Turun linnan vankilassa

Turun linnan pyöreän tykkitornin pohjakuva.

1700-luvun loppupuolella vankeus alkoi muuttua myös keinoksi kasvattaa rikoksen tehneitä. Enää ei pyritty ainoastaan rankaisemaan. Tämä johti vankeinhoidon hitaaseen kehittymiseen kohti meidän tuntemaamme laitosta. Esimerkiksi vankilapaot eivät olleet tavattomia aikana jolloin vartijat seurustelivat vielä vankiensa kanssa hyvinkin tuttavallisissa merkeissä. Turun linnan vankitiloja kohennettiin sekä vankien terveydellisistä syistä, että pakojen estämiseksi.

Maaherran määräyksestä Turun raati lähetti vuonna 1763 kaksi raatimiestä suorittamaan katselmuksen linnan vankihuoneiden kunnosta ja hankkimaan paikalle tarvittavat käsityöläiset korjauksiin. Joulukuussa 1770 ilmoitettiin, että kolme elinkautisvankia oli karannut muurin läpi linnan vankihuoneesta. Maaherra pyysi raatia tarkastamaan aukon ja esittämään laskelman sen korjaamisesta. Heinäkuussa 1771 hankittiin linnan sepältä lisää poijuja ja jalkarautoja vankien kahlitsemiseen. Jo vuonna 1635 mainittiin vankitornin yläosaan sisustettu kirkko. Vankitornin sisustuksena oli kolme rautaovea ja kahdet lattiaraudat avaimineen sekä neljä sinkilää ja kaksi haapatukkia vankien kahlitsemiseen.

Linnan lukuisat eri tiloissa sijainneet vankihuoneet eivät tyydyttäneet vankeinhoidon tarpeita, sillä syyskuussa 1777 suorittiin loppukatselmus Turun linnan vankilassa, jonka Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder oli suunnitellut linnan pyöreään tykkitorniin. Siellä sijaitsi neljä lämmintä huonetta sekä ensimmäisessä että toisessa kerroksessa. Ikkunat oli varustettu kaksinkertaisilla kaltereilla ja alakerrassa niitä suojasivat puiset luukut. Ovet oli rautapellitetty molemmin puolin ja niissä oli vahvat saranat, poikkirauta sekä riippulukot. Tiiliuuneissa oli rautaluukut ja pellit. Lattiat ja välikatot olivat kunnolliset ja vinttikerroksen katto oli suojattu palokatolla. Vankien polttopuille oli varattu ovettomat komerot. Lisäksi rakennuksessa oli kahteen osastoon jaettu vessa. Lavitsat, joilla vangit voisivat maata, puuttuivat. Niitä tuli valmistaa kahdeksan kappaletta. Myös niiden päänaluset valmistettiin puutukeista. Vuonna 1812 laaditussa piirustuksessa näkyvät sellien lisäksi ensimmäisen kerroksen sauna ja käymälä muurissa.

Heinäkuussa 1785 olivat maistraatin edustajat, myös arkkitehti Schröder, maaherran kutsumina tarkastamassa linnan vankihuoneiden kuntoa. Molemmissa kerroksissa lattiat olivat huonot ja ne tuli korvata osin tiilillä ja osin lankuilla. Samoin vankien polttopuille varatut komerot todettiin puutteellisiksi. Heinäkuussa 1818 Turun lääninkonttori kuulutti sanomalehdessä, että se järjesti uuden huutokaupan Turun linnan vankihuoneiden seinien lautavuorauksesta ja ikkunoihin asennettavien venttiilien teosta, sillä edellisessä huutokaupassa kukaan ei ollut ottanut sitä tehtäväkseen.

Vankien hygieniasta ja terveydestä pyrittiin myös huolehtimaan. Helmikuussa 1830 maaherra ilmoitti, että hän oli valinnut linnasta sairaiden vankien käymälän paikaksi huoneen, joka sijaitsi keittiön ja ruoanjakeluhuoneen välissä. Heinäkuussa 1835 vankilalle pystyttiin uusi sauna ja käymälä, ja vankihuoneita, kirkkoa ja vankien halkoliiteriä korjattiin. Joulukuussa 1835 ilmoitettiin, että Turun linnaan pystytetty sauna ja käymälä vankien tarpeisiin olivat valmistuneet. Keisarillinen senaatti antoi Lars Gabriel von Haartmanin eli Hänen hirmuisuutensa kautta Turun maistraatille tiedoksi 6. lokakuuta 1835, että vastaisuudessa Suomen vankiloiden pöydät ja sängyt tulisi maalata niin kutsutulla setrivärillä entisen vaaleanvihreän maalin sijaan. Tätä oli suositellut Lääkintälautakunta. 

Veli Pekka Toropainen

Pisara skottilaista verta

Dunnottarin linna

Esi-isäni, skotlantilainen aatelismies Alexander Keith (haud. 2.8.1662 Turun tuomiokirkkoon) hylkäsi monien maanmiestensä tavoin synnyinmaansa 1600-luvun alussa. Syynä joukkopakoon oli ennen muuta vuonna 1603 tapahtunut Skotlannin ja Englannin yhdistyminen, joka ei miellyttänyt kaikkia skotteja. Osa Skotlannin presbyteerisen kirkon kannattajista puolestaan pakeni maasta uskonvainojen pelossa.

Alexander Keith asui Suomessa viimeistään vuodesta 1614. Hän asettui ensin Vaasaan toimien siellä turkulaisen valtaporvari Jakob Wollen kauppaedustajana vuosina 1616–1627. Vuonna 1631 hänet mainitaan Turussa kauppiaana ja vuosien 1636–1646 välisen ajan hän oli Paimion Meltolan kartanon vuokraaja. Sen jälkeen hän asui jälleen Turussa.

Alexander Keithin puoliso jo 1610-luvun puolivälissä oli Magdalena (haud. 15.12.1658 Turun tuomiokirkkoon), jonka suku on tuntematon. Hän saattoi olla skotti ja tulla Suomeen miehensä mukana; toisaalta hänellä tiedetään olleen sukulaisia Pohjanmaalla. Perheen lapsista on tiedossa neljä: pojat Anders ja Alexander sekä tyttäret Karin ja Margareta.

Keith on eräs Skotlannin huomattavimmista maanomistaja- ja aatelissuvuista, joita tavataan kutsua klaaneiksi. Sen hallitsemat alueet sijaitsivat sekä Ylämaalla (Caithness) että Alamaalla (East Lothian ja Aberdeenshire). Muinaiset klaanit olivat sotaisia ja taistelu maanomistuksesta ja elintilasta jatkuvaa.

Klaanit saattoivat liittoutua keskenään ja ystäväklaanien välillä solmittiin myös avioliittoja. Keith-suvun liittolaisklaaneja olivat Forbes, Mackay ja Cameron. Vihollisklaaneista huomattavin oli Gunn, jonka kanssa Keithit olivat sotajalalla tavan takaa. Verisin yhteenotoista oli Battle of Champions vuonna 1478, jossa Keith-suvun miehet surmasivat kaikki taisteluun osallistuneet kaksitoista Gunn-suvun miestä mukaan lukien klaanin päämiehen.

Skotlannin marsalkan, sittemmin suurmarsalkan ja lopulta jaarlimarsalkan tehtävänä oli huolehtia Skotlannin kruununkalleuksista, jotka olivat kruunu, valtikka ja valtakunnanmiekka, sekä toimia kuninkaan henkivartijana parlamentissa. Virka oli perustamisestaan lähtien Keith-suvun hallussa, jolla se kulki perinnöllisenä yli 500 vuoden ajan. Ensimmäinen marsalkka oli Harvey de Keith (k. n.  1196), jota pidetään suvun kantaisänä.

Keith-suvun mahtava linnoitus ja päämiehen asunto vuosisatojen ajan oli Dunnottar Castle. Lähellä Stonehavenia Aberdeenshiressa sijaitsevan linnan rakentaminen aloitettiin 1100-luvulla ja sen nuorimmat rakennukset ovat 1600-luvulta. Linna on rakennettu helposti puolustettavaksi ja vaikeasti valloitettavaksi jyrkille kallioille 1.2 hehtaarin alueelle 50 metriä Pohjanmeren pinnan yläpuolelle. Dunnottarin linnanrauniot ovat nykyisin suosittu nähtävyys, joihin käy tutustumassa satojatuhansia turisteja vuodessa.

