Suku 2021 -tapahtuman avajaispuhe

August Malmströmin kuvitus satuun Koivu ja
Tähti teoksesta Lukemisia lapsille 3 (WSOY 1893).

Hyvät sukututkimuksen ystävät,

”Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka läpi elämänsä kulkivat yhtä ainoaa päämäärää kohti. Kuinka moni meistä saattaa sanoa samaa itsestänsä?”

Noin 170 vuotta sitten Zachris Topelius aloitti näillä sanoilla kuuluisan satunsa Koivu ja tähti (Björken och stjärnan). Useimmat meistä muistanevat tuon koskettavan tarinan kahdesta lapsesta, jotka palaavat vieraalta maalta, ainoina muistoina kodistaan sen pihalla kasvava koivu ja oksien välistä välkkynyt tähti. Koivusta ja tähdestä on tullut kiinteä osa kansallista kuvastoamme, jota sittemmin ovat toistaneet niin lauluntekijät, kuvataiteilijat kuin koululaitoksemmekin. Meihin on juurrutettu tuo sama kaipuu kotimaahan, kotiseudulle ja kodin pihapiiriin.

Satusetä Topeliuksen innoittajana olivat olleet tositapahtumat isonvihan ajalta, jolloin hänen isänsä isoisä Kristoffer Toppelius oli äitinsä kanssa joutunut pakenemaan vihollisen edeltä Oulusta Muhokselle. Tuolta piilopirtistä kasakat löysivät 7-vuotian pojan ja veivät tämän saaliinaan Pietariin, josta tämä edelleen joutui pajariperheeseen Inkerinmaalle. Aikaa kului ja lopulta Kristoffer päätti koti-ikävässään karata. Hän pääsi Viipuriin ja sieltä edelleen Tukholmaan. Pääkaupunkiin olivat Pohjanlahden rannikkoa pitkin paenneet myös Kristofferin äiti ja sisarukset, ja kuin ihmeen kaupalla nämä kohtasivat toisensa Skeppsbron sillalla. Myös elävän elämän tarina sai onnellisen lopun.

Tänä vuonna vietämme tuon Suuren Pohjan sodan päättymisen 300-vuotista muistoa. Tuskin kovin moni muu sota on yhtä ankarasti koetellut koko kansaamme. Moni joutui pakenemaan Pohjanlahden toiselle puolelle, jotkut vietiin orjiksi Venäjälle, eikä vähäinen ole myöskään niiden määrä, jotka henkensä menettivät. Sen vuoksi sodan päätyttyä saatiin maamme rakuunoihin ja ruotusotamiehiin täydennystä emämaan puolelta. Geeniperimäämmekin tuli uusi annos skandinaavista. Sukututkijalle ovat tuttuja myös monien kirkonarkistojen kohtaamat tuhot 1700-luvun alkuvuosina. Osaa juurista voi olla vaikea tutkia kolmea vuosisataa pidemmälle. Suomen Sukututkimusseuran hallitus onkin päättänyt viritellä uutta yhteistyötä Ruotsin suuntaan. Ehkä löytyy vielä jotain uutta ja ennen huomaamatta jäänyttä mielenkiintoista tuon ajan lähteistä.

Suuren Pohjan sodan keskellä eläneiden ihmisten kohtalot ovat jännittäviä. Viime viikkoina on jännittäviä tarinoita voinut seurata myös television suositusta sarjasta Sukuni salat. Toki olen huomannut monia kokeneita sukututkijoita vähän harmittavan se, kuinka kolmen vartin ohjelmassa sieltä täältä ikään kuin itsestään tippuu niitä mielenkiintoisia lähteitä, joita asiantuntijat vain lyhyesti avaavat valitulle julkisuuden henkilölle. Monessa muussa maassa samalla formaatilla tehdyissä sarjoissa on annettu vähän enemmän aikaa ja mahdollisuuksia syventää tietämystä. Rahastahan se toki on kiinni. Ja siitä, ettei tuotantopuolella ehkä ihan riittävästi uskota sukututkimuksen kiinnostavuuteen. Varmasti jännitystä ohjelmaan voisi saada myös kertomalla niistä jokapäiväisistä ongelmista, joihin kokenutkin sukututkija törmää työssään. Tai miten olisi tosi-tv tuotanto, jossa pistetään tuo julkisuuden henkilö itse tekemään tutkimusta. Tai ehkäpä sarja, jossa seurataan sukututkijan arkea, nälkäisiä lapsia, jotka odottavat isän tai äidin irrottautumista kirkonkirjatiedostojen ääreltä, puhumattakaan yöllä yksinään vuoteessa huokailevasta puolisosta, kun toinen on uppoutunut selvittelemään 1700-luvun perintöriitoja. Sukututkimuksen todellisuus voi näyttäytyä kovin monenlaisena.

Tästä pääsenkin sujuvasti toiseen aiheeseen, joka on mieltäni vaivannut jo pidempään. Erityisesti sosiaalisessa mediassa ei voi olla törmäämättä lähes päivittäin aivan uudenlaiseen sukututkijatyyppiin. Ehkä osittain television viihdeohjelmien innoittamana tämäkin on päättänyt löytää jännittäviä tai kuuluisia sukulaisia ja mielellään mahdollisimman pienellä vaivalla ja nopeasti. Sitten kun hän vielä törmää ylikansallisten kaupallisten toimijoiden mainoksiin, joissa luvataan, että vain syöttämällä isoäitisi tiedot, ohjelmamme etsii sinulle automaattisesti suuren määrän sukulaisia kaikkialta maailmasta. Ja mehän tiedämme mitä siitä seuraa. Innostuneita päivityksiä, kuinka joku 1800-luvun suurrikollinen tai kruunupää on ”viidestoista serkku kuudesti siirrettynä”.

Kansainvälisissä sukututkimusalustoissa ja sukupuupalvelimissa on paljon hyvääkin, sitä ei käy kieltäminen, mutta vain jos niitä osataan käyttää oikein. Liian moni lähtee niihin mukaan tuntematta sukututkimuksen perusteita, ja sillä saa aiheutettua paljon pahaa mieltä ja ylimääräistä työtä muille sukututkijoille. Suomen Sukututkimusseura on käynnistänyt vuosille 2021–2025 strategian, jonka teemana on Osaava ja osallistuva sukututkija. Toisin sanoen Seura on sitoutunut edistämään hyvää ja laadukasta sukututkimusta, kuten se on toki tehnyt tähänkin asti.

Keskeisenä tavoitteena on, että kaikki niin paperilla kuin verkossakin julkaistava sukututkimus noudattaa hyvää tieteellistä käytäntöä. Ja nyt ei pidä säikähtää tuota ”tieteellisyyttä”. Jo muutamien vuosien ajan on tunnustettu, että tiedettä voidaan tehdä myös yliopistoista ja muista tiedeinstituutioista riippumatta ja ilman muodollisia oppiarvoja. Tällainen kansalaistiede on kaikille tuttua erityisesti luonnontieteiden alalta, jossa suuri osa vaikkapa lintu- tai sienihavainnoista on maallikoiden tekemiä. Sukututkimuksessa tällaisella lähtökohdalla on pitkät juuret. Mutta se myös velvoittaa meitä. Tutkimuksemme on oltava luotettavaa ja alkuperäislähteisiin perustuvaa. Lähteet on opeteltava merkitsemään yhdessä sovittujen, vakiintuneiden käytäntöjen mukaisesti. Lähteitä on käytettävä monipuolisemmin, mutta myös kriittisesti. Tutkimustulostemme on oltava avoimesti muiden arvosteltavissa ja tarkistettavissa. Ilman sitä ei mikään tutkimus mene eteenpäin ja löydä uusia horisontteja.

Mitään tutkimusta ei voi tehdä ilman perustaitoja, ja niiden oppiminen vaatii työtä jokaiselta, oli sitten akateemisesti koulutettu tai muualla käytännössä taitonsa ja kokemuksensa hankkinut. Ei sukututkimusta voi tehdä kovin pitkälle, jos ei edes halua oppia lähteiden kieltä ja kirjoitusjärjestelmiä. Netistä leikkaa-liimaa-menetelmällä tehdyt tutkimukset eivät vie tutkimusta eteenpäin. Mutta näkemällä vähän enemmän vaivaa, on meille myös taattu palkinto erilaisten löytöjen ja oivallusten muodossa.

Hyvä tutkimus myös aina suhtautuu kohteeseensa kunnioituksella ja vastuullisesti. Me emme omista tutkimuksemme kohteita, yksilöitä, perheitä, sukuja tai muita verkostoja. Emme omista omia vanhempiamme tai lapsiamme, emmekä nykykäsityksen mukaan edes puolisoamme. Tutkijana meidän on oltava näille lähimmäisillemme kiitollisia siitä, että he ylipäätään suostuvat olemaan tutkimuskohteinamme. Tämä koskee myös edesmenneitä. On aina syytä yrittää asettua tutkittavan henkilön asemaan ja suojella tämän oikeuksia. En tarkoita tällä historian vääristelyä tai kaunistelua. Asioista voi kirjoittaa, kuten ne ovat. Mutta asiat on syytä nähdä suhteessa aikaansa ja ympäristöönsä. Kuka meistä haluaisi tulla määritellyksi vain aviottomana lapsena tai tällaisen vanhempana. Humanistisessa tutkimuksessa pyrimme ymmärtämään, emme arvottamaan.

Aivan erityisellä herkkyydellä on kohdeltava eläviä ihmisiä ja näiden tietoja. Meidän on kunnioitettava heidän oikeuttaan yksityisyyteen. Jos joku ei halua henkilötietojaan luovuttaa sukututkimusrekistereihimme, on se mielestäni aivan ymmärrettävää nykyisenä tietomurtojen ja identiteettivarkauksien aikakautena. Tätä ihmisten yksityisyyden suojaa varten meillä on niin Euroopan yleinen tietosuoja-asetus kuin kansallinen lainsäädäntökin. Ne molemmat suhtautuvat sukututkimukseen hyväksyttävänä oikeusperustana henkilötietojen käsittelylle. Siksi meidän on hoidettava oma osuutemme. Emme saa ryhtyä käyttämään ansaitsemaamme luottamusta väärin.

Hyvä sukututkimus myös löytää ja kohtaa yleisönsä. Ne, jotka ovat lukeneet Raamatun sukuluetteloita, varmaan tunnustavat niiden olevan melko puuduttavia. Jos menneisyyden ihmisestä on säilynyt muita tietoja kuin vain nimi ja syntymä- ja kuolinvuodet, miksi emme pyrkisi niitä kaivamaan esiin, sijoittamaan omaan aikakauteensa ja ympäristöönsä. Kristoffer Toppeliuskaan ei varmasti kykenisi herättämään kiinnostustamme, jos hän olisi vain yksi nimi 60 000 muun joukossa. Ei vaikka se nimi sattuisi automaattisesti maailmansukupuussa yhdistymään etäserkuksemme. Kristoffer eli tietyssä maamme historian vaiheessa. Hänen tiensä kulki monen kaupungin, kylän ja korpimaan kautta. Hän kohtasi erilaisia ihmisiä, verkostoitui näiden kanssa ammatillisesti ja sukusitein. Kaikkien näiden kautta avautuu uusia asioita ja ilmiöitä paitsi henkilöstä itsestään ja hänen perheestään, myös vaikkapa aikakauden kulttuuri-, talous- ja sosiaalihistoriasta. Nämä tiedot vain odottavat, että me etsimme ja yhdistämme ne.

Niin Koivu ja tähti kuin sen taustalla oleva elämäntarinakin elävät edelleen, vaikka vuosikymmeniä ja -satoja on kulunut, ja syynä on juuri tuo tarinallisuus. Historia on aina sekä menneisyyttä että kertomusta siitä. Emmekö siis voisi suoda omille esipolvillemmekin tuota kuolemattomuutta. Jokainen ihmiselämä on varmasti sen arvoinen. Jokaisella sukupolvella ovat omat arvokkaat kokemuksensa.

Meidän sukupolvikokemukseemme kuuluu vallitseva pandemia. Mahdammeko muistaa sen vielä, kun ensi vuonna vietetään Kuopiossa Suku 2022-tapahtumaa? Onko se jotain sellaista, jonka tulevat sukupolvet katsovat riittävän merkittäväksi asiaksi kirjata ylös omiin sukututkimuksiinsa?
Toivotan teille kaikille antoisaa Suku 2021-tapahtumaa ja toivottavasti tulevaisuudessa yhä parempia mahdollisuuksia tehdä myös sukututkimuksen kenttätyötä elävien tutkimuskohteidenne parissa.

Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja Jouni Elomaa