Axel Bergholmin toimittamasta teoksesta Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja (1901) on muodostunut sukututkijoiden keskuudessa yleinen naureskelun ja pilkan kohde. Väitteiden mukaan kirjassa toistuu tiheästi merkintä ”vaipuneet rahvaaseen” ja että tästä syystä kirjasta puuttuu kokonaisia sukuhaaroja.
Itsekin olen tähän puheeseen joskus syyllistynyt, enkä sitä kiellä. Mutta onko väitteissä oikeasti perää? Keskittyykö Sukukirja vain hyväosaisiin säätyläishaaroihin ja jättää pois rahvaan? Kyseessä on kuitenkin eräänlainen sukututkijoiden urbaani legenda, sillä teos on mainettaan parempi.
Omasta suvustaan tietoja etsivä voi hermostua Sukukirjan virheisiin ja puutteisiin. Puutteet ja virheet ovat kuitenkin ymmärrettäviä, sillä 1870- ja 1880-luvuilla ei ollut hiskiä, digitoituja kirkonkirjoja tai edes mikrofilmejä. Sukuaan tutkiva kanslisti tai pankkivirkailija ei pystynyt irrottautumaan viikoiksi työstään ja kiertelemään vuokravaunuilla ympäri Suomen pappiloita etsimässä sukunsa esi- ja jälkipolvia. Sukututkimuksen teko kirjeenvaihdolla oli hidasta eikä papeilla ollut aikaa kaivella tietoja ja vastailla. Jokainen tämän päivän sukututkija tietää, että tilattomien ja talonpoikien seuraaminen kirkonkirjoista on työlästä puuhaa. Toista sataa vuotta sitten se oli käytännössä jopa mahdotonta. Sukututkimuksen vaikeudet käyvät ilmi vaikkapa Ganander-suvun esittelytekstistä: ”Suku, jonka tämän johdosta suotavaa selvitystä aina on vaikeuttanut m. m. varattomain jäsenten hajaantuminen oudoille poluille.”
Näissä olosuhteissa Bergholmin Sukukirja on puutteineenkin melkoinen saavutus. Lehti-ilmoituksen perusteella kirjaa varten lähetettiin valtavasti sukutietoja, joista lehtori Axel Bergholm toimitti kirjan, jonka Suomen Muinaismuistoyhdistus kustansi. Se on siis monien sukututkijoiden ja perheiden yhteinen ponnistus. Toimittaminen merkitsi lähinnä sitä, että Bergholm yhtenäisti kootut tiedot sukutauluiksi ja kaavioiksi. Hän ei katsonut tarpeelliseksi muutella tekstejä, joten termit ja kielenkäyttö vaihtelevat – ja myös muuttuvat – koska julkaisua tehtiin 1870-luvulta aina 1890-luvun lopulle asti.
Sukujen esittelyissä voidaan mainita, että sukuhaara on pysynyt ”virkamiessäädyssä”, kauppiasäädyssä” tai ”pappissäädyssä”. Eräästä Argillanderien suvun perhetaulusta löytyy maininta: ”heidän lapsensa palasivat takaisin talonpoikaissäätyyn ja ottivat sukunimen Kauhanen”. Paldaniusten kohdalla taas todetaan, että ”säätyläissukuna näkyy se olevan miltei sammumaisillaan, mutta talonpoikaissäädyssä se vielä versoo”. Saman suvun eri sukuhaarat edustivat yhteiskunnan eri säätyjä. Siinä ei ole mitään halveksittavaa, sillä säätyjako oli 1870- ja 1880-luvuilla itsestäänselvyys, joskin sen arveltiin olevan tiensä päässä. Vuoden 1901 esipuheessa J. R. Aspelin toteaakin teoksen kertovan jo menneestä maailmasta.
Muutos kohti tasa-arvoisempaan yhteiskuntaa näkyykin Sukukirjan vaihtelevassa kielenkäytössä. Sana talonpoika korvautuu joissain esittelyteksteissä sanalla ”maanviljelijä” ja säädyt esimerkiksi sanoilla laki- ja kauppa-ala. Joskus suvun haarojen kerrotaan suuntautuneen ”käytännöllisiin toimiin”, mikä näyttää pitäneen sisällään ammatteja käsityöläisistä alempiin virkamiehiin.
Se, että suvut ymmärrettiin vain mieslinjaisina, josta naisten jälkeläiset rajattiin pois, oli ajan yleinen tapa. Siitä huolimatta Bergholmin Sukukirjassa tapahtuu naisten näyttävä esiinmarssi yksilöinä eikä vain tyttärinä tai vaimoina. Naiset ovat saaneet ensi kertaa elämänkertatietoja. Alina Maria Neoviuksen (s. 1857) mainitaan ennen avioitumistaan suorittaneen yliopistossa matematiikan tutkinnon kandidaattiarvoa varten, toimineen opettajana Haminan reaalilyseossa ja Raahen kauppakoulussa algebrassa, geometriassa ja ranskan kielessä. Välskäri Matias Caloniuksen (s. 1775) puoliso palvelijatar Johanna Lovisa Hultgren (s. 1800) toimi kätilönä, johon hän oli saanut lupakirjan 1.3.1823.
Kirjasta löytyy myös suuri määrä tavallisia piikoja ja palvelijattaria. Esimerkiksi Juliana Neovius (s. 1747) oli ”piikana Pielavedellä. Synnytti aviottoman tytön Julianan, joka naitiin torppari Paavo Suutariselle.” Eikä hän suinkaan ole ainoa aviottoman lapsen äiti, joka on saanut sekä omansa että lapsensa tiedot Sukukirjaan: Elisabet Bergh (s. 1728) ”muutti Maaningan kappeliin, HalolanTavast-suvunomistamaanhoviin emännöitsijäksi ja synnytti siellä tyttären Annan, s. 1760, luultavasti nuorena kuollut ja pojan Karl Fredrikin s. 23.11.1763”.
Aviottomien lasten äitien kohdalla ei ole kertaakaan halveksuntaan viittaavia nimityksiä: Sanaa ”äpärä” ei käytetä koskaan, eikä äitejä leimata huonomaineisiksi naikkosiksi tai syyllistetä. Aviottomien lasten nimet ja syntymäajatkin mainitaan, joten heidätkin on katsottu osaksi sukua. Toki osa sukutietoja lähettäneistä henkilöistä on varmasti sensuroinut aviottomuutta samoin kuin psyykkisiä sairauksia, vammoja, itsemurhia ja rikoksia, mutta yllättävän paljon niistä on silti mainintoja.
Sukukirjasta löytyy runsaasti meheviä luon- nehdintoja eri henkilöistä, mikä tekee lukukokemuksesta nautittavan. Tavinsalmen 1600-luvun kappalaisen Paulus Laurentii Kauhasen (Skopa) puoliso oli ”Valborg Olavintytär, jota äkäluontoisuutensa tähden sanottiin Villi-Vapuksi”. Porvari Henrik Rivell (s. 1723) ”oli väkeväin juomain nauttimisesta ja tappelusta tunnettu”. Gabriel Procopaeuksen (m. 1690) kohdalla on maininta ”kivulloinen ja aivan huolimaton”, kun taas Johan Palmroth (s. 1693) taas ”oli perkioppinut mies, mutta niin hajamielinen, ettei tunnistanut omaa palvelusväkeään”. Karl Aejmelaeus (s. 1734) oli ”lapsuudessa raajarikko imettäjän huolimattomuudesta, jotta kävi kahdella kainalosauvalla, siksikun joi terveysvettä Turussa 1755; sen jälkeen tuli toimeen vaan yhdellä kepillä”. Originelleja tyyppejä eri suvuissa tuntui riittävän.