Jaarlimarsalkka, lordi William Keith (1614–1671) joutui vuonna 1651 virkansa velvoittamana kätkemään Skotlannin kruununkalleudet Dunnottarin linnaan ahneen englantilaisen lordiprotektori Oliver Cromwellin ulottumattomiin. Villasäkkeihin piilotetut kalleudet salakuljetti linnaan lady Katherine Drummond.  

1600-luvulle tultaessa Keith-suku oli jo jakautunut niin moneen haaraan, että on mahdoton sanoa mihin niistä kuului Suomeen muuttanut Alexander Keith. Todennäköisesti hän kuului sukuhaaraan, joka oli jo aikoja sitten ajautunut syrjään suvun rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta päähaarasta. Hän saattoi myös olla perheen nuorin poika, joka joutui lähtemään kotoa ilman mainittavaa perintöä.

Suomessa Keith-suvun taru jäi mieskannalta kahden sukupolven mittaiseksi, mutta Alexander Keith nuoremman (k. 1707) ja hänen vaimonsa Maria Skalmin (k. 1694) kolmen tyttären jälkeläisiä on elossa tänäkin päivänä.

Pirjo Terho

Sukututkijan 10 käskyä

Vanhin tunnettu kopio kymmenestä käskystä, joka on ajoitettu aikavälille 30–1 eKr.

Suuressa kirjassa mainitaan kymmenen käskyä, joita jokaisen tuohon kirjaan uskovan pitäisi parhaansa mukaan noudattaa. Voisiko sukututkijallakin olla oma säännöstönsä, jotta harrastus pysyisi mukavana, faktoihin perustavana ja muut kanssaihmiset huomioon ottavana? Tässä oma ehdotukseni – copyright lienee Toisessa Mooseksen kirjassa!

1. Tämä on minun sukututkimukseni ja minä päätän mitä tutkin

2. Älä kirjaa väärää tietoa tai todistusta

3. Muista, että kaikille sukututkimus ei ole maailman tärkein asia

4. Kunnioita elävien yksityisyyttä ja tekijänoikeuksia

5. Älä kopioi toiselta, ellei sinulla ole lupaa siihen

6. Älä usko kritiikittä kaupallisten toimijoiden mainoslauseisiin

7. Älä usko sokeasti HisKiin, vaan tarkista alkuperäisistä historiakirjoista

8. Ole aina ystävällinen muille tutkijoille

9. Älä tavoittele väkisin totuutta, jos sitä ei ole lähteiden puuttuessa saatavilla

10. Älä koskaan lannistu, sillä et ehkä ole vain vielä löytänyt oikeaa tietoa

Mutta ennen kaikkea - pidä hauskaa - sukututkimus on iloinen harrastus, joka luultavasti ehkäisee mm. muistisairauksia. Tutkimuksissa on todettu useita kertoja, että aivojen käyttäminen ehkäisee ainakin jossain määrin dementoivilta sairauksilta. Itselleni sukututkimus on vähän samaa kuin vaikkapa ristikoiden täyttäminen. Kummassakin kokonaisuus rakentuu pienistä palasista, jotka täytyy saada sopimaan kohdilleen. Tämä jos mikä venyttää aivokapasiteetin joskus äärimmilleen, kun tietoa on saatavilla, mutta yksityiskohdat eivät täsmää toistensa kanssa. Usein on aloitettava täysin alusta, jotta pääsee päämäärään. Sukututkimuksessa tulee usein ajateltua, että tulipas taas tehtyä paljon turhaa työtä. Kokemus on kuitenkin opettanut, että tuokin työ saattaa olla hyödyksi joskus vuosia myöhemmin.

Sukututkimuksessa kannattaa olla tietty päämäärä, mutta toisaalta tutkiminen itsessään on se palkitsevin asia. Pelkkien netin sukupuupalveluiden hyödyntämisen sijaan kannattaa välillä perehtyä ihan itse alkuperäislähteisiin. Se on yllättävän mielenkiintoista puuhaa. Pistä aivot raksuttamaan täydellä teholla ja ehkäise dementiaa – sukututkimuksella!

Juha Vuorela

Hyvää Runebergin päivää!

Runebergintortun valmistukseen liittyviä välineitä Runebergin kotimuseossa Porvoossa. Kuva: Laura Aho.

Johan Ludvig Runeberg (5.2. 1804–6.5.1877 Porvoo) pidetään Suomen kansallisrunoilijana ja yhdessä Elias Lönnrotin kanssa hän oli luomassa suomalaisista kulttuurikansaa. Hän loi 1830- ja 1840-luvuilla ihannekuvan Suomen kansasta ja luonnosta ja antoi Vänrikki Stoolin tarinoissa Suomelle moraalisen identiteetin. Fredrik Paciuksen säveltämänä kokoelman avausrunosta "Maamme" ("Vårt land") tuli Suomen kansallislaulu.

Runebergin vanhemmat olivat merikapteeni Lorens Ulrik Runeberg ja Anna Maria Malm. Lorens Ulrik Runebergin isä oli muuttanut Suomeen Ruotsista, ja Anna Maria Malm kuului pietarsaarelaiseen Malmin kauppiassukuun, jonka juuret niin ikään lienevät olleet Ruotsista. Johan Ludvig, kutsumanimeltään Janne, syntyi isän ollessa merillä ja isä näki Johanin ensi kerran vasta tämän ollessa kolmivuotias. Johan oli esikoinen ja hänellä oli kolme sisarta, Ulrika Carolina, Emilie ja Maria Mathilda, ja veljet Viktor ja Nestor, jotka molemmat jatkoivat isänsä työtä. Ulrika Carolinasta tuli runoilija, ja Emilie oli pietisti, joka muun muassa hoiti sokerileipomoa ja opetti Pietarsaaressa ja Uudessakaarlepyyssä. Maria Mathildasta taas tuli käsityönopettaja. Runeberg sairasti lapsuudessaan risataudin, joka johti rauhasturpoamiin. Hänen fyysinen kehityksensä hidastui sairauden johdosta niin, että hän oppi kävelemään vasta kolmi- tai nelivuotiaana.

Runeberg suoritti ylioppilastutkinnon Turussa vuonna 1822 ja aloitti seuraavana vuonna Turun akatemiassa filosofian opinnot ja valmistui filosofian kandidaatiksi heinäkuussa 1827. Kesällä 1827 Runeberg asui arkkipiispa Jakob Tengströmin virkatalossa Paraisilla, missä hän opetti lapsia. Siellä hän tapasi tulevan puolisonsa ja kirjailijan Fredrika Tengströmin, jonka setä arkkipiispa oli. Opiskelurahoja hän ansaitsi kotiopettajana Saarijärvellä ja Ruovedellä. 

Asuessaan Ruovedellä vuosina 1825–1826 Runeberg tutustui muutamiin Suomen sodan veteraaneihin, joihin muun muassa hänen isäntänsä, kapteeni Erik Gustaf af Enehjelm kuului. Ruoveden seudut olivat olleet vääpeli Jakob Johan Rothin ja kersantti Carl Johan Spoofin kuuluisan sissiretken näyttämönä, ja heidän viimeinen yhteenottonsa kenraali Nikolai Rajevskin johtamien venäläisten kanssa oli tapahtunut juuri af Enehjelmin omistaman Ritoniemen kartanon mailla. Metsästysretkillään Runeberg tutustui myös Kurussa asuneeseen vänrikki Carl Gustaf Polvianderiin, joka oli toiminut sodassa Porin rykmentin lipunkantajana ja josta tuli yksi vänrikki Stoolin esikuvista. Toiseksi esikuvaksi on mainittu pienessä mökissä Ritoniemen kartanon lähistöllä asunut sotaveteraani, vänrikki Fredrik Adolf Pelander. Kolmas esikuva on Ruoveden nimismies ja kapteeni Kaarle Palmroth, joka oli jo yli 70-vuotias ja ulkonäöltään Stoolin tapainen. Suomen sodan aikana Palmroth oli ollut vänrikki Ruoveden komppaniassa. 

Vuonna 1828 Runeberg muutti Helsinkiin, kun yliopisto määrättiin Turun palon myötä siirtymään pääkaupunkiin. Fredrika (2.6.1807–27.5.1879) ja Johan menivät naimisiin tammikuussa 1831. He saivat kaiken kaikkiaan kahdeksan lasta (joista kaksi kuoli lapsena): Anna Carolina (1832–1833), Ludvig Mikael (1835–1902), Lorenzo (1836–1919), Walter Magnus (1838–1920, josta tuli tunnettu kuvanveistäjä), Johan Wilhelm (1843–1918), Jakob Robert (1846–1919), Edvard Moritz (1848–1851) ja Fredrik Karl (1850–1884).

Alkuvuonna 1837 Runeberg sai Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran, ja perhe muutti pysyvästi Porvooseen. Virkaan kuului Porvoon tuomiokapitulin jäsenyys, joten Runeberg vihittiin papiksi vuonna 1838. Virka-asuna oli papinpuku, mikä näkyykin Runebergin yllä useissa hänen muotokuvissaan. Runeberg sai professorin arvon vuonna 1844. Hän toimi opettajana aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1857 ja keskittyi sen jälkeen kirjoittamiseen. Runeberg halvaantui vuonna 1863 saatuaan metsästysretkellä aivoverenvuodon. Hän vietti loppuelämänsä pääasiassa vuodepotilaana.

Runeberg kuoli 6. toukokuuta 1877, ja hänet haudattiin Näsinmäen hautausmaan korkeimmalle kummulle. Runebergin hautajaiset 12. toukokuuta 1877 olivat suuret ja juhlalliset. Helsingistä tuli kolme junavaunullista hautajaisvieraita ja hautajaisiin osallistuivat koko valtiopäivät. Hautajaissaaton reitti Runebergin kotitalolta oli peitelty kuusenhavuilla ja reunustettu pikkukuusilla. Kuusenhavuilla oli koristeltu myös Porvoon rakennuksia. Kaupungin kaupat olivat kiinni koko päivän ja Helsingissäkin kolme tuntia. Kulkue oli niin pitkä, että kun sen alkupää oli jo haudan äärellä eivät viimeiset olleet vielä päässeet lähtemään vainajan kotitalolta.

Runebergista tuli jo eläessään ”Suomen ensimmäinen suurmies”. Runebergin päivää juhlittiin aina 5. helmikuuta hänen 50-vuotispäivästään asti. Myöhemmin Porvoon teinit alkoivat käydä laulamassa Runebergin ikkunan alla tämän syntymäpäivänä. Runeberg sai pian kuolemansa jälkeen osakseen lukuisia kansallisia kunnianosoituksia. Varhaisimpia näistä oli hänen Porvoon keskustassa sijainneen Runebergin kodin muuttaminen Suomen ensimmäiseksi kotimuseoksi. Museo avattiin yleisölle vuonna 1882, vain viisi vuotta J. L. Runebergin kuoleman jälkeen ja kolme vuotta hänen vaimonsa Fredrika Runebergin kuoleman jälkeen.

Lue Runebergistä SukuHaussa 

• Herman Södersteen: Bidrag tili Johan Ludvig Runebergs ättartal (Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 2 1918)
• Anita Tuurala: Muuan Vänrikki Stoolin tarinoiden taustahenkilö. Kuka oli vänrikki Fredrik Adolf Pelander? (Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 44 1999) 

Vastuullista sukututkimusta

Viime marraskuussa Suomen Sukututkimusseura antoi yhdessä Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen kanssa Vastuullisen sukututkimuksen julkilausuman. Vastuullisuus on myös yksi keskeisimmistä lähtökohdista Seuran strategiassa vuosille 2021–2025. Ovatko sukututkijat sitten osoittautuneet aivan erityisen vastuuttomiksi, että asiaa täytyy noin joka paikassa korostaa? Suuri osa sukututkijoista ja varsinkin Seuran jäsenistä toimii varmasti suhteellisen moitteettomasti, siinä missä muidenkin alojen tutkijat. Mutta aina mahtuu joukkoon myös niitä, jotka eivät jaksa päätään vaivata tekojensa seurauksilla, tai joille tarkoitus pyhittää keinot. Ja kyllä valitettavasti näyttää siltä, että tällainen välinpitämättömyys on jossain määrin jopa ollut lisääntymään päin. Siksi olemme halunneet korostaa laadukkaan tutkimuksen lisäksi myös eettistä kestävyyttä.

Vastuullista toimintaa, siis myös sukututkimusta, voidaan lähestyä siitä näkökulmasta, keihin toimintamme kohdistuu. Milloinkaan ei voi liikaa korostaa vastuuta tutkimuskohteistamme. Sukututkija tutkii toisia ihmisiä, niin menneitä sukupolvia kuin toisinaan myös edelleen eläviä. Ihmistieteiden etiikkaa opettaessani olen yleensä korostanut tutkijan velvollisuuksia ja tutkittavan oikeuksia. Vaikka tutkimus olisi meille kuinka suuri intohimojen kohde, ei se koskaan saa aiheuttaa haittaa lähimmäisillemme. Henkilötietojen suojan pitäisi olla vähitellen kaikille itsestäänselvyys siinä kuin kotirauhan tai viestintäsalaisuudenkin. Sukututkijalla ei pitäisi olla mitään tarvetta kerätä elävistä ihmisistä tietoja, joita nämä eivät itse ole valmiita antamaan. Ja kaikkia tietoja tulee säilyttää siten, ettei niitä voida käyttää väärin. Sukututkimuksemme kohteena olevilla elävillä ihmisillä tulee olla mahdollisuus itse vaikuttaa siihen, millaista tietoa heistä kerätään ja julkaistaan. Avoimuudella ja reiluudella voimme luoda luottamusta tutkijoihin ja tieteeseen yleisemminkin.

Toinen ihmisryhmä, joka odottaa meiltä vastuullisuutta, ovat toiset sukututkijat. Julkaisemalla vaikkapa sukukirjoja tai artikkeleita kollegamme tarjoavat tutkimustuloksiaan kaikkien arvioitavaksi. Tämä on yksi perusedellytys tieteellisen tiedon ja ymmärryksen kasvulle. Akateemisessa maailmassa puhutaan juuri tästä syystä paljon nk. avoimesta julkaisemisesta. Sen osalta myös Seura ja sen ylpeys aikakauskirja Genos tekevät linjauksia. En tässä kuitenkaan halua ottaa kantaa siihen, tarkoittaako avoin julkaiseminen aina ilmaista julkaisemista. Kaikki tutkijat ja kustantajat eivät elä pelkästään yhteiskunnan kustannuksella. Eikä ilmaista työtä tai palveluja voi kaikissa tilanteissa vaatia. Mutta vastuullisuus koskee myös sitä, miten me käytämme toisten tutkimustuloksia. Muistammehan mainita aina lähteemme niin, että kunnia menee sinne, minne se myös kuuluu. Samoin tietenkin myös kriittiset huomiot. Eikä unohdeta myöskään sukutaulujen nauttimaa 15 vuoden luettelosuojaa. Uusien sukukirjojen tietojen kopioiminen verkon sukupuupalveluihin osoittaa yksinkertaisesti huonoa käytöstä ja piittaamattomuutta toisten työstä.

Kolmanneksi vastuullisuuden tulisi kohdistua kaikkiin tutkimuksemme lukijoihin ja suureen yleisöön. Kestävä sukututkimus perustuu aina alkuperäislähteisiin ja niiden lähdekriittiseen arviointiin. Lähdekritiikki on asia, josta Seuran ehkä tulisi järjestää vielä enemmän koulutusta. Kun julkaisemme jotain, on se sitten kirjana tai verkossa, tulisi meidän pitäytyä vain sellaiseen tietoon, jonka oikeellisuudesta voimme olla varmoja. Ja muistetaan merkitä taaskin ne lähdetiedot, että lukijamme voivat itse vakuuttua tulkintojemme pitävyydestä. Siksi jokainen vastuullinen sukututkija on jatkuvasti valmis kehittämään osaamistaan. Seura puolestaan on sitoutunut tarjoamaan mahdollisuuksia siihen.

Nämä samat vastuullisuuden vaatimukset koskevat niin kansalaistiedettä kuin akateemistakin tutkimusta. Niiden avulla saamme tutkimuksellemme laajan yhteiskunnallisen hyväksynnän, ehkä jopa arvostuksen, ja voimme samalla turvata tulevienkin sukututkijasukupolvien toimintaedellytykset. Kaikin puolin hyvää alkanutta sukututkimusvuotta teille toivottaen,

Jouni Elomaa

Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja

Argelanderin uroteko

Vartiovuoren tähtitorni vuonna 1853. Johan Jakob Reinberg (1823–1896).

Kansainvälistä mainetta saavuttanut tähtitieteilijä Friedrich Argelander (1799–1875) toimi vuosina 1823–1828 Turun akatemian observaattorina. Sinä aikana hän muun muassa ensimmäisenä määritti aurinkokunnan liikkeen suunnan avaruudessa ja julkaisi nk. Turun luettelossa selvityksen 500 kiintotähden sijainnista. Turkulaiset muistavat Argelanderin lisäksi uroteosta, jonka hän teki sinä syyskuisena yönä vuonna 1827, jolloin lähes koko vanha Turku haihtui savuna ilmaan.

 
Carl Ludvig Engelin suunnittelema Vartiovuoren tähtitorni, rakennus, jossa Argelander havaintojaan teki, valmistui vuonna 1819 juuri parahiksi keisari Aleksanteri I:n vierailun alla. Keisari saapui Turkuun illalla 7. syyskuuta 1819 Aninkaisten tullin kautta, jolloin juhlavalaistu tähtitorni osui keisarin ja hänen seurueensa reitin varrelle.
 
Argelander oli tähtitornissa tekemässä havaintojaan myös 4. syyskuuta 1827 yhdeksän aikaan illalla, jolloin Turun palo sai alkunsa. Hän näki tähystyspaikaltaan palon etenevän ensin alas Aninkaistenmäkeä ja puoliltaöin leviävän joen yli Kirkkokortteliin. Argelander ja tähtitornin nimeltä tuntematon vahtimestari seurasivat huolestuneina palorintaman etenemistä kohti Vartiovuorta. Pian koko Vartiovuoren alapuoli Hämeen- ja Uudenmaankatujen suunnalla olikin tulimerenä ja tähtitorni vakavasti uhattuna, jolloin miehet aloittivat päättäväisen taistelun rakennuksen pelastamiseksi.

Argelander kertoi myöhemmin, että ”kuumuus oli niin ankara, että rakennuksen ikkunaruudut koukistuivat ja pehmenivät hehkusta sekä näyttivät olevan sulamaisillaan”. Aina kun kipinäsade tai hehkuva kekäle uhkasi sytyttää tähtitornin, Argelander ja vahtimestari riensivät sammuttamaan palonalun. Kiperin tilanne oli, kun ”muutamat pölkyt, jotka sattumalta olivat katolla, olivat syttyä tuleen”. Miehet olivat vartiossa koko yön ja vasta seuraavana päivänä he saattoivat todeta  pelustusoperaationsa onnistuneen. 
 

Friedrich Argelander 1852

Friedrich Wilhelm August Argelander syntyi Preussin Memelissä (nykyisin Liettuan Klaipeda) sikäläisen tukkukauppiaan Johann Gottfried Argelanderin ja Wilhelmina Dorotea Grünhagenin poikana. Isä oli suomalaista sukujuurta. Argelander opiskeli Königsbergin yliopistossa vuosina 1817–1822 ja väitteli tohtoriksi huhtikuussa 1822. Seuraavana vuonna hänestä tuli Turun akatemian tähtitieteen observaattori. Palon jälkeen Argelander muutti akatemian mukana Helsinkiin. Hän toimi Helsingin yliopiston tähtitieteen professorina vuoteen 1837, jonka jälkeen hän palasi Preussiin Bonnin yliopiston tähtitieteen professoriksi ja observatorion johtajaksi.
 
Argelanderin puoliso 2. toukokuuta 1823 alkaen oli Marie Sophie Charlotte Courtan (1801–1883), joka oli kotoisin Königsbergistä. Avioliitosta syntyi neljä lasta. Näistä Maria Wilhelmine Amalie Argelanderin (1827–1917) puoliso Karl Nikolaus Adalbert Krüger (1832–1896) toimi vuosina 1862–1876 tähtitieteen professorina Helsingin yliopistossa.
 
Vartiovuoren tähtitorni toimitti alkuperäistä virkaansa vuoteen 1834, jolloin Helsinkiin valmistui Argelanderin ja Engelin yhdessä suunnittelema observatorio. Vuosina 1836–1967 tähtitornissa oli Turun ruotsinkielinen merenkulkukoulu. Sen toiminta keskeytyi joksikin aikaa vuonna 1918, jolloin Turun punaiset valtasivat tähtitornin ja pitivät sitä päämajanaan. Vuoden 1967 jälkeen tähtitorni on toiminut muun muassa merimuseona (1974–1998) ja Turun taidemuseon väistötilana (1999–2005).

Pirjo Terho