tiistai 31. tammikuuta 2023

Se, joka ei muista menneisyyttä, elää ilman tulevaisuutta

Juhan Liivin omakätisiä muistiinpanoja Juhan Liivin kotimuseossa, jossa vierailtiin Seuran Tarton jäsenmatkalla vuonna 2014. Kuva: Laura Aho.

Näin kirjoitti virolainen runoilija Juhan Liiv yli sata vuotta sitten. Tämä ajatus on kenties ajankohtaisempi nyt kuin koskaan ennen. Loppujen lopuksi ammennamme viisautta omien ja muiden kokemuksista käsitellessämme jokapäiväisiä asioita. Vaikka jotkut tunnetut tutkijat ovat väittäneet, että historian oppitunteja ei ole, koska ihmiset toistavat vanhoja, kauan sitten tehtyjä virheitä uudestaan ja uudestaan. 

Olin muutama vuosi sitten eräässä koulussa sijaisena opettamassa historiaa 7. luokan oppilaille. Kerroin lapsille, kuinka mukava on tutkia sukuhistoriaani. Aloitin kysymällä, tiedätkö mitä historia on? Erilaisia vastauksia annettiin, mutta paras oli erään oppilaan ehdotus – historia on vanhoja asioita. Tämä vastaus oli varsin tarkka – kysehän on esineiden lisäksi vanhoista rakennuksista, asiakirjoista, valokuvista, äänitteistä, elokuvanauhoista ja muusta.
 
Tieteen maailmassa historian käsitettä lähestytään monilla eri tavoilla. Haluaisin lisätä vielä yhden lähestymistavan. Kaikkea aiemmin tapahtunutta kutsutaan menneisyydeksi. Usein sanotaan siitä, mitä ennen oli ”ah, se on historiaa”. Mutta näin ei ole, koska menneisyydestä tulee historia vasta sitten, kun puhumme ja kirjoitamme siitä. Hyvään historialliseen katsaukseen sisältyy tapahtumien kuvaamisen lisäksi myös kertojan tai kirjoittajan arvio siitä, mitä tapahtui. Usein eri ihmiset näkevät samat tapahtumat eri näkökulmista.

Usein ajatellaan, mitä menneiden muistelulla on virkaa, kun elämän täyttävät arkipäiväiset huolet ja eikä aika riitä. Nuorilla ihmisillä on vain lyhyt elämä takana eikä paljon muistettavaa. Toisaalta edessä on jännittävä ja loputtomalta näyttävä tulevaisuus. Suunnitelmia on monia. Keski-ikäisillä on myös vielä monia haasteita edessä, mutta on jo jotain muistavaakin. Vanhukset ovat eläneet pitkän ja tapahtumarikkaan elämän ja heillä on paljon muistettavaa, vaikka heillä on myös tulevaisuudensuunnitelmia. 

Nykyisessä tilanteessa monet ihmiset joutuvat olemaan poissa työpaikaltaan – eikä vain etätöissä vaan täysin ilman työtä. Ensimmäinen viikko voi olla suorastaan nautinnollinen, koska aiemmin lykätyt kotityöt ja askareet voi vihdoin tehdä. Mutta sitten ahdistus alkaa vähitellen hiipiä sieluun, koska ei ole mitään, mihin mennä. Silloin on hyvä hetki ottaa tietokone tai paperiarkki eteen ja kynä sormien väliin. Jokaisella on jotain muistettavaa riippumatta siitä, onko nuori tai vanha. Voit kirjoittaa isoäidistäsi tai isoisästäsi, joita ei ole enää olemassa, mutta jotka silti muistat hyvin. Ehkä jotain tulee mieleesi kouluajastasi tai asepalveluksestasi. Tai ensimmäisestä työpaikastasi. Ei tarvitse pelätä, että kirjoituskokemusta ei välttämättä ole; kukaan ei osaa ajaa polkupyörällä heti syntymänsä jälkeen. Taidot tulevat vähitellen ja voit kirjoittaa vain itsellesi, eikä sinun tarvitse näyttää kirjoituksiasi kellekään muulle. Voit piilottaa kirjoituksesi pöytälaatikkoon tai hyllyyn kirjojen väliin, kunnes joku löytää ne jonain päivänä.      
 
Eräs tapa harrastaa historiaa on sukupuun piirtäminen. Aluksi kaikki itsellä tiedossa oleva kaivellaan mielen sopukoista ja kirjoitetaan muistiin. Sen jälkeen kannattaa haastatella vanhempia sukulaisia. Isoäidit ja isoisät ovat usein onnellisia siitä, että joku nuorempi on halukas kuuntelemaan heidän muistojaan. Huolimatta siitä, että tällä hetkellä on oltava varovainen läheisten kontaktien suhteen, vanhoja ihmisiä ei kuitenkaan voida jättää täysin yksin vaan he tarvitsevat myös muuta apua. On hyvä tallentaa muisteluita, vaikka sanelukoneella, jotta voit kuunnella ja kirjoittaa niitä puhtaaksi myöhemmin rauhassa. Jos ihminen on puhelias, on parempi antaa hänen puhua keskeytyksettä, jotta keskeytykset eivät häiritse ajatuksen juoksua. Niukkasanaisempia puhujia voidaan ohjata kysymyksillä.  Jos vastaaja alkaa väsyä, on järkevää lopettaa ja jatkaa toisena päivänä. Sillä välin ihminen saattaa muistaa jotain uutta.  
 
Olen usein kuullut sukututkijoilta tällaisen lausahduksen: ”Miksi en halunnut kuunnella mummoani tai isoisääni nuorena? Nyt kukaan ei enää osaa kertoa mitään yhdestä jos toisestakaan tapahtumasta.”  Mutta jo kauan sitten kuolleen henkilön jälkeen jättämiä papereita kannattaa myös käydä huolella läpi – kenties hän on jättänyt jälkeläisilleen jotain erittäin tärkeää löydettävää.
 
Mitä sukuhistorian tutkiminen ja tunteminen voi antaa ihmiselle? Ensinnäkin tietysti mielenkiintoisia aktiviteetteja. Toiseksi jotkut psykiatrit ja psykologit ovat sitä mieltä, että omien juurten tunteminen voi lisätä vaikeissa tilanteissa itseluottamusta ja oman identiteetin parempaa ymmärtämistä, sillä haluamme tietää mihin kuulumme.

Jaan Tagaväli
Eesti Genealoogia Seltsin hallituksen jäsen ja Suomen Sukututkimusseuran kirjeenvaihtajajäsen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 5/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti