Tassuttelevat suomalaisorjat Ruotsissa

”...tiensyrjällä tassutteli koirineen rivi suomalaisia, joiden otsaan oli poltettu raudalla merkki, että heidät oli kastettu väkivallalla ja tuotu maahan viimeisen ristiretken aikana.”

Tällainen mielenkiintoinen maininta tuli vastaani ruotsalaisen Verner von Heidenstamin romaanissa Folkungien suku. Yrjö Kaijärven suomentamana kirja ilmestyi vuonna 1937, ruotsinkielinen alkuteos 1905-1907. Maininta suomalaisorjista sisältyy Nobel-palkitun ruotsalaiskirjailijan kaksiosaisen romaanin jälkimmäiseen osaan Bjälbon perintö, joka punoutuu historiallisten henkilöiden ympärille. 

Romaanin suomalaisorjat tassuttelevat Ruotsissa aikana, jolloin Birger jaarli jo on tehnyt toisen ristiretken Suomeen eli 1200-luvun puolivälin jälkeen. Ei kai olisi mikään yllätys, vaikka jaarlin mukana olisi lähtenyt Ruotsiin edullista työvoimaa? 

Vaikka minkään ei kai enää pitäisi historiassa hämmentää, maininta suomalaisorjista tuntuu kieltämättä haljulta.

Tiedot Suomeen kohdistuneesta orjakaupasta olivat hataria aina viime vuosiin saakka, kunnes professori Jukka Korpelan tutki suomalaisorjien myyntiä ulkomaille 1100-1500-luvuilla. Korpela selvitti suomalaisorjien kohtaloita venäläisten kronikoista, sotakirjoituksista sekä orjakauppakeskusten kirjanpidoista. Ensimmäiset merkinnät orjakaupasta olivat viikingeiltä 1100-luvulta. Erityisen haluttuja olivat vaaleahiuksiset, sinisilmäiset lapset. Heidät kuljetettiin useimmiten Novgorodiin ja Volga-joen varrelle Kazaniin. Korpelan mukaan he päätyivät usein  jonkinlaisiksi luksusorjiksi Välimerelle, Keski-Aasiaan tai Lähi-itään. Vielä 1560-luvulla tataarit veivät joitain satoja suomalaisia.

Jos viikingit kaappasivat suomalaisia orjiksi 1100-luvulla, ei kai pitäisi olla minkään sortin yllätys, että suomalaisorjia löytyy myös länsinaapuristamme, uudesta emämaastamme 1200-luvulla. Heidenstamin kirja on tietysti suurelta osin fiktiivinen romaani.  Tiedon suomalaisorjista Ruotsissa allekirjoittaa kuitenkin ainakin ruotsalainen keskiajan tutkija Adolf Schuck. Hänen mukaansa suuri osa Upplannin orjista varhaiskeskiajan vaihteessa oli suomalaisia ja itäbaltteja.

Mutta jatketaanpa tassuttelua suomalaisorjien kanssa.

”He tarkkasivat huolellisesti puita ja kuiskivat toisilleen, sillä he voivat nähdä mäntyjen väristä, kulkiko maan alla malmisuonia.”

Suomalaisia pidettiin perinteisesti jonkin sortin noitina, joilla oli valta varsinkin sään yli. Suomalaiset nostattivat tuulen ja myrskyn. Maininta esi-isiemme erinomaisista kyvyistä kaivostoiminnassa oli minulle uusi tieto.

”Niin, heidän tarvitsi vain painaa korvansa harmaata vuorta vasten kuullakseen ilkeän kirskunan sanovan heille, mistä piti rouhia. He olivat myös taitavimmat särkemään tulella kallion päästäkseen käsiksi rautaan.”   

Orjuus herättää vääjäämättä filosofisia kysymyksiä. Kuka ylipäänsä oli orja ja kuka vapaa? Varsinkin menneinä aikoina orjuus oli veteen piirretty viiva. Yksilönvapaus oli vähissä. Rahvas oli joka tapauksessa kuninkaan alamainen ilman veto-oikeutta. 

Professori Jukka Korpela nostaa esimerkiksi tästä suomalaisten muuton Ruotsin metsäalueille. Hänen mukaansa muutot eivät suinkaan olleet vapaaehtoisia. Hyvänä taloudenpitäjänä kuningas Kustaa Vaasa tilasi voudeiltaan työvoimaa Ruotsiin. 

Suomalaisten soveltuvuus kaivosalalle oli käsitys, jonka myös Kustaa Vaasa allekirjoitti. Hän kehotti voutejaan hankkimaan ruotsalaisiin kaivoksiin mahdollisimman paljon suomalaisia, koska he sinne niin hyvin sopivat. 

Avioliitoista eräässä maalaispitäjässä

Tarvasjoen saarnahuonekunta sai oman pappinsa vasta vuonna 1772, kun herra Henrik Hammaren nimitettiin Turun tuomiokapitulin toimesta tähän virkaan. Vuodesta 1774 lähtien Hammaren ryhtyi pitämään tälle Euran kappelina tunnetulle seurakunnalle rippikirjoja sekä kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloita. Tätä aikaisemmat Tarvasjoen aluetta koskevat tiedot löytyvät emäseurakunta Marttilasta.

Syystä tai toisesta vihittyjen luetteloita ei pidetty Tarvasjoella 1787-1789 eikä 1794-1800. Tämän jälkeen luettelot kuitenkin jatkuivat katkeamattomina aina nykypäivään saakka. Tarvasjoki 700 vuotta -luentosarjaan kuuluneessa esityksessäni olivat tarkastelussa vihkimiset aina vuoteen 1874 saakka.
Tuon ajan kuluessa Tarvasjoen kirkossa vihittiin kaikkiaan 732 pariskuntaa. Koska vihkiminen tapahtui pääsääntöisesti aina morsiamen kotiseurakunnassa, lähdin tarkastelemaan sulhasten kotipaikkoja. Vanhan käsityksen mukaan sulho löytyi lähes poikkeuksetta joko kotipitäjästä tai sen rajanaapureista. Olisiko siis niin, että pienessä maaseutupitäjässä tämä pitäisi paikkansa.

Edellä mainittujen 732:n avioparin seulomiseen käytin Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokantaa, mistä löytyvät Tarvasjoen vihityt aina vuoteen 1881. HisKi-tietokantaa liittyy tiettyjä epävarmuustekijöitä, sillä se on suurelta osin kopion kopio. Toisin sanoen alkuperäiset luettelot kirjoitettin aikoinaan puhtaaksi Sukututkiusseuran toimesta mustiin vahakantisiin vihkoihin. Näitä vihkoja vanhemman polven sukututkijat kutsuivat nimellä Mustat Kirjat. Kun internetin aikakausi koitti 1990-luvun puolivälissä, kehitettiin HisKi-tietokanta.

Sen sisällöksi tulivat em. Kastettujen, vihittyjen, haudattujen sekä myös muuttaneiden luettelot. Tietokoneelle syötettiin vapaaehtoistyöntekijöiden voimin tietoja Mustista Kirjoista. Näin mahdolliset kopiointivirheet Mustissa Kirjoissa jäivät myös HisKiin ja samalla tuli joukko uusia virhetulkintoja. Tämän takia HisKi ei ole lähdemateriaalia, vaan se on hyödyllinen apuväline varsinkin aloittevalle sukututkijalle.

Tarvasjoen vihittyjen luettelosta löytyi siis 732 pariskuntaa. Sulhasista peräti 516 asui vihkihetkellä Tarvasjoella. Naapuriseurakunnista eli Liedosta, Prunkkalasta (nyk. Aura), Karinaisista, Marttilasta ja Paimiosta oli morsianta tullut hakemaan 151 miestä. Tätä kauempaa sulhoja oli ainoastaan 65 kappaletta. Morsiamen kotipitäjää tai sen rajanaapureita kauempaa oli siis löytynyt reilut kahdeksan prosenttia sulhasista. Näin ollen voidaan pitää hyvin perusteltuna ainakin piskuisen Euran kappelin osalta sitä, että ennen kulkuyhteyksien merkittävää parantumista kosiomatkat olivat sangen lyhyitä.

Pisimmän matkan alttarille teki vuonna 1825 Rengon kappalaisena 1816-1827 toiminut Anders Lunden, joka oli syntynyt Kalannissa. Hän oli jo lähes 50 vuoden ikäinen viedessään vihille Kallelan kylässä asuneen muurarimestarin tyttären, Marian. Pariskunnalle syntyi kaksi poikalasta, joista ainakin toinen menehtyi avian pienenä. Kalannissa vuonna 1777 syntynyt Anders Lunden erotettiin pappisvirastaan 1828 ja hän asui loppuelämänsä Kallelassa perheensä kanssa.
Toinen pitkämatkalainen oli renki Juho Simonpoika, sillä hän asui vihkimisen aikaan Askaisten Kauppisten kylän Laperlassa. Hän puolisokseen tuli piika Liisa Aatamintytär. Juhon mieltymys juuri tarvasjokelaiseen naiseen lienee helposti selitettävissä; hän oli itsekin syntynyt Euran kappeliseurakunnan Suitsulan kylässä helmikuussa 1817.

Turun kaupungista Tarvasjoelle matkasi 12 sulhasta. He edustivat lähinnä lähinnä käsityöläisiä poikkeuksena merimies Ekendal, renki Jacobsson ja aliupseeri Briha.


Pitämäni esityksen voit katsoa tältä Youtube-videolta.


Juha Vuorela

Anders Kultaseppä

Koska olen harvinaisen tumpelo ja kaikin puolin käsityötaidoton ihminen, harva esi-isä on kiinnostanut minua niin paljon kuin 1500-luvulla Turussa vaikuttanut Anders Kultaseppä. Nimensä mukaisesti Anders nimittäin toimi käsityöläisammatissa. Toisin kuin tällä jälkeläisellään, hänellä oli sorminäppäryyttä ja taitoa luoda kauniita, arvokkaita esineitä. 

Moisessa taidossa on mielestäni aina ollut jotain suorastaan maagista. 

Mitä tiedän Anders Kultasepästä, isoisäni isästä 14 polven takaa? 

Anders tunnetaan Turun pormestarina 1532. Tiedämme myös, että hänen puolisonsa nimi oli Elin Ragvaldsdotter. Anders on ammattikunnalleen tyypilliseen tapaan ilmeisesti ollut kohtalaisen varakas, koska hänen naimakauppansa ei ollut ollenkaan huonommasta päästä. Elinin isä Ragvald oli ilmeisesti Raaseporin kihlakunnan tuomarin Björn Ragvaldinpojan sisarenpoika. Elinin äidin etunimeä emme tiedä, mutta hänen patronyyminsä oli Olofsdotter ja sukunimi Djäkn. Anders Kultasepän puolison Elinin äidinäiti oli valtakunnan korkeinta aatelia, Birgitta Henriksdotter Svärd.  

Kultasepät olivat käsityöläisten eliittiä. Vuoden 1571 verotietojen mukaan turkulaisten käsityöläisten keskivarallisuus oli 58 markkaa. Kultaseppien verotettava omaisuus oli huomattavasti suurempi, 115 markkaa.  Varallisuutensa turvin monet kultasepät myös harrastivat sivutoimista rahanlainausta ja kaupankäyntiä. 

Vertailun vuoksi - piika tienasi vuodessa vain 8-12 markkaa. 

Kultaseppien korkeasta asemasta kertoo myös se, että usein he Anders Kultasepän tavoin nousivat kaupungin luottamustoimiin. 

Historian hämärissä takahuoneissa eläneet esivanhempamme herättävät kysymyksiä, kiehtovat mielikuvitusta, härnäävät olemuksellaan. Valitettavan usein he kiinnostavat sukututkimusharrastajaa enemmän kuin elävät sukulaiset. Minkä näköisiä he olivat? Olivatko luonteeltaan tiukkoja vai ystävällisiä, lankesivatko samoihin inhimillisiin sudenkuoppiin kuin me? Ajattelivatko he koskaan jälkipolviaan tai tulevaisuutta ylipäänsä, mittailivatko paikkaansa maailmankaikkeudessa? 

Kysymyksiä olisi, mutta vastauksia saa harvoin, jos koskaan. 

Olen usein miettinyt esimerkiksi sitä, mahtoiko Anders olla suomalainen vai tuliko hän jostain ulkomailta. Niukat historialliset lähdemaininnat eivät anna tästä mitään viitteitä. Niinpä olinkin suorastaan töpinöissäni, kun löysin Visa Immosen kirjan "Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä." Tähän kauniiseen kirjaan on koottu tietoa jalometallituotteiden valmistuksesta ja käytöstä maassamme 1200-1600. 

Vaikka kirja ei pettymyksekseni nostanutkaan Anders Kultaseppää suuresta tuntemattomuudesta - hänet mainittiin kerran, Turun pormestarina - on kirja keskiajan ja uuden ajan alun kultasepistä kiinnostuneelle suoranainen löytö. Jos esi-isissäsi on tuon ajan kultaseppiä, on Immosen kirja sinulle, no - kultakaivos. Vuosien 1371 ja 1600 väliseltä ajalta on säilynyt 66 Suomessa työskennelleen kultasepän nimet. 

Immosen kirjan sivuilta moni heistä nousee esiin, niin Sven Kultaseppä, Ablunia Hopiaseppälä, Baltzar Wulff kuin Samuel Lidskoukin. 

Monien kultaseppien nimet kuulostavat ulkomaalaisilta. En pitäisi tavattomana, että Anders Kultaseppäkin oli saksalaista alkuperää. Saksalaisten kultaseppien määrä oli maassamme suurin 1300-luvulla, minkä jälkeen heidän määränsä väheni. 1500-luvulla saksalaisten kultaseppien lukumäärä jälleen alkoi kasvaa. Kenties Anders oli yksi heistä? 

Anders Kultaseppä kuoli noin vuonna 1557. Iäkkäänä miehenä hän tuskin kovin suuresti pääsi osalliseksi ylellisyystavarabuumista, jonka Juhana-herttuan aika Turun linnassa kultasepillekin toi 1550-1560. Ammattiuransa kukkeimpina vuosina hän sijaan joutui seuraamaan, miten Juhanan isän, Kustaa Vaasan edistämä uskonpuhdistus heikensi kultaseppien asemaa vähentämällä oleellisesti kirkkojen esineistöä. Pieneksi kostoksi tästä Anders hyvinkin saattoi viimeisillä hetkillään huahtaa esirukouspyynnön kultaseppien suojeluspyhimykselle Eligiukselle.