Kadonnut rintamalla

Sotilaiden ruokatauko Uhtuan suunnalla 1941. Museovirasto.

Tämän vuoden kesäkuussa tuli kuluneeksi 80 vuotta jatkosodan syttymisestä. Viime sotien aikana katosi yli 10 000 suomalaista sotilasta. Heistä on julistettu kuolleeksi yli 6 000, joiden kohtalo jäi taistelutilanteessa epäselväksi eikä ruumista löytynyt. 

Sain keväällä eräältä suvulta pyynnön laatia lyhyen selvityksen jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941 Laatokan Karjalassa 20-vuotiaana kadonneen Veikon sotatiestä. Suku halusi järjestää kuluneena kesänä pienen muistojuhlan kadonneen kunniaksi, koska hänen syntymästään tuli kuluneeksi tasan 100 vuotta. 

Suku tiesi Veikosta varsin vähän. Elossa oli enää hänen sisarustensa lapsia, jotka kaikki olivat syntyneet enonsa katoamisen jälkeen. Minulle kerrottiin, että perheen äiti oli uskonut poikansa jääneen vangiksi ja odotti Veikon paluuta vielä pitkään sodan jälkeen. Vasta 1960-luvun alussa hän lopulta hyväksyi sen, ettei poika enää palaa ja Veikko voitiin julistaa kuolleeksi. Tässä yhteydessä äiti myös poltti useimmat muistoesineet, kuten kaikki kirjeet. 

Viime sodissa kuolleiden ja kadonneiden sotilaskantakortit on digitoitu digitaaliarkistoon. Kantakortista selvisi muun muassa Veikon pituus ja paino, hänen välirauhan aikana suorittamansa varusmiespalveluksen tiedot sekä sijoitus joukko-osastoon, jossa hän palveli katoamiseensa saakka. Joukko-osaston perusteella digitaaliarkistosta löytyivät Veikon komppanian sotapäiväkirjat, joiden avulla hänen sotatiensä vaiheet saivat aivan uutta syvyyttä. Yksittäistä sotamiestä ei niissä mainittu, mutta välillä varsin yksityiskohtaisestikin komppanian vaiheet. Sotapäiväkirjojen liitteinä oli myös pari taistelukertomusta, joihin myös Veikko osallistui. Nämä kaikki tiedot olivat suvulle uusia. 

Tieto siitä, että Veikko oli julistettu kuolleeksi sodan jälkeen, johdatti minut arvokkaimman lähteen äärelle. Sodan jälkeen kadonneiden kohtaloita selvittämään perustettiin Puolustusministeriön kuolleeksijulistamistoimisto. Sen tehtävänä oli selvittää, oliko kadonnut kaatunut, jäänyt sotavangiksi vai oliko hän vielä elossa. Selvitykset tehtiin muun muassa haastattelemalla omaisia ja aseveljiä. Jos kadonnut oli todennäköisesti kuollut, julisti Helsingin raastuvanoikeus hänet kuolleeksi. Omaiset saattoivat hakea kuolleeksi julistamista myös muista tuomioistuimista. Kuolleeksijulistamistoimiston arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa. Arkiston kortiston avulla pääsin käsiksi selvitykseen Veikon katoamisesta ja sen liitteisiin. 

Veikon katoamista koskevien asiakirjojen joukossa oli hänen esimiehensä kertomus siitä, miten hänet oli komennettu kesken taistelun viemään viestiä eräästä komentopaikasta toiseen, joka oli sijainnut alle kilometrin päässä. Tämän jälkeen Veikkoa ei ollut nähnyt kukaan. Paras löytö oli kuitenkin hänen äitinsä haastattelu, jossa hän kertoi poikansa lähdöstä sotaan ja viimeisen kotiinsa kirjoittamansa kirjeen sisällöstä. Luin muistotilaisuudessa äidin koskettavan kertomuksen sellaisenaan, mikä herätti kuulijoissa suurta mielenliikutusta. 

Suku oli hämmästynyt siitä, miten paljon löysin tietoja Veikosta ja hänen vaiheistaan. Suvun nuorempi polvi halusi matkustaa Veikon katoamispaikalle heti kun rajat jälleen avautuvat ja koronatilanne antaa siihen mahdollisuuden. Lupasin siltä seisomalta lähteä oppaaksi. 

Jukka Partanen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 8/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Fanny Mannsén – nuorena nukkunut pianistilahjakkuus

Turun kaupungintalo, entinen Seurahuone. Museovirasto.

Fanny Mannsén oli harvinaisen lahjakas nuori taiteilija, joka opiskeli pianonsoittoa ja sävellystä. Hän konsertoi ja sai virtuoosin maineen jo teini-ikäisenä. Kaikki ainekset supertähteyteen olivat olemassa, mutta kohtalo päätti toisin.

Fanny Johanna Carolina Mansén (sukunimeen lisättiin myöhemmin toinen n-kirjain) syntyi Helsingissä 4. joulukuuta 1834. Hänen vanhempansa olivat ylioppilas Johan Gustaf Mansén (1803–1845), syntyjään Kemiön Engelsbyn talollisen poika, ja helsinkiläisen kauppalaivan kapteenin tytär Carolina Sofia Höök (1815–1898). Johan Gustaf Mansén opiskeli Helsingin yliopistossa teologiaa, mutta ei menestynyt opinnoissaan. Hän toimi Kastelholman vankilan vahtimestarina ja vuodesta 1839 Turun ja Porin läänin ylimääräisenä lääninkonttoristina. Perhe muutti Turkuun virallisesti 1. joulukuuta 1842. 
 
Carolina Mansén oli taitava pianisti, joka todennäköisesti opetti soiton alkeet tyttärelleen. Fannyn ollessa 10-vuotias perheen isä kuoli ja vielä samana vuonna äiti ja tytär matkustivat Pietariin. Siellä Fannyn opinnot jatkuivat valtioneuvoksetar R. von Svettitskyn yksityisoppilaana. Noin vuodesta 1848 alkaen Fannyn opettaja oli pianisti-säveltäjä, Pietarin Musiikkiakatemian jäsen Adolf von Henselt (1814–1889). Hän toimi tuohon aikaan soitonopettajana keisarin hovissa sekä ruhtinatar Teresa von Oldenburgin tyttökoulussa, missä Fanny ilmeisesti opiskeli. Pietarin kuuluisa konservatorio perustettiin vasta vuonna 1862.
 
Fanny Mannsén piti ensikonserttinsa Turussa hotelli-ravintola Seurahuoneella (nykyisin Turun kaupungintalo) 27. maaliskuuta 1850. Toisena solistina konsertissa toimi viulisti Konrad Greve, joka myös johti orkesteria. Yleisöä paikalle oli saapunut noin 200. Fannyn ohjelmistoon kuului aikakaudelle tyypilliseen tapaan ”taituripianismia”. Arvostelut olivat suopeita ja nuorta pianistia pidettiin lupaavana kykynä. Seuraavina vuosina Fanny Mannsén konsertoi useaan otteeseen Suomessa. 
 
Konserttikiertueiden ohessa Mannsénin opinnot Pietarissa jatkuivat. Opettajaksi Henseltin tilalle tuli vuonna 1853 pianisti-säveltäjä Anton Gerke (1812–1870). Fanny opiskeli nyt myös sävellystä, jota hänelle opetti todennäköisesti viulisti-säveltäjä Henri Vieuxtemps (1820–1881). Molemmat olivat keisarillisten oppilaitosten opettajia.
 
Kaksi Fanny Mannsénin sävellystä painettiin Pietarissa vuonna 1852: L’Adieu: Souvenir à l’Åbo, Fantaisie mélancolique (Hyvästit: Muisto Turusta, Melankolinen fantasia) ja Chanson de Berceau (Kehtolaulu). Muitakin sävellyksiä Fannylla lienee jo ollut pöytälaatikossaan. Kehtolaulusta ei tunneta yhtään säilynyttä kappaletta, Hyvästit löytyy Sibelius-museon kokoelmista.
 
Hyvästit on omistettu kauppaneuvoksetar Sofia Julinille (1798–1877), jonka puoliso oli turkulainen apteekkari ja kauppaneuvos Erik Julin. Julinit olivat varsin varakkaita, joten voisi olettaa kauppaneuvoksettaren tukeneen taloudellisesti lahjakkaan pianistin opintoja. Kehtolaulu puolestaan on omistettu Emma Peranderille (1820–1897), joka oli opettaja, Kuopion pormestari Nils Peranderin leski ja Viipurin tyttökoulun johtaja. Mahdollisesti myös hän kuului Fanny Mannsénin tukijoihin. Opiskelu Pietarissa tuli epäilemättä kalliiksi.
 
Emme saa tietää olisiko Fanny Mannsén lunastanut lupaukset ja päätynyt kansainväliseksi pianistikuuluisuudeksi, sillä hän kuoli äkillisesti Pietarissa 6. kesäkuuta 1855 vain 20-vuotiaana. Kuolinsyystä ei ole tietoa, mutta hän saattoi menehtyä kaupungissa juuri tuohon aikaan riehuneen koleraepidemian uhrina.
 
Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 9/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kannuksesta Kanadaan – Pauli Hernesniemen haastattelu

Siihen aikaan, kun Pauli kasvoi Kannuksen kotitilalla, hevoset olivat käytössä, kunnes kuvassa oleva isän hevonenkin vaihtui traktoriin. Kuvassa Tauno Hernesniemi Mirkku-hevosen kanssa. Hernesniemen albumi.

Pauli Hernesniemi syntyi perheensä esikoiseksi Kannuksessa 31.05.1955. Aino-sisko syntyi vuonna 1956 ja Tarmo-veli 1963. Keskikoisella maatilalla Lestinjoen varrella viljeltiin peltoa yhdeksän hehtaaria ja metsää kaksikymmentäviisi hehtaaria. Seitsemän lehmää, hevonen ja sika kuuluivat taloon.

Maatilan pojalla oli jo kasvuiässä yhtä ja toista työtä pelloilla ja kotona; yksi tärkeä tehtävä oli käyttää hevosen vetämää haravakonetta. Paulilla on jäänyt mieleen, että ”isäni hevonen Mirkku muuttui Massey Fergusson traktoriksi 1970-luvun puolivälissä”. Maanviljelyksen lisäksi 14.9.1919 Kannuksessa syntynyt perheen isä Tauno Hernesniemi piti minkkitarhaa. Pauli muistelee hyvällä lapsuuden kotia. Uskonnollisuus kuului perheen arvomaailmaan ja kotona pidettiin hartaustilaisuuksia. Äiti oli varsinkin hyvin harras ja kasvatti lapsensa Jumalan kunnioitukseen. Pauli muistelee, että ainakin yksi hartausiltojen maallikkopuhujista oli nimeltään Varila.

Sukujuurilla

”Äitini oli sukunsa puolelta saksalaista Nagel nimistä liikemiessukua. Hänen varhaiset esivanhempansa olivat muuttaneet Lyypekin läheltä Vaasaan 1600-luvulla. Avioliiton kautta Nagel suvun naispuolisten jäsenien sukunimet olivat muuttuneet vuosien saatossa. Tuleva äitini Anja os. Sillanpää oli syntynyt Vetelissä Jouluaattona 1919. Hän muutti lapsena Halsualle vanhempiensa mukana ja sieltä myöhemmin Kannukseen. Äitini vihittiin Tauno Hernesniemen kanssa Kannuksen kirkossa 27.12.1953. Isäni suku oli Lappajärveltä. Hänen isoisänsä isä oli muuttanut kannukseen vuonna 1895, minkä jälkeen sukumme juurtui sinne. Kyläyhteys Kannuksessa oli lämminhenkistä, ja minulla oli paljon leikkitovereita. Olin jo nuorena kiinnostunut lukemisesta, pidin päiväkirjaa ja kirjoitin runoja.", Pauli kertoi.

Koneet piti hajoittaa

Pauli kävi Kannuksen kansakoulun ja sen jälkeen jatkoi opintojaan lukiossa. Hän sai ylioppilaskirjoituksissa laudaturin arvosanat. Pauli valitsi pitkän saksan, vaikka pitkä englanti oli silloin suosiossa. “Useat opettajat olivat sitä mieltä, että tasapainon vuoksi jonkun pitää saksaakin lukea. Yksi opettajista erikoisesti arvosteli englannin kieltä sekavaksi ja sanoi, “kun englannin kielessä kirjoitetaan lehmä, se lausutaan hevonen”. Pauli toteaa saksan kielen oppimisen suhteen: ”se oli teoreettista opiskelua, joka ei auttanut saksan kielen puhumiseen.” Pauli jatkoi opintojaan Kotkan teknillisessä opistossa ja valmistui vuonna 1977 koneinsinööriksi. Jo nuorena poikana Paulia kiinnosti kaikenlaiset koneet ja vekottimet. ”Sain kerran joululahjaksi patterilla toimivan lentävän lautasen, joka kulki vain lattialla ja oli vieterivetoinen. Hajotin sen ja tutkin laitteen rakennetta. Hajotin myös Tunturi-merkkisen mopon moottorin ja tutkin, mitä se oli syönyt."

Pauli Hernesniemi vanhempiensa keskellä Kannuksen rautatieaseman
portailla. Siitä alkoi 25-vuotiaan koneinsinöörin siirtolaismatka
Kanadaan vuonna 1980. Hernesniemen albumi.

Auto ajoi päälle ja pyörävoltti

“Seitsemänvuotiaana talutin pyörää heinäpellolta Kannuksesta Toholammmelle johtavan tien varrelle. En ehtinyt vielä satulaan, kun Toholammin suunnalta tuleva Moskovitsi-auto ajoi päälle. Lensin kaaressa ojaan ja luita meni poikki. Kuljettaja menetti auton hallinnan juuri minun kohdallani. Olin kuin maalitaulu hiljalleen liikennöivän tien reunassa. Jouduin Kannuksen sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Vanhempani enkä minä emme kantaneet mitään kaunaa onnettomuuden aiheuttajaa kohtaan. Myöhemmin olin tämän kuljettajan kanssa samalla työmaalla. Täysi anteeksianto oli tapahtunut”.

"Olin kymmenvuotias, kun nostin kahden vuoden ikäisen Tarmo-veljeni pyörän tarakalle. Vyötin hänet lasten tuoliin, joka oli kiinni tarakassa. Läksimme mummolasta kotiin. Erään tunnelisillan jälkeen pyörän dynamo vinksahti pinnojen väliin. Siinä hetkessä takapyörä nousi kohti kotikylän taivasta ja pyörä teki täyden voltin. Se oli kuin tahaton sirkustemppu. Oli ihmeellinen varjelus, että selvisimme siitä ilman naarmuakaan”, Pauli muisteli. 

Taimitarhalle

”Pääsin ensimmäistä kertaa palkkalliseen kesätyöhön Kannuksen taimitarhalle. Olin silloin 14-vuotias ja jatkoin seuraavana kesänäkin samassa työssä. Siinä hommassa niputettiin ja istutettiin puun taimia tarkasti riveihin. Olin hyvin tyytyväinen urakkapalkkaan, joka maksettiin viikottain”.

Alikersantti

”Sotapalveluksen suoritin 1978–1979 Oulun tykistörykmentissä. Aliupseerikoulutuksen jälkeen palvelin alikersanttina.” Paulin mielestä armeijassa oli hyvä ylläpito terveellinen perusruoka ja siellä sai luotua pysyviä ystävyyssuhteita. Näin Pauli kuvaili armeijakokemustaan.

Avioliitto ja Särkioja

Kanadan Sudburyssa 14.09.1958 syntynyt Helen Särkioja meni vuonna 1977 suomivierailulle. Hän tapasi Pauli Hernesniemen Toholammin tanssilavalla. Molemminpuolinen kiintymys syttyi silloin ja sitä seurasi kaksi vuotta kestävä kirjeenvaihto. Jouluna 1979 Pauli matkusti Kanadaan kahdeksi viikoksi ja vietti joulun Helenin perheen parissa. Helenin äiti, Anelma, oli syntyisin Kurikasta ja isä, Sulevi, Kannuksesta.

Särkiojan perhe oli muuttanut 1950-luvun puolivälissä Kanadan Sudburyyn. Tilastotietojen mukaan kymmenisen tuhatta suomalaista asui silloin noin 45 000 asukkaan kaupungissa. Sudburyssä oli ja on edelleen maailman suurimmat nikkelikaivokset. Helenin isä viljeli maata kaivostyön ohessa ollen yhtä aikaa sekä mainari että farmari vuosikymmenien ajan. Ennen pitkää hän kaipasi kokonaan pois maan uumenista raittiiseen ilmaan. Sulevi Särkioja viljeli maata Sudburyn lähellä sijaitsevassa Beaver Laken kyläyhteisössä, jossa asui paljon suomalaisia.

Makkarasta Kentucky kanaan

Toiminnan miehenä Särkioja pyydysti myös majavia ja lähetti niiden nahkoja pinottain 127 km päähän Sudburystä itään North Bay-nimiseen kaupunkiin. Siellä nahat parkittiin vaatealan käyttöä varten. “Helenin isä halusi näyttää minulle, kuinka nahkabisnes toimii tällä alueella tietäen meidän perheen turkistarhauksesta.” Menomatkalla miehet pysähtyivät Sturgeon Falls-nimiselle paikkakunnalle syömään. Pauli sai silloin elämänsä ensimmäistä kertaa Kentucky Fried Chicken -grillikanaa. ”Ei suomessa silloin ollut tämmöistä. Pysyvästi tämä kanansyönti ei kuitenkaan tullut ruokavalioon makkaran sijasta, vaan sitä kesti muutaman vuoden. Nyt olen vuosikymmeniä syönyt Kentucky Fried Chickeniä vain kerran pari vuodessa. Kannuksessa oli Poutun makkaratehdas, jonka herkullisiin nakkeihin ja lenkkeihin olin tottunut. Kanadassa makkaroiden laatu ei ollut sama. Sulevi Särkilahti sanoi tällä matkalla Paulille, ”etköhän laita jo Kanadan paperit vetämään. Eikös olisi aika muuttaa Kanadaan?”

Pauli Hernesniemi ja Helen Särkioja
vihittiin avioliittoon 1.11.1980
Beaver Lakellä, joka sijaitsee 45 km
päässä Sudburystä länsisuuntaan.
Siellä asui paljon suomalaisia.
Hernesniemen albumi.

Sulhanen ja puolukkamehu Kanadaan

Marraskuussa vuonna 1980 Pauli pakkasi kaksi matkalaukkua pitkälle matkalle. Tätä matkaa Helen oli jo odottanut hartaasti. ”Olimme menneet kihloihin vuonna 1979 ja päätimme yhdessä sen vaihtoehdon paremmaksi, että minä muuttaisin Kanadaan, eikä Helen Suomeen, mikä oli alkuperäinen suunnitelma. Lento oli Finnairilla Amsterdamiin ja sieltä KLM jumbojetillä Torontoon. Matka jatkui Air Canadan lennolla Sudburyyn. Helen äitinsä kanssa oli toivonut jotain muutakin Suomesta. Se oli puolukkahilloa.” 

Pauli oli pakannut suurehkon määrän puolukkahilloa kumpaankin matkalaukkuun. Toronton lentokentällä, jossa oli tullitarkastus ja koneenvaihto, Pauli teki häiritsevän huomion: ”Vaaleanpunaista lientä valui matkalaukuista lentokentän lattialle.” Kaikeksi onneksi tullimiehet vilkaisivat matkatavaroita ylimalkaisesti eivätkä huomanneet, mitä niistä lirisi, kun tutkivat Paulin dokumentteja. Matkalaukkuihin oli pakattu myös vaatteita, oppikirjoja, turkisalan lehtiä ja kaksi Arabian lautasta, joissa oli Kalevalan runoja. ”Ainakin yksi lautanen on vielä tallessa yli 40 vuoden jälkeen”, sanoo Pauli.

Kun loppu on hyvin, kaikki on hyvin, oli todettava Sudburyn lentokentällä. Puolukkahillo ja sitäkin vielä odotetumpi Pauli Hernesmiemi oli saapunut perille kanadaan 25-vuotiaana. Helen oli vastassa lentokentällä.

Käärittiin hihat, sitten vihille

Särkiojat omistivat Sudburyssä vuokratalon, jonka yläkerta oli vuokrattu, mutta alakerta oli vapaana. Heti alkoi Helenin ja Paulin yhteisen kodin kunnostaminen. Talon alakerrasta poistettiin seiniä, että saatiin avarampi tunnelma. Tässä suuressa remontissa Helenin isä ja äiti käärivät hijansa ja olivat suurena apuna. Kun vihkiäisiin oli vain muutama päivä aikaa, niin talon ullakko eristettiin lasivillalla. Pian ihmeteltiin Paulin ulkonäköä. Hänen reaktionsa lasivillaan oli turvottaneet kasvot ja silmien alle olivat nousseet pussit kuin pahasti krapulasta kärsivälle juopolle. Kasvot onneksi muuttuivat lähes normaalimuotoon ennen suurta päivää. Beaver Laken pienessä kappelissa Luterilainen pastori Pekkarinen vihki Helenin ja Paulin avioliittoon 1.11.1980. 

 

Arkielämään ja työhön

Pariskunnan ensimmäinen yhteinen koti Kanadassa oli viihtyisä. Se sijaitsi lähellä Artturi Lahden kauppaa Lorne- ja McLeod-katujen tienoilla. Samalla alueella, jonne kirjoittajan perhe muutti 13 vuotta aikaisemmin Suomesta. 

Helen oli valmistunut ylioppilaaksi ja lukenut ranskaa ja sosiologiaa Carleton yliopistossa Ottawassa. Sudduryssä on merkittävän suuri kanadan-ranskalainen väestö. Myyjättärenä Elm Fashions -naistenvaatetusliikkeessä Helenin ranskankieli ja sosiologia tulivat hyvään käyttöön.

Ensitöikseen Pauli meni englannin kielen kursseille Sudburyn Cambrian College -nimiseen oppilaitokseen. ”Se oli hyvä koulu ja englannin kielen opetus oli tehokasta”, Pauli kertoo. Alussa hän oli sekatyömiehenä muutamalla työnantajalla, kunnes Meisalmen Matti -nimiseltä mieheltä tuli puhelinsoitto. ”Meillä olisi kahden viikon työ”, sanoi Sudburyssä olevasta suomalaisesta Tamrock-haarakonttorista Meisalmi. ”Mielelläni otan työn vastaan”, ilmoitti Pauli. Hän oli Tamrockilla työssä lähes viisi vuotta.

Pauli Hernesniemi jäi hiljattain eläkkeelle täytettyään 65 vuotta. Sisällä viihtyvänä lukutoukkana Paulilla oli ainakin yksi ulkoilmaharrastus. Hän voitti Tamrockin golfturnauksen. 

Paulin ja Helenin perhe

Perheessä on kaksoispojat Silvo ja Miika, jotka ovat nyt 24-vuotiaita. He kummatkin puhuvat suomea, englantia ja ranskaa. Pojat kävivät ranskankielisen peruskoulun. Tätä nykyä he jatkavat maisterin opintoja opiskellen fysioterapiaa Newfoundlandin Memorial-yliopistossa. Koska välimatkaa on 2800 km ja koronavirus ei ole hellittänyt, poikien on vaikea päästä toivotuille kotivierauluille.

Kysyttyäni musiikista Pauli sanoi, “en soita mitään musiikki-instrumenttiä, vaan pelkästään kuuntelen”. Pojat eivät ole tulleet isäänsä tässä asiassa. Silvo soittaa haitaria ja pianoa. Miika soittaa viulua. Kummatkin harrastavat taidetta. ”Kotona Sudburyssä seinät ovat täynnä heidän maalaamia tauluja, maisemia ja muotokuvia”, poikien isä kertoo. 

Toinen kotimaa

”Heti kun muutin kanadaan tunsin, että tämä on minun toinen kotimaani. Jo alusta lähtien kaikki oli Kanadassa niin jännää ja erikoista. Ei ole tullut mieleenkään paluumuutto Suomeen, mutta siellä on mukava vierailla.” 

Suomi-matkat ja lompakko 

”Olen käynyt seitsemän kertaa Suomessa. Eräänä päivänä isäni veli Väinö-setä soitti Suomesta ja pyysi, jos voisin tulla Montrealiin häntä tulkkaamaan kettukaupoissa. Tein hänelle huonevarauksen Montealin Hilton hotelliin ja sovittiin määräpäivänä tavata Montealin Mirabel-lentokentällä, jonne hän saapuisi." 

"Lensin 600 km matkan Montrealiin ja poistuin koneesta suureen lentohalliin. Väinöä ei näkynyt missään. Pyysin, että lentokentän kovaäänisellä kuulutettaisiin, oliko sen nimistä miestä kuin Väinö Hernesniemi paikan päällä. Siihen ei tullut vastausta. Huomasin myös, että lompakkoni puuttui. Muistin Hilton-hotellin huoneen numeron, minkä olin tilannut sedälleni. Lentokentän shuttle-bussilla selvisin hotelliin ja koputin ovelle. Väinö Hernesniemi odotti minua huoneessaan. Tapaamisemme oli huojentava kokemus; nähdä läheinen sukulainen vieraalla maalla. Olin rahaton ilman lompakkoa. Väinö maksoi lentomatkani ja kaiken muun."

"Montrealista jatkoimme lennolla Prince Edwardin saarelle, jossa oli kettutarhoja. Sieltä väinö osti 20 hopeaketunsukuista siitoskettua. Niitä risteyttämällä toisiin lajeihin saadaan harvinaisempi ja arvokkaampi laji. Oli kulunut kaksi viikkoa tämän kettumatkan jälkeen, kun sain puhelinsoiton Mirabell lentokentän toimistosta. Joku rehellinen ihminen oli löytänyt lompakkoni, jossa kaikki rahat olivat tallella. Se tuli erikoispostissa. Jälkeenpäin tuli mieleeni, että olisi pitänyt ottaa ylös löytäjän nimi ja lähettää hänelle palkkio. Sitä ei silloin tullut ajateltua."

Suomalaisuus, pyhä kirja ja heinätöitä

Pauli muistelee, että hänen saavuttuaan Kanadaan ”Sudburyssä oli paljon suomalaista toimintaa”. ”Oli monta kokoontumispaikkaa eli suomalaisten kerhotaloja, suomalaisia seurakuntia, laulukuoroja, näyttelykerhoja, urheilukilpailuja, suomalainen kirjakauppa, matkatoimisto ja useampia liikkeitä. Koska Suomesta siirtolaisuus on lakannut ja useat toisen ja kolmannen polven suomalaiset puhuvat pelkästään englantia, suomalainen toiminta on hiipunut.” 

Tähän tapaan Pauli tuumaili kaihomielisesti. Kun kysyin tältä lukutoukalta, mitä kirjoja hän parhaillaan lukee. ”Luen enimmäkseen Raamattua”, Pauli vastasi. Jatkoin kysymystä, miksi niin? ”Sanan kautta sain kääntymyksen armon Jumalan puoleen 30-vuotiaana. Pyhästä kirjasta saan jatkuvasti ammentaa hengellistä ravintoa ja elämisen ohjeita.” 

Helenin Markus-veli omistaa maanviljelystilan Beaver Lakellä. Pauli käy auttamassa häntä heinätöissä sekä traktorien ja muiden koneiden korjaamisessa. Haastattelun lopuksi Pauli sanoi lähtevänsä 45 km päässä sijaitsevaan Sudburyyn ostamaan traktoriin pulttia, koska vanhasta oli jengat menneet.

Monet asiat vaikuttivat Paulin siirtolaiseksi muuttamiseen Kanadaan. Yhtenä niistä oli rakkaus. 

Eero Sorila

Sorila on kirjoittanut kirjan Island Lake, kanadansuomalainen metsäkylä (Atrain & Nord Kustannusliike), jossa ensimmäisen ja toisen polven suomalaiset siirtolaiset kertovat avoimesti koti-ikävästä, suruista ja iloista.

DNA-testit osaksi paikallista sukututkimusta

DNA-testit ovat jo pitkään olleet sukuseurojen ohjelmassa, jossa tutkitaan eri sukuhaarojen sukuyhteyksiä ja toisaalta etsitään tietoa ajalta, jolta ei ole käytettävissä asiakirjoja. DNA-testit soveltuvat hyvin myös paikallisten sukututkimusseurojen ohjelmaan, joko järjestämällä paikallisia DNA-piirejä tai edistämään paikallisten sukujen DNA-tutkimuksia.

Vesilahden seudun sukututkimusseura ry on Pirkanmaalla toimiva, v. 2001 perustettu sukututkimusseura. Yhdistys toimii Vesilahteen ja sen vaikutuspiiriin juontavien sukujen tutkijoiden ja sukuseurojen yhdyssiteenä. Yhdistyksen noin 180 henkilöä käsittävässä jäsenistössä tämä ilmenee siten, että jäsenet asuvat eri puolilla Suomea tai ulkomailla, mutta tutkivat Vesilahden seudulle ulottuvia sukujuuriaan. Etenkin syntymäseudulleen Vesilahteen tulevia kesävesilahtelaisia ajatellen yhdistys järjestää vuosittain, juuri parhaaseen loma-aikaan kesällä, sukututkimuspäivän Juuret Vesilahdessa, jossa on tarjolla paikallishistoria-aiheisia esitelmiä ja kirjallisuutta sekä paikallisten sukujen esittelyä. Lisäksi ohjelmaan kuuluvat Lempäälässä ja Vesilahdessa järjestettävät kuukausittaiset sukututkimusillat, joita on mahdollisuus seurata myös etänä.

Seuran säännöissä mainitaan tavoitteeksi mm. ”aikaansaada väestötieteellinen ja yhteiskunnallinen selvitys Vesilahden, yhden suomalaisen kantapitäjän väestön kehityksestä nykyaikaan saakka”. Eipä tuolloin keväällä 2001 sääntöjä laadittaessa varmaankaan osattu odottaa DNA-testien tuloa sukututkimuksen avuksi. Nimittäin Family Tree DNA oli perustettu vuonna 2000, minkä jälkeen markkinoille tulivat kuluttajille suunnatut sukututkimuksen DNA-testit. Vuosien aikana yhdistys on tukenut jäsenistön DNA-tutkimuksia järjestämällä tätä varten tilaisuuksia ja esitelmiä. 

DNA-testien hyödyntämisestä, säännöissäkin mainittuun väestötieteelliseen selvitykseen, seuran hallitus päätti muutamia vuosia sitten. Seura tukee ja ohjaa isälinjaisten Y-DNA-testien teettämistä niiden sukujen mieslinjaisista edustajista, joiden varhaisin tiedossa oleva isälinjainen esi-isä on Vesilahden tai naapuripitäjän alueella. Pyrimme löytämään testattavaksi edustajia suvuista, jotka ovat laajalle levinneitä ts. suvussa on runsaasti jälkipolvia ja siten tulokset kiinnostaisivat mahdollisimman monia. Tulevaisuudessa tulevat mukaan myös äitilinjoja tutkivat mtDNA-testit. Tutkimuskohteen valinnassa voimme käyttää apuna netistäkin löytyvää talonhaltijaluetteloa, jossa tiedot pitävät melko hyvin paikkansa. DNA-testillähän tieto voidaan vahvistaa tai kumota.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, ketkä seudulla talojaan isännöineet miehet ovat sukua keskenään, ja mistä päin heidän esi-isänsä ovat saapuneet Vesilahden seudulle. Toisaalta Vesilahden ja naapuripitäjien taloilla on ollut eräalueita mm. Ruovedellä, Kurussa ja Vilppulassa, joten Y-DNA-testein lienee mahdollista selvittää eräalueille siirtyneiden uudisasukkaiden taustoja. Paikallista, 1600-luvulle ulottuvaa sukututkimustietoa on henkilötasolla saatu jo vahvistettua ja lisäksi on todettu monien 1500-luvulle ulottuvien sukujen olevan samaa sukujuurta. 

Tulevaisuuden tutkimuskohteita, toivottavasti jo lähitulevaisuudessa, ovat Lempäälän Aimalan kirkon kaivauksista saadut näytteet ja näistä mahdollisesti saatavat muinaisDNA-tulokset. Aimalasta löydetty 1300–1400-lukujen luuaineisto yhdistää muinaisgenomitutkimuksen, geneettisen sukututkimuksen ja laajamittaisen sukututkimusharrastuksen. 

Riikka Piironen