Nelson Mandelan juuret

Vastikään haudan lepoon laskettu Nelson Rolihlahla Mandela oli demokraattisen Etelä-Afrikan ikoni.  Hänestä tuli kansansa omaisuutta, mutta samalla hän oli poika, puoliso, isä, isoisä ja isoisoisä.

Hänen juurensa olivat syvällä itäisessä Kapissa, Transkein mullassa. Mandela oli xhosa, joka  zulujen ohella on suurin väestöryhmä Etelä-Afrikassa. Xhosia ovat myös mm. Desmond Tutu ja Miriam Makeba. 

Mandela syntyi heinäkuussa 1918 pienessä Mvezun kylässä. Hänen isänsä oli Nkosi Gadla Henry Mphakanyiswa, Thembu-heimon kuninkaan neuvonantaja.

Mandela oli tätä samaa kuninkaallista sukua.

Mandelan isänpuoleinen isoisoisä, Ngubengcuka, oli Thembu-heimon kuningas. Hänen poikansa - myös nimeltään Mandela - oli Nelsonin isoisä. Isoisän äiti, vaikkakin kuninkaan vaimo, oli alempiarvoisesta heimosta, joten isoisä Mandela oli kruunun perimysjärjestyksessä sivuraiteilla. Hänen ja hänen jälkeläistensä perintöosaksi tuli virka kuninkaan neuvonantajana.

Tässä virassa toimi edelleen myös Nelson Mandelan isä Gadla. Gadlalla oli neljä vaimoa, joiden kanssa hänellä oli yhteensä neljä poikaa ja yhdeksän tytärtä. Kaikki asuivat eri kylissä.

Nelson Mandela oli isänsä kolmannen vaimon, Nosekeni Fannyn lapsi.  (Yhä edelleen Etelä-Afrikassa on niin heimokuninkaita kuin moniavioisuuttakin, esimerkiksi Etelä-Afrikan nykyisellä presidentillä Jacob Zumalla on veronmaksajien suureksi riemuksi neljä virallista vaimoa.) 

Nelson oli viimeinen isänsä 13 lapsesta. Hänellä oli kolme vanhempaa veljeä, jotka kaikki olivat arvojärjestyksessä korkeammalla kuin hän. Ellei politiikka olisi vienyt Mandelaa, olisi häntäkin odottanut virka kuninkaallisena neuvonantajana.

Onneksi toisin kuitenkin kävi.

Nelsonin ollessa 7, hänen syvästi uskonnollinen äitinsä laittoi hänet metodistilähetyssaarnaajien ylläpitämään kouluun. Heti ensimmäisenä koulupäivänä siihen saakka Rolihlahnana elänyt tuleva presidentti ja nobelisti sai opettajaltaan uuden etunimen Nelson. (Rolihlahla tarkoittaa muuten jonkinlaista rauhanhäiritsijää, häirikköä.) 

Niin kuninkaallista sukujuurta kuin Nelsonin perhe olikin, ei perheessä juuri kouluja käyty. Hän oli koko sisarusparven ainut, joka pääsi opillisen sivistyksen pariin. Myös molemmat vanhemmat olivat lukutaidottomia.  Mandelan isä kuoli vuonna 1927, pojan ollessa 9-vuotias ja Thembu-hallitsijasta tuli Nelsonin holhooja.  

Loppu on kaikille tuttua historiaa. Vuonna 1993 rauhanhäiritsijä kävi pokkaamassa Nobelin rauhanpalkinnon, vuotta ennen kuin Etelä-Afrikasta tuli avoin demokratia, paljolti juuri Nelson  Rolihlahla Mandelan ansiosta.  

Nelson Mandela suvun pienