ketusta ja 2 hopeataalaria sudesta, yhteensä 6 hopeataalaria 16 killinkiä. 
• 27.3.1745 Pastori on pyydystänyt ja tappanut Linnavuorella 7 kettua, mutta vain neljän korvat on irroitettu todistajien läsnäollessa; kolmesta korvattomasta hän ei saanut korvausta.            
• Ainoastaan neljästä ketusta à 16 killinkiä, yhteensä 2 hopeataalaria. Wacklin toi julki tyytymättömyytensä, mutta tyytyi kuitenkin myöhemmin päätökseen. 
• 16.12.1745  S.W. on pyydystänyt raudoilla 8 kettua ja yhden suden Linnavuorelta, kaupungin alueelta 5.10.–14.12.1745 välisenä aikana. Hän esittää numeroidut tositteet. Äänestetään, että W. saa 6 hopeataalaria. Raatimies Hagert myöntää hänelle vain 3 hopeataalaria ja vaatii, että puolet on otettava maakunnan kirstusta koska haittaeläimet ovat tulleet maaseudulta; maalaisille on suurempi hyöty niiden pyydystämisestä kuin kaupunkilaisille. 
• 5.2.1746  Tuo esille 2 täydellistä ketunnahkaa, joista nyt irroitetaan korvat. Ne oli pyydetty Linnavuorelta 1.2.samana vuonna. Pastori sai kaupungin osuutena ketuista yhden hopetaalarin.
• 17.2.1746 Jälleen 2 täydellistä ketunnahkaa. Ketut pyydetty Linnavuorelta raudoilla. Kuten tavallisesti, todistukset vaaditaan.
• 3.12.1746  Samuel Wacklin ei ole ainoastaan 10.maaliskuuta vaan myös 4.11. ja 16.11. välisenä aikana Linnavuorelle, kaupungin alueelle laittamillaan ketturaudoilla pyydystänyt 9 täydellistä kettua. Hänelle maksettiin jokaisesta ketusta 16 killinkiä eli yhteensä 4 taalaria 16 killinkiä.
• 23.2.1747 S.W. on pyydystänyt ketturaudoilla 8 vanhaa kettua. 16 killinkiä jokaisesta ketusta.

Juhannuksen aikaan vuonna 1747 pastori Samuel Wacklin muutti perheineen Laihialle, missä hän toimi 34 vuoden ajan seurakuntansa tarmokkaana ja aloitekykyisenä päämiehenä. On sanottu, että hän oli ”vankka kielissä, hyvä lääkäri ja talousmies, mutta luonteeltaan äkkipikainen ja itsepäinen, toisinaan jopa omavaltainen ja joutui sen tähden usein sekä ympäristönsä että viranomaisten kanssa rettelöihin”. Laihian kirkkoherra, rovasti Samuel Wacklin sairastui loppuvuodesta 1779. Yhä yltyvät kivut estivät virantoimitukset ja pakottivat hänet sairasvuoteelle, mistä hän ei enää noussut vaan ”siunattu” kuolema tuli kello viisi 19.11.1780. 

Avioliitto Elisabeth Björmanin kanssa kesti 46 vuotta ja 6 kuukautta. Lapsia oli syntynyt 10, mutta heistä vain kaksi tytärtä elivät vanhempiaan kauemmin. Elisabeth Björman eli 11 vuotta leskenä ja sokeana, mutta ei yksinäisenä sillä hänen vanhuuden turvanaan olivat tyttärien perheet.

Ritva Rouhunkoski

Kirjallisuutta:

Marianne Koskimies-Envall: ”Samuel Wacklin, Laihian kirkkoherra, hyödyn aikakauden vaikuttaja”. Tuhat vuotta Pohjanmaalla. Pohjanmaan museon julkaisuja nro 22 (2000).

Harri Kalpa, Veli Junttila & Timo Moberg: Casagranden talo (2011).

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 6/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kirkonkirjojen tietoihin suhtauduttava varauksella

Vuosi sitten totesin tällä palstalla, että lähdekritiikki ja lähteiden perusteellinen tutkiminen ovat sukututkimuksessa tärkeitä. Olen harmikseni havainnut, että moni sukututkija ei ole huomioinut, että kirkonkirjoissa on myös runsaasti tavalla tai toisella virheellisiä merkintöjä. Pappien merkintöihin on suhtauduttava varauksella, ja niiden oikeellisuus olisi aina tarkistettava.

 

Olen jo pari vuotta tehnyt henkilöhistoriallista tutkimusta, jossa joidenkin 1800-luvun tapahtumien lisäksi selvitän niihin liittyvien henkilöiden ja heidän puolisoittensa elämänvaiheita. Kirkonkirjoista olen havainnut, että yllättävän monessa tapauksessa rippikirjoihin merkityt henkilöiden syntymä­tiedot ovat erilaisia kuin lastenkirjoihin tehdyt merkinnät heidän syntymä- ja kastetiedoistaan. Myös henkilöiden nimet ovat saattaneet vaihtua. Milloin ovat muuttuneet etunimet, milloin sukunimet tai talonnimet. Samalla on voinut syntymäajankohtakin muuttua. Kyseessä voi silti olla yksi ja sama henkilö, mutta sen tietää vain selvittämällä henkilön elämänkaaren laajasti. Kirkonkirjoissa on myös tapauksia, joissa henkilön patronyymi on jossakin elämänvaiheessa muuttunut. Olen törmännyt myös tapaukseen, jossa matronyymi on matkan varrella vaihtunut patronyymiksi. Silti kyseessä oli yksi ja sama henkilö.

 

Jos sukututkimuksen harrastaja turvautuu vain yhteen tai vaikkapa vain muutamaan rippikirja­merkintään tarkistamatta lastenkirjojen tietoja, saattaa hän merkitä henkilön sukupuuhun syntymä­ajan, joka poikkeaa lastenkirjaan tehdystä merkinnästä. Tällaisia tapauksia tuntuu esiintyvän usein, jos on luotettu vain esim. ulkomaisten verkkopalvelujen esittämiin henkilötietoihin. No, vahinko ei ole kovin suuri, mutta tämä on vain omiaan osoittamaan, että tutkimuksessa on syytä käyttää kaikkia helpostikin saatavissa olevia digitoituja alkuperäislähteitä, jottei synny vaikutelmaa hätiköidysti kootuista tiedoista.

 

Herää myös kysymys, pitääkö lastenkirjojen merkintöihin luottaa vai pitäisikö turvautua vain myöhempiin rippikirjamerkintöihin. En kuitenkaan aseta papiston merkintöjä lapsen syntymä­tiedoista kyseenalaisiksi, mutta pappien joskus vaikeasti tulkittava käsiala on selvästikin aiheuttanut epätietoisuutta. Seurakuntapapin vaihtuessa tai kohdehenkilöiden muutettua seurakunnasta toiseen, ovat muuttotietoihin tehdyt merkinnät joskus olleet sen verran hankalasti luettavia, ettei seuraava pappi ole enää osannut tulkita niitä oikein. Näin on kohdehenkilön syntymäaikakin voinut muuttua toiseksi ja jäädä virheellisenä pysyvästi asiakirjoihin. Tällaisia tapauksia olen löytänyt useammin kuin harvoin. Silloin on vain pohdittava, mikä henkilön syntymäajaksi tulisi merkitä. Kastepapin merkitsemä ajankohta vai se myöhemmin kirjattu ja tunnetuksi tullut syntymäaika. Molempia en ole vielä hautakivissä nähnyt.

 

Varsin harmillinen piirre sukututkimuksessa näyttää olevan, että muiden tekemiä tutkimuksia kopioidaan hakukoneista omaan tutkimukseen aivan suoraan ja nähtävästi ilman omaa tutkimusta. Lähdeviitteet jätetään tällöin monesti merkitsemättä. Kokemukseni mukaan yhdestä rippikirjasta löydetty henkilötieto ei yleensä ole riittävä näyttö siitä, että oma sukututkimus on oikealla tiellä. Ja paljon huonommaksi tulos eli sukupuu muuttuu, jos tiedot vain kopioidaan niitä ollenkaan tarkistamatta.

 

Haluankin muistuttaa sukututkijoita useiden eri alkuperäislähteiden käytön tärkeydestä, mikäli tutkimuksesta halutaan saada asiallinen ja korkealaatuinen eli luotettava. Oleellista ei ole tuhansien sukulaisten, heidän kaimojensa ja saunakavereidensa nimien kerääminen omaan sukutiedostoon vaan tietojen oikeellisuus.

 

Tietojen paikkansapitävyyden tarkistaminen vie tutkijalta joskus mahdottomasti aikaa, mutta tieto tutkimuksen perusteellisuudesta antaa hyvänolon tunteen. Ehkä joku osaa sitä työtä myöhemmin arvostaakin.

  

Kari Salo

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.