Traagisia ovat merkinnät kuten mielipuoli, vähämielinen, heikkomielinen tai hourupäinen. Nimitykset ovat nykyihmisen silmissä loukkaavia, mutta aikakauden kielenkäytössä neutraalimpia. Merkinnät psyykkisistä sairauksista olisi voitu jättää pois, mutta yllättävää kyllä, niin ei ole tehty. Mielen sairaudetkin katsottiin osaksi suvun tarinaa, samoin kuin halvaantuminen, raajarikkoisuus tai kivulloisuus. Vararikkoja, väärennöksiä, holhouksenalaisia ja velkaantumisia tuodaan avoimesti esiin, samoin kuin tehtyjä murhia ja itsemurhia. Toki on mahdollista, että teoksen ilmestymisen jälkeen sukujen piirissä saattoi kohdistua närkästystä sitä henkilöä kohtaan, joka oli toimittanut Muinaismuistoyhdistykselle tiedon vaikkapa isoisän mielisairaudesta tai virasta erottamisesta.
Sanalla ”rahvas” siis tarkoitettiin talonpoikia ja tilatonta väestöä. Sitä Sukukirjassa esitellään kuitenkin runsaasti. Rein–Reinius-suvun kohdalla selvitetään laajasti suvun talonpojat ja torpparit sekä tuodaan esiin heidän ansionsa kytöviljelyn edistäjinä. Gadd-suvun torpparihaarakin on päässyt mukaan. Lukuisista sukutauluista löytyy piikoja, renkejä, räätäleitä, liinakankureita, valureita, nahkureita, merimiehiä ja työmiehiä. Nordman suvun piirissä on solmittu avioliitto vuonna 1880 ”työmies Johan Erik Nordmanin” ja ”torpparintytär Edla Maria Vallvikin” välillä. Mitä muuta kaikki edelliset ovat kuin rahvasta?
No, entäpä sitten se paljon toisteltu sanapari ”rahvaaseen vajonnut”, jonka siis pitäisi löytyä useasta eri kohdasta? Esiteltyjä sukuja on kirjassa 241. Mainita ”rahvaaseen vajoamisesta” löytyy vain kahden suvun kohdalta: Rothoviusten ja Ingmanien. Ingmanien esittelyssä todetaan, että ”Uudeltamaalta on suvun kantajoukko meidän aikoina rahvaaseen vajonneena tiettävästi hävinnyt”.
Maininnasta huolimatta kyseistä sukuhaaraa on yllättävän tunnollisesti pyritty selvittämään. Krookien suvusta löytyy hivenen lievempi ilmaus: ”talonpoikaissäätyyn vajonnut haaraus”. Maininnat rahvaaseen vajoamisesta ovat siis Bergholmin Sukukirjassa harvinainen poikkeus, ei sääntö.
Rothoviusten kohdalla maininta on huomionarvoinen: ”...mutta eräästä piispan veljestä polveutui täällä pappissuku, joka vieläkin elää, vaikka rahvaaseen vajonneena”. Lukijan ensioletus on, että rahvaaseen vajonneista ei löydy tietoja. Väärin, sillä he löytyvät sukutauluista! Huomio kohdistuu yhteen perhetauluun: ”Frans Henrik Rothovius, s. 1855. Tyhjäntoimittaja. Puoliso: Wilhelmiina hankkii perheen elatuksen kerjäämällä.” Syntyy väistämättä vaikutelma, että kyseessä on sukutiedot koonneen ja lähettäneen henkilökohtainen kiukunpurkaus. Merkintä ”vajoamisesta rahvaaseen” yhdistettynä tylyyn nimitykseen ”tyhjäntoimittaja” tuntuvat solvaukselta, joka on osoitettu epäsovinnaista elämää viettäneeseen 1880-luvulla elossa olevaan perheeseen eikä se siten varsinaisesti kuvaa sukuhaaran asemaa.
Bergholmin Sukukirjaan on talletettu paljon 1800-luvun lopulla tunnettua muistitietoa, joka ei ole säilynyt välttämättä missään muualla. Ne ovat kirjan rikkaus. Perimätietoihin tulee tietenkin suhtautua suurella varauksella. Sukukirja on oman aikakautensa tuote, mutta silti yllättävän raikas. Kun kirjaa lukee, niin eteen avautuu uskomattoman värikäs kavalkadi suomalaista elämänmenoa ja ihmiskohtaloita 1600-luvulta 1800-luvun lopulle. Lukuisat tarinat sekä liikuttavat että naurattavat. Jollette usko, niin lukekaa Sukukirja!
Tiina Miettinen
Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseuran tutkijajäsen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti