Vielä 2000-luvun alussa sukututkijat tapasivat toisia sukututkijoita arkistojen tutkijasaleissa mikrofilmien äärellä. Toiselta saattoi kysyä tulkinta-apua epäselvän sanan kanssa tai muuten vain vaihtaa kuulumisia. Peruslähdeaineistojen lisäksi sukututkijoiden kohtaamisetkin ovat nykyään siirtyneet verkkoon.
Nuoriso on ehkä kadonnut Facebookista, mutta sukututkimus elää ja voi siellä hyvin kymmenissä sukututkimukseen liittyvissä ryhmissä. Keskustelu on välillä vilkasta, kun sukututkijat kertovat löydöistään, ajatuksistaan ja ongelmistaan tai jakavat toisille vinkkejä esimerkiksi erilaisista hakutietokannoista. Moni myös pyytää apua, kun ei saa selvää vanhasta käsialasta tai ei onnistu löytämään etsimiään henkilöitä kirkonkirjoista. Vastaus tulee parhaimmillaan minuuteissa, sillä sukututkijat ovat yleensä auliita auttamaan toisiaan.
Auttamisketjuja lukiessani olen kiinnittänyt huomiota kahteen seikkaan. Ensinnäkin hyvää tarkoittavat sukututkijat neuvovat välillä helposti ”liikaa”. Kysymykseen ”Mistä etsisin henkilöä seuraavaksi?” ei vastata vain opastaen oikean lähteen äärelle tai yhdellä suoralla linkillä vaan useammalla, jotka selvittävät valmiiksi henkilön, hänen vanhempiensa ja isovanhempiensa syntymiset, kuolemiset ja asumiset. Ystävällinen teko vai karhunpalvelus? Minusta näissä ylineuvovissa tapauksissa viedään kysyjältä itse tutkimisen ja itse löytämisen ilo.
Toinen havaintoni on, että samat ihmiset tuntuvat kysyvän ryhmissä jatkuvasti samoja asioita. Ehkä tämä on seurausta edellä mainitusta. Asiat jäisivät mieleen paremmin, jos niihin liittyisi itse oivaltamisen kokemus. Valmiiksi annetusta vastauksesta ei synny samanlaista muistijälkeä.
Sukututkimusta oppii parhaiten tekemällä. Mutta ensin pitää tietää, mitä tekee. Tässä auttaa, jos on oppinut sukututkimuksen perusteet. Helpoimmin tämä onnistuu osallistumalla jollekin kymmenistä ympäri Suomea järjestettävistä sukututkimuksen peruskursseista. Kursseja järjestävät niin kansalaisopistot kuin paikallisyhdistyksetkin.
Peruskurssien lisäksi tarjolla on jatkokursseja, vanhojen käsialojen kursseja, sukutarina- ja sukukirjakursseja sekä esimerkiksi eri lähdeaineistoihin tai ammatteihin liittyviä erikoiskursseja. Kursseille osallistuakseen ei välttämättä tarvitse edes poistua kotoaan: sukututkimuksen tekemistä voi opiskella myös webinaareissa eli verkkokursseilla.
Moni sukututkimusta harrastava kertoo tulleensa kurssille siksi, ettei tiedä mihin tietoon internetissä voi luottaa. Sukututkimuskurssien tärkein anti onkin mielestäni lähdekriittisyys, joka on avain laadukkaaseen tutkimukseen. Oikeat menetelmät opittuaan voi luottaa itseensä ja siihen, että tutkii oikeita henkilöitä. Kursseille osallistuessaan sukututkija tekee itselleen palveluksen.
Vanhaa kiinalaista sananlaskua mukaillen: ”Anna ihmiselle vastaus ja hän on tyytyväinen päivän. Opeta hänet tutkimaan sukua itse ja annat hänelle tekemistä loppuelämäksi.”
Mervi Lampi
Kirjoittaja on sukututkimuskouluttaja ja Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti