Herra Grönroosin sukuperän jäljillä

Sain eteeni mielenkiintoisen ongelman pari viikkoa sitten. Kangasniemen Synsiön kylän taloon numero neljä putkahtaa 1830-luvun alussa herra Karl Henrik Grönroos. Hänen syntymäajakseen täkäläinen rippikirja ilmoittaa 18.3.1813. Miehemme on ilmeisesti tullut samassa paikassa asuneen kruununnimismies Bemjamin Brofeltin oppiin, sillä myöhemmin Karl Henrik Grönroos toimii samassa toimessa mm. Pieksämäellä ja Puumalassa. En puutu tässä yhteydessä Grönroosin myöhempään elämään enkä hänen avioliittoonsa, sillä nimenomaan syntyperä osoittautui mukavan mutkikkaaksi tutkittavaksi.


Ensimmäinen ajatus on tietysti "hiskittää" eli käyttää Suomen Sukututkimusseuran Hiskiä Karl Henrikin vanhempien etsinnässä. Tämä osoittautuu nopeasti huonoksi ideaksi. Vuodelta 1813 ei löydy yhtään sopivaa henkilöä eikä ajankohdan laajentaminen vuosien 1810-1815 välille vaikuta sekään hakutuloksiin. Vaikka etsimistä jatkaisi ilman sukunimeä (on luontevaa ajatella, että hänen isänsä ei ollut Grönroos) ja vaikka etunimenä käyttäisi vain "Kallea" tai "Henrikkiä", ei Hiskistä ole apua.

On siis palattava Kangasniemen rippikirjan ääreen ja huomioitava muuttomerkintä Heinolasta. Heinolassa oli erikseen maa- ja kaupunkiseurakunta, mutta yleensä kaupunkiseurakunnasta puhuttaessa käytettiin vain nimeä Heinola. Harmillista kyllä, Heinolan kaupunkiseurakunnan ulosmuuttaneista ei tätä Grönroosia löydy. Myöskään Kangasniemen muuttokirjojen selaaminen ei tuota tulosta. Toisaalta niitä on niin paljonkin, että joku muu ratkaisu tuntuu helpommalta.

Koska Heinolan rippikirjojen 1830-1838 läpikäyminen tuntui vastenmieliseltä, ajattelin jotain helpompaa ratkaisu. Tässä yhteydessä juolahti mieleeni, että ehkäpä Karl Henrik Grönroos pääsi ripille Heinolassa. Koska hän oli rippikirjan mukaan syntynyt vuonna 1813, täytyi ripillepääsyn tapahtua aikaisintaan noin vuonna 1828. Niinpä aloin selaamaan rippilasten luetteloita em. vuodesta eteenpäin ja onnekseni paikallisella papilla oli erittäin selvä käsiala. Ehdin jo hieman menettää luottamustani ideaani, sillä vielä vuoden 1830 rippilapsistakaan ei Grönroosia löytynyt. Mutta jatkoin sitkeästä eteenpäin ja jo seuraavan vuoden luetteloista löysin etsimäni tiedon.

Carl Henrik Gönroos oli päässyt ripille kesäkuussa 1831 ja tuolloin hän asui Heinolan kaupungin talossa nro 89. Digitaaliarkiston ja tietysti myös Digiarkiston kautta löytyvät tuon ajan rippikirjat Heinolan kaupungista. Niinpä selviää, että talossa nro 89 asui perhe, johon kuuluivat työmies Johan Färdig, vaimonsa Anna Jacobsdotter sekä pojat Gustaf ja Mats Grönroos. Isä Johanin ja poika Gustafin syntymäpaikaksi on merkitty Kangasala, kun taas äiti Anna syntyi Hattulassa. Matsin kohdalta paikkakunta puuttuu eikä Karl Henrikkiä löydy lainkaan. Tässä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä, sillä Karl Henrik saattoi tuossa vaiheessa asua jo Kangasniemellä.

Koska Karl Henrikkiä ei löydy em. rippikirjasta, tarvitaan lisätodisteita.  Niitä löytyykin "hiskittämällä". Kokeilin, löytyisikö sisäänmuuttaneista perhettä, jonka isä olisi Johan Färdig. Saman tien löytyy kaksi osumaa samasta perheestä; vuoden 1820 joulukuussa Johan Johanssin Färdig, vaimo Anna Jacobsdotter ja pojat Gustaf, Henrik ja Mats muuttavat Messukylästä Tampereelle ja kahta vuotta myöhemmin Tampereelta Heinolan kaupunkiin.

Kastettuja tutkimalla HisKi antaa yhden osuman Heinolasta; imeväisiässä kuolleen tyttären, Henrika Charlottan.

Tässä yhteydessä selviää myös se, miksi em. Gustafia ja Henrikkiä ei löydy Hiskin avulla. Kangasalan kastettuja vuosilta 1730-1820 ei ole vielä talletettuja ao. järjestelmään. Johan Färdigin ja Annan lapsia on siis etsittävä alkuperäisistä luetteloista, jotka onneksi on digitoitu meidän kaikkien saataville. Vuoden 1812 maaliskuun 18. päivänä syntyi Suoraman kylän Alaisten talon torppari Johan Johanssonille ja Anna Jacobsdotterille poika Karl Johan. Suoraman kylästä ei kuitenkaan löydy tätä pariskuntaa, mutta sama perhe on merkitty Tompilan Ketolan torpan asukeiksi. Sekaannuksen selittää se, että kyseinen paikka kuului Alaisten puustellin omistuksiin.

Jotta asia olisi mahdollisimman epäselvä, on rippikirjassa Karl Johanin nimenä Henrik, joka sitten muuttojen myötä muuttuu Karl Henrikiksi. Täsmällistä selitystä en sekaannuksella ole toistaiseksi löytänyt, mutta ehkäpä kirkkoherra teki virhemerkinnän kastettujen luetteloon.

Miksi sitten oletan, että Puumalan kruununnimismies Karl Henrik Grönroos on Kangasalan Alaisten torpassa 1812 syntynyt Karl Johan?

Perustelen asian sillä, että ajassa taaksepäin mentäessä (Kangasniemeltä Heinolaan jne) jää vain yksi mahdollisuus. Hänen mainitaan asuneen talossa nro 89, jossa sitten Johan Färdig perheineen asui. Perheen muista lapsista Gustaf ja Mats käyttivät sukunimeä Grönroos. Puusepänkisälli Gustaf muutti vuoden 1833 marraskuussa 1833 Hämeenlinnaan. Siellä hänet tapaa mm. 1840-luvulla puuseppänä vaimonaan Maja Stina Färling. Velipoika Mats taasen muutti 1835 Pietariin. Perheen kokonaisuus tulee ilmi myös muuttokirjasta, jolla he saapuivat Tampereelta Heinolaan vuonna 1822.

Tuossa muuttokirjassa poika Henrikin syntymäaikana on 10.10.1812. Toisaalta Kangasalan rippikirjassa 1809-1814 Henrikin syntymäaikana on pelkkä vuosiluku 1812. Kun koko perhe muuttaa Kangasalan pitäjästä Messukylään, on muuttokirjassa Henrikin syntymäaikana lokakuu 1812 ilman päivämäärää.


Juha Vuorela

Kuulumisia Hattulasta

Muutama kuukausi sitten Afrikka jäi taakse ja palasimme mieheni kanssa keltaiseen taloomme Hattulaan. Sanotaan, että muuttaminen on yksi ihmiselämän stressaavimmista tilanteista. Allekirjoitan arvion. Sitä ei tee yhtään helpommaksi, että muuttaa maanosasta toiseen. Muuttoa oirehtivat omalla tavallaan eteläafrikkalaiset koirammekin. Ne ovat jo ehtineet syödä puolet sisäovesta, muutaman ovenkarmin sekä suuren määrän kenkiä. 

Kaikesta hässäkästä huolimatta olen nauttinut hienosta syksystä ja sienireissuista. Metsämme antoi paljon mustatorvisieniä ja suppilovahverot lämmittelevät harva se päivä kuivurissa. Nyt kun syksy etenee, pimenee ja kylmenee, en voi olla ajattelematta, kuinka ankaran maan varhaiset esi-isämme asuinsijakseen valitsivat. Vertailukohta Afrikkaan on huima. Täällä ei lämpö helli, vaan olemassaolo on aina ollut kovaa kamppailua.  Se on tehnyt meistä pärjääjiä. Hakematta tulee mieleen vanha tarina heinäsirkasta ja muurahaisesta.

Ajelen taas työhöni Helsingissä Hattulan vanhan kirkon ohi ja odotan aikaa, jolloin ehtisin muutamaksi päiväksi maakunta-arkistoon tonkimaan. Nyt kun arkistot olisivat käden ulottuvilla, aikaa ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi

Tässä kaiken sivussa jatkan hissuksiin oman sukuni tutkimista. Nyt minulla on etsinnässä suoran isälinjani kaukaisin mies ja hänen taustansa. Henrik Simonsson Tallgren (1713-1783) toimi Hattulassa Kanungin rakuunana. Vuoden 1738 pääkatselmuksen mukaan Henrik Tallgren oli 25-vuotias ja syntynyt Janakkalan pitäjässä, Kaukolan kylässä. Nimenomaan tämä syntymäpaikka on teettänyt töitä ja tuonut muutaman harmaan hiuksen. Kaukolan kylää en Janakkalasta ole onnistunut löytämään.

Onko kenelläkään tietoa moisesta kylästä?

Olen palannut töihini Yleisradioon, Puoli seitsemän-ohjelmaan. Toivottavasti tapaamme paitsi tällä palstalla, myös ruudun kautta. Tulen mahdollisuuksieni mukaan tekemään ohjelmaan historiaa – myös sukututkimusta - käsitteleviä juttuja.

Blogissa on Hallituksen ääni. Itse tulen jatkossa kirjoittamaan ”Toimittaja sukututkimuksen sivupoluilla”-otsikolla.

Hallituksen ääni - Teppo Ylitalo

Olipa kerran … sukututkimus

Oletteko törmänneet televisiosarjaan nimeltä Olipa kerran? Siinä käytetään kaikkien tuntemista saduista tuttuja hahmoja, joista paljastuu aivan uudenlaisia piirteitä. Esimerkiksi Tuhkimon nuoruuteen kuuluu ajanjakso yksinäisenä selviytyjä-amatsonina. Peter Pan taas paljastuu ilkeäksi manipuloijaksi. Tutuista elementeistä syntyy aivan uudenlainen tarina, ennen kuulematon satu.

Vaikka toisin voisi kuvitella, sarjalla ja sukututkimuksella on vahva yhteys. Se yhteys on narratiivi, tarinallisuus.

Arvaan, että tässä kohtaa jotkut sivistyksen lipunkantajat ovat jo lopettaneet lukemisensa, sillä heidän mielestään sekä amerikkalainen massaviihde että koko narratiivin käsite sukututkimuksen yhteydessä joutavat maatua samassa tunkiossa. Mutta malttakaahan vähän.

En tarkoita, että sukututkimus olisi tai että sen pitäisi olla fiktiota. Mutta tarinat ovat sukututkimuksen ja historiantutkimuksen suurinta rikkautta. Se rikkaus kannattaisi ja pitäisi ottaa parempaan käyttöön.

Tunnustan, että suomenkielen sana tarina on tässä yhteydessä huono. Se johtaa ajatukset liian helposti satuiluun, kuviteltuun todellisuuteen. (Tai toisaalta, jotakin perää tässäkin on: on turha luulla, että sukututkimuksen tulokset olisivat todellisuutta an sich, sillä menneisyyttä ei enää ole olemassa ja käsityksemme menneestä on aina ”vain” paras arvaus. Mutta se on toinen tarina.)

Tarinoilla on kysyntää. Pitäisi saada lihaa luitten ympärille, pyytää moni sukututkija. Samalla saatetaan kuitenkin odottaa, että tarinat ovat jostakin suoraan otettavissa, että ne olisivat jo olemassa. Useimmiten näin ei valitettavasti ole. Silloin sukututkijasta täytyy tulla tarinantekijä, käsikirjoittaja.

Tässä kohtaa mitataan tutkijan taidot. Hyvä sukututkija osaa etsiä laadukkaalla tutkimustyöllä tiedonmurusia erilaisista lähteistä ja merkitsee ne aina lähdeviitteellä. Sukututkimuksen tarinat syntyvät usein vasta suuren tutkimustyön ja pitkän tutkimusmatkan jälkeen.

Mutta vielä puuttuu hyvästä sukututkimustarinasta jotakin. Yksittäiset tiedonmuruset eivät vielä ole tarina. Ne täytyy yhdistellä laadukkaalla tutkijantyöllä ja muokata kohdeyleisölle sopivaan asuun. Kirjoittaa, käsikirjoittaa, tarinallistaa. Tässä kohden moni antaa liian helposti periksi, mutta en voi korostaa liiaksi, että tutkimustyö ei pääty muistiinpanojen tekemiseen tai arkistosta lähtemiseen. Sanat ovat sukututkijan työkalu siinä missä lähteetkin.

Aika usein joudun vastaamaan ei-sukututkijoiden kysymyksiin, miksi sukututkimukset ovat niin tylsiä. Kysyn yleensä vastakysymyksen: ovatko ne tylsiä, mikä niistä tekee tylsiä. Mutta hyvällä tahdollakin täytyy myöntää, että on kysyjällä pointtinsa. Sukututkijat ovat monesti niin kiinnittyneitä tietojen hankkimiseen, että niiden esittelyyn – narratiiviin ja tarinallisuuteen – ei huomata, ehditä tai haluta panostaa. Syytä olisi.

Mutta entäpä sitten se Olipa kerran. Amerikkalaista hömppää, tunnustan. Mutta se ei vähennä yhtään sen tarinallista arvoa. Koska hahmot ovat kaikille katsojille ennestään tuttuja, käsikirjoittajan käyttämät keinot ovat erityisen hyvin näkyvillä. Se, miten Peter Panille tai Tuhkimolle käy, ei erityisemmin liikuta minua. Sen sijaan seuraan suurella mielenkiinnolla, miten taitavasti ammattilaiset luovat tarinaa. Suosittelen.

Sen pituinen se.

Teppo Ylitalo

on Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja