Kiinnostukseni sukututkimukseen heräsi eräänä Tapaninpäivänä 1970-luvun lopussa. Olin saanut joululahjaksi ison paperilehtiön, jolle aloin piirrellä kaavioita kaikista sukulaisista jotka tunsin. Kyselin lisää sukutietoja vanhemmiltani, mutta olin kovin pettynyt heidän tietoihinsa. Hädin tuskin he tiesivät isovanhempiensa nimet. Päätin ottaa asiasta selvää.Muutaman vuoden kuluttua, asiaa kypsyteltyäni, marssin sisään Halikon kirkkoherranvirastoon, jossa tuttu virkailija auttoi minut alkuun. Mikrokortteja en ollut aiemmin nähnytkään. Kun löysin ensimmäiset uudet esivanhemmat, olin aivan hurmion vallassa. Isoäidille löytyi kaksi nuorena kuollutta siskoakin. Suuren innostuksen vallassa kirjoittelin nimiä muistiin ja tein kaikki mahdolliset virheet.
En tiennyt sukututkimuksesta enkä kirkonkirjoista mitään. Myöhemmin tein siis samat ”tutkimukset” moneen kertaan uudelleen. Vähitellen taito ja tietämys kasvoivat. Pitäjänneuvos Veikko Vennonen houkutteli minut tuoreeltaan mukaan vasta perustettuun Salon Seudun Sukututkijat – yhdistykseen. Myöhemmin olin jonkin aikaa yhdistyksen hallituksessakin, kunnes muutin kauemmas kotikulmilta.
Kun päädyin opiskelemaan kansatiedettä Turun yliopistoon, saavuin samalla mielenkiintoisen tiedon kultaporteille eli Turun maakunta-arkistoon. Maakunta-arkisto avasi täysin uuden ulottuvuuden omiin esipolviini. Onnekseni saatoin sisällyttää opintoihin sukututkijalle tärkeitä kursseja kuten arkistonkäytön perusteet ja vanhojen käsialojen kurssi.
Sukututkimusten tekemisestä tuli myös palkkatyö. Olisin toivonut pääseväni kesätöihin maakunta-arkistoon, mutta siihen aikaan edellytyksenä oli yleinen historia pääaineena. Sitten muistin sukututkimusurani alkuvaiheet ja kirkkoherranviraston. Sainkin kesätyön Salo-Uskelan kirkkoherranvirastossa. Laadin sukuselvityksiä ja tein sukututkimuksia. Kuolleiden kirjaamista lukuun ottamatta sain tehdä lähes kaikkia kirkkoherranviraston ja väestökirjanpidon tehtäviä. Tätä nykyä olen todella ylpeä siitä että olen kirjannut perinteisiin kastettujen kirjoihin lukuisia salolaislapsia. Satojen vuosien kuluttua joku ehkä arvuuttelee, että kenenkäs papin käsialaa tämä mahtaa olla.
Hieman myöhemmin kohtalo heitti minut uudelleen sukututkijaksi. Olin lähes pari vuotta sukuselvittäjänä Turun ev.-lut. –seurakuntien keskusrekisterissä. Samaan aikaan saatoin edelleen vierailla Turun maakunta-arkistossa omilla asioillani.
Sukujuurieni perusteella voin todeta olevani täysin maatiaista sorttia. Isän esivanhemmat ovat asuneet lähes yksinomaan Halikossa ja Salon seudulla. Äidin juuret taas ovat syvällä Karjalankannaksella Uudenkirkon rantahietikoissa. Esipolvistani juuri kukaan ei ole asettunut asumaan merenrannasta kuin korkeintaan 15 kilometrin päähän. Geeniperimäni pohjautuu talollisiin ja rusthollareihin, lampuoteihin ja torppareihin, ruotusotamiehiin, seppiin ja palkollisiin. Karjalan puolesta löytyy lisäksi kalastajia ja merenkulkijoita.
Sivistyssukuja tai oppineita ei kohdallani ole ainakaan vielä tullut vastaan. Ensimmäinen varmasti ruotsinkielinen esi-isä löytyy vasta 1700-luvun puolivälistä. Halikossa on aina eletty kartanoiden vaikutuspiirissä. Muuan esi-isänikin oli Joensuun kartanon leskikreivittären yksityiskuljettaja.
”Suosikkini” esi-isien joukossa on kaimani Henrik (1755-1814), joka heräsi jännittävästi henkiin tuomiokirjojen lehdiltä. Alkuun oli kirkonkirjassa vain mustaa sotkua, josta lopulta sain selvää ”slititspö”. Kuvittelin siis, että Henrik oli saanut raippoja. Sitä tietä avautui täysin uusi maailma Henrikin aikaan.
Henrik Sten oli ruotusotamies ja kotoisin Piikkiöstä. Hänen taustastaan en lukuisista yrityksistä huolimatta ole saanut täyttä selvyyttä. Hän oli kuitenkin käynyt pari vuotta Katedraalikoulua Turussa ja hänen veljestään tuli myöhemmin Turun Akatemian eteläsuomalaisen osakunnan kuraattori ja sittemmin Lopen kappalainen. Kaiketi Henrik oli joutunut koiruuksien tielle, koska päätyi ruotusotilaaksi.
Lopulta ilmeni että Henrik oli levittänyt 1700-luvun lopussa pariinkin kertaan väärää rahaa ja itsekin tehtaillut seteleitä. Siitä seurasi pitkä tutkintavankeus Turun linnassa ja kahteen eri kertaan 40 paria raippoja. Jännittävintä oli se, että tuomiokirjoissa oli suoria lainauksia siitä mitä esi-isäni oli käräjillä sanonut. Tämä oli koitua hänen lopulliseksi turmiokseen, sillä kahden todistajan mukaan oli sotareissuihin kyllästynyt Henrik sanonut haistattavansa Ruotsin kuninkaalla paskat ja palvelevansa mieluummin vaikka Ryssän keisarinnaa. Tämäpä olikin majesteettirikos, josta seurasi kuolemantuomio. Koska Svean hovioikeuden piti vahvistaa asia, kesti prosessi kauan. Siinä välissä ehti Kustaa III jo kuolla ja Kustaa IV Aadolf armahti Henrikin. Hyvä niin.
Työskentelin tähän kevääseen asti Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkönä. Kotiseudun ja suvun yhteys onkin hyvin merkittävä. Ensi vuonna pidetään Valtakunnalliset kotiseutupäivät Hämeenlinnassa ja päivien teemana on Suku ja kotiseutu. Siirryin äskettäin itsellenikin hieman yllättäen aivan muihin töihin ja pois alalta, jonka edustajana tulin valituksi Sukututkimusseuran hallituksen. Olen nykyisin Helsingin Musiikkitalon palveluksessa. Uusi työ on vaatinut paljon ja vienyt heti alkuunsa lähes kaiken ajan, jonka olin suunnitellut käyttäväni Suomen Sukututkimusseuran hallitustyöskentelyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti