Sirpaleita keskiajalta

Vanhin Suomessa säilynyt keskiaikainen asiakirja on 700 vuoden ikään ehtinyt kuningas Birger Magnuksenpojan (1290-1319) Karjalan naisille antama turvakirja. Asiakirja tunnetaan Karjalan naisrauhana ja se oli kirjoitettu latinaksi pergamentille. Karjalan naisrauha on monille tuttu jo kouluajoilta.

Suurin piirtein siihen ja muutamiin liturgisiin teksteihin ajattelinkin Suomen keskiajan kirjallisen kulttuurin jäävän. Sitten löysin SKS:n julkaiseman ja Tuomas Heikkilän toimittaman teoksen ”Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa.” 2007-2010 Heikkilä johti saman nimistä tutkimushanketta. Se antoi ensi kertaa yksityiskohtaisen kokonaiskuvan maamme vanhimmasta kirjallisesta kulttuurista.

Sitä löytyikin hätkähdyttävän paljon.

Lähdeaineisto osoittautui suorastaan massiiviseksi. Arkeologisia löytöjä, kymmeniä inkubaaleja, satoja kirjallisia teoksia, tuhansia asiakirjoja, kymmeniä tuhansia käsikirjoitussivuja. Suurin osa Suomen vanhimmasta kirjakulttuurista kätkeytyy yksittäisille pergamenttisivuille, Kansalliskirjaston fragmenttikokoelmaan. Kansalliskirjastossa säilytettävä Fragmenta membranea- kokoelma on itse asiassa maailman toiseksi suurin pergamenttifragmenttien, keskiaikaisten kirjanlehtien aarrearkku.

Heikkilän hankkeen sivutuotteena luetteloitiin myös aiemman tuntematon osa tästä pääasiassa latinan, ruotsin ja alasaksankielisestä materiaalista. Tutkimuksissa fragmenttikokoelmaa on käytetty harmittavan vähän, ehkä sen ”lannistavan laajuuden” takia, kuten Heikkilä kirjoittaa. Keskiaikaisia pergamenttisia kirjanlehtiä on yli 9000 kappaletta.  

Fragmenttikokoelman taustalla on 1520-luvulla alkanut uskonpuhdistus. Suurin osa esimerkiksi Turun hiippakunnissa olevista kirjoista liittyi katoliseen liturgiaan. Uuden opin mukaisesti latinankielisistä uskonnollisista teksteistä piti luopua ja vaihtaa ne kansankielisiin. Koska kirjat olivat kuitenkin arvokkaita, kestävästä nahasta valmistettua pergamenttia, kierrätettiin niiden lehdet uuteen käyttöön. Suuri osa kirkkojen, luostarien ja konventtien omistamista kirjoista takavarikoitiin kruunulle ja niiden sidokset hajotettiin. Näin saatiin irtonaisia kaksoislehtiä, joista useimmat päätyivät 1530-1630-luvuilla erilaisten tilikirjojen kansiksi. Yhden keskiaikaisen messukirjan lehti päätyi esimerkiksi Maskun ja Vehmaan kihlakuntien voudintilien kanneksi. Kokoelmasta löytyy myös esimerkiksi voudin tai jonkun muun virkamiehen merkintä vuodelta 1561; Niels Ingesons Rekenskap på Liuxela Gårdh pro anno 1561. Fragmentit antavat tietoa myös esimerkiksi Nicolaus Rengonpojan ja hänen perheensä vuotuisista sielunmessuista Räntämäen kirkossa. 

Kansituksia tehtiin niin Tukholmassa, Turussa kuin Viipurissakin. Uusine kansineen tilikirjat päätyivät aluksi  keskushallinnolle Tukholmaan. Haminan rauhan yhteydessä Suomea koskevaa asiakirjamateriaalia palautui takaisin kotimaahan.  

Koko Fragmenta membranea-kokoelma on myös digitoitu ja se löytyy Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistosta osoitteesta http://fragmenta.kansalliskirjasto.fi/

Ellei sellaista onnenpotkua eteen osuisikaan, että kokoelmasta löytyisi mainintoja omista esivanhemmista, tarjoaa kokoelma ainakin kaunista visuaalisuutta suoraan keskiajalta. 

Sukututkijan Joulukalenteri 24.12.2016

Nyt ollaan kotona, tuntureilla! Hienoa! Mahtava reissu! Arabialainen ratsumme herättää suurta iloa tonttujen parissa. Ja matkalla karannut hepokin on kotona. Menin heti laittamaan saunan lämpiämään. Siinä sitten samalla vielä mietin asioita liittyen kotoisaan jouluun.

Joulu ja pukki

Minkähän takia suomalaisilla on joulupukki? Ei Santa Claus tai Joulu-ukko, vaan pukki - ihan siis pukki, urosvuohi. Varsin merkillistä, koska joulupukkihan on punanuttuinen valkopartainen mies. Voiko siihen silti luottaa? Entisajan nuuttipukit olivat varsin pelottavia otuksia: turkki ja sarvet kuin shamaanilla ikään. Heitä piti hyvitellä ja pelätä. Aika kaukana tuosta herttaisesta lahjoja tuovasta kaverista.

Vuohi oli muinaisille germaaneille ja viikingeille tärkeä eläin. Viljankorjuun viimeiset oljet säästettiin ja niistä rakennettiin ”joulupukki”. Pukki ja vuohi liittyivät oleellisesti aasojen ja Thorin palvontaan. Arvellaan, että joulun aikaan oli ehkä muinaisina aikoina tapana teurastaa vuohi. Suomessa nimitys ”joulupukki” on säilynyt toisin kuin Ruotsissa, jossa siitä on tullut jultomte, julgubbe (joulu-ukko) tai pelkkä tomte (tonttu). Harvoin tätä tulee ajatelleeksi, mutta aika outo tyyppi tämä meidän joulupukkimme kyllä on...

Johan Bauer piirsi sananmukaisesti joulupukin

Ylijumala Odinin nimityksiä ovat olleet myös Julfader tai Julner eli Jólnir. Häntä kuvattiin valkopartaisena vanhana miehenä. Odiniin on liitetty myös arvaamattomia shamanistisia piirteitä. Odinin poika oli Thor, ukkosen jumala. Thorin vaunuja veti kaksi pukkia, joiden nimet olivat Tanngrisnir ja Tanngnjóstr. Thoria jopa nimitettiin joskus ”vuohipukkien herraksi”. Kun Thor leiriytyi illaksi, hän surmasi vuohet ja teki niistä ruokaa, mutta talletti luut, eikä rikkonut niitä. Aamulla pukit ovat jälleen elossa ja valmiina vetämään vaunuja.

Thor, Loki, Thjalfi ja Röskvan pukkikyydissä

Kerran matkalla Jotunheimiin pysähdytttiin erään talonpojan luona. Hänen pieni poikansa Thjálfi halkaisi aterian päätteeksi yhden luun kaivaakseen esiin ytimen. Seuraavana aamuna toinen pukki oli jalastaan rampa. Pojan ja tämän sisaren Röskvan oli jäätävä Thorin palvelukseen korvatakseen tehdyn vahingon.

Tontut liittyivät Suomessa ja Ruotsissa kiinteästi sukuun ja esivanhempiin. Ne olivat osa täkäläistä esi-isien palvontaa. Ruotsin tonttua tarkoittava sana ”Nisse” voikin tulla sanasta niðsi, joka tarkoittaa rakasta sukulaista. Joidenkin tarinoiden mukaan tonttu olisi talon ensimmäisen isännän sielu. Hänen, joka oli tontin ottanut haltuunsa, siis tontti = tonttu (ruotsiksi tomt = tomte). Tontun koti oli hautakummussa tai kalmistossa, joita usein oli talojen ja kylien lähettyvillä. Varsin luontevaa.

Tonttu suojeli taloa, sen asukkaita ja karjaa. Häntä piti hyvitellä eikä missään tapauksessa saanut loukata. Jouluyönä puurovati piti kotitontun tyytyväisenä. Mauri Kunnaksen satukirjassa ”Joulupukki” varsin nokkelasti kerrotaan, että uusi aika ajoi tontut kylistä ja taloista asumaan Korvatunturille Joulupukin pajaan. Miten mahtaa olla...

Joulupukin lisäys:

Kuules nyt Lussi, laputa siitä jo saunaa vahtimaan äläkä nimittele minua, kilttiä Joulupukkia, vuoheksi. Siitä ei nimittäin hyvä seuraa, ei ainakaan lahjoja. Liika arkistotutkimus minun tapauksessani on vain pahasta. Sitten illalla saunan jälkeen puurolla kerrot mitä kaikkea näit maailmalla ja montako tarinaa löysit.

Hauskaa Joulua ja sukututkimusrikasta Juhlavuotta 2017! Meillä kaikilla on tarinamme! 

Toivoo Lussi Arkistopeikko, Vuorenpeikkojen suvusta

Sukututkijan Joulukalenteri 23.12.2016

No, se oli näppärä reitti ylittää Atlantti ammoin kadonneen tarumantereen kautta. Nyt siintää jo kotikonnut. Ratsumies sanoi, että jää matkasta jo Ruotsissa ja menee jouluksi sukuloimaan Uumajan Tegiin. Kysyin, onko hänkin Suursillejä, mutta mies ei vastannut - iski vain silmää. Hmm...

Orkneyn kautta kotiin

Orkney tuntuu jo melkein kotiseudulta kaiken nähdyn ja koetun jälkeen. Tämä on viikinkien pikteiltä valloittamaa maata. Ja tunnetusti Orkneylaisten saaga on juuri se, jossa kerrotaan Suomen ja Kvenlannin kuninkaista. Totta vai tarua – kas, siinäpä kysymys. Fornjót oli saagan mukaan jättiläinen ja ”Gotlandin, Kænlandin ja Finnlandin” kuningas. Hänellä oli pojat Ægir, Logi ja Kari, jotka hallitsivat merta, tulta ja tuulta. Heistä polveutuivat saagan mukaan Orkneyn jaarlit.

Turvekattoinen talo Orkneyn saarella

Karin pojan Frostin pojat olivat Snær ja Skjalf. Snærin tytär oli Driva, joka avioitui Ruotsiin Vanlande-nimisen kuninkaan kanssa. Frostin johdolla suomalaiset taistelivat ruotsalaisia vastaan, kunnes Snær antoi rauhan pantiksi tyttärensä Drifan Vanlanden vaimoksi. Ei siitä liitosta mitään tullut: Drifa surmasi aviomiehensä. Thorri Snærinpoika hallitsi Suomea ja Kvenlantia. Hänen poikansa Thránd perusti Norjan kuningassuvun ja toinen poika Gorr oli Englannin kuninkaiden esi-isä. Kolmas poika Heiti oli Orkneyn jaarlien esi-isä.

Orkneylaisten saaga

Mukavan talvinen piirre on se, että kaikki Suomen ”kuninkaallisten” nimet on johdettu lumea ja pakkasta tarkoittavista sanoista. He olivat pelottavia noitia ja hallitsivat sekä tuulia että pakkasia. Suomeen sijoitetut puolijumalat ja jättiläiset olivat siis Skandinavian vanhimman kuningassuvun Ynglingien myyttisiä esivanhempia, joista kaikki Pohjolan kuninkaat lukivat polveutumisensa. Niin Johannes Messenius ”Suomen kronikassa” kuin Christoffer Gananderkin ”Mythologia Fennicassa” mainitsevat saagojen Suomen muinaiset kuninkaat.

Norjalainen Einarr oli Rognvald Öysteninpojan, Mören jaarlin, nuorin poika. Isä oli vallannut saagojen mukaan Orkneyn ja Shetlannin saaret 800-luvun lopulla. Heitä pidetään todellisina eläneinä henkilöinä. Jos ajattelemme genealogista kronologiaa, niin suomalaisten esivanhempien olisi pitänyt elää hyvin kauan ennen ajanlaskun alkua. 

Ei heitä oikein voi pitää todellisina ihmisinä, mutta jokin etäinen kaiku saagoissa kertoo, että kenties Suomessa asuvilla heimoilla oli viikinkiajalla ruotsalaisiin nähden erilaisia uskomuksia ja tapoja. Shamaanit olivat ehkäpä olennainen osa suomalaisten uskoa. Ehkäpä suomalaisilla oli myös kuninkaitakin, jotka ajan virta on peittänyt alleen.

Orkney 23.12.

Tervehtien

Arkistopeikko Lussi

Kuva:

Alex Cameron, CC BY-SA 2.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=9191593