Paikka, jossa seisot, on pyhä maa

Vietin lapsuuteni pienellä paikkakunnalla Turun seudulla. Kuntana ja seurakuntana se on jo jäänyt isompien jalkoihin. Eikä iso osa lapsuuden maisemistakaan ole säilynyt sellaisenaan. Joka kerta paikkakunnalla nykyään käydessäni asetan ikään kuin lasit silmilleni, nähdäkseni kirkonkylän ja koulutien sellaisina kuin ne aikoinaan olivat. Puolen kilometrin päässä lapsuudenkodistani on puroksi kuivuneen joen mutkassa unohdettuna kuusiaidan ympäröimä paikka. Siellä oli yksi unohtumattomimmista leikkipaikoistamme, vuonna 1638 rakennetun vanhan saarnahuoneen paikka. Kuusiaidan suojassa on kivipaasi, josta voimme lukea otsikon sanat.

Perheelläni ei ollut tuolle paikkakunnalle juuri muita kytköksiä kuin isän Karjalasta evakkona saapuneet pikkuserkut, joiden luona isä oli joskus ollut kesärenkinä. Isovanhempani olivat jo nuoruudessaan lähteneet kotiseuduiltaan, mistä syystä meillä ei ollut selkeää kuvaa paikasta, jossa juuremme olisivat. Vanhempieni perheissä oli vietetty liikkuvaa elämää. Liekö tämä sitten ollut suurimpana syynä siihen, että itselleni vuosien mittaan kehittyi pakkomielle paikkoihin, maisemiin ja maaperään. Kehitin selviytymisstrategian, tavan työntää juureni sinne missä kulloinkin asuin.

Toisaalta, kun pikkupoikana aloin tonkia juuriani, halusin aina myös sijoittaa ne kartalle. Kulkiessani Turun kaduilla, huomaan usein ajattelevani, kuka esi-isistäni ja äideistäni oli missäkin korttelissa asunut 1600- tai 1700-luvuilla. Asemakaava on palon ja uudelleenrakentamisen myötä muuttunut, mutta vanhat katu- ja korttelirajat elävät täälläkin mielessäni. Työni vuoksi liikun paljon junilla. Tuntuu hyvältä kyetä junan ikkunasta hahmottamaan, missä oli se Isonkyrön kylä, josta isoisäni isoäiti suurten nälkävuosien jälkeen lähti etelään piikomaan. Samalla herää monia kysymyksiä. Miten ja kenen kanssa hän pitkän taipaleensa taittoi? Pitikö hän enää koskaan yhteyttä entisiin naapureihinsa?

Nykyään monet harrastavat geokätköilyä. Itselleni jalkautuminen esivanhempien maisemiin tuottaa samankaltaista iloa. Kun löytää jostain vanhan torpan kivijalan, on helpompi ymmärtää menneiden sukupolvien maailmankuvaa. Etäisyydet naapureihin tai kirkolle selittävät monia asioita. Joskus mielessäni mietin myös, millainen maisema on torpan ikkunasta avautunut. Onko jotain siitä periytynyt omaan sielunmaisemaani?

Juuret tarvitsevat maaperän. Minulle tuo menneiden sukupolvien työllä, huokauksilla ja rukouksilla täyttämä paikka on pyhä. Käynnit lukuisien sukujeni asuinsijoilla ovat samalla pyhiinvaelluksia. Ne auttavat ymmärtämään yksilöä niin osana yhteisöään ja erilaisia verkostoja, kuin myös tästä maaperästä kasvavana. Maantieteelliset ja luonnonolosuhteet ovat muokanneet ihmistä varmasti syvemmin kuin historialliset tapahtumat tai valtiorajat.

Jouni Elomaa

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Suomen Sukututkimusseuran huhtikuun 2016 Jäsenviesti Jalmarissa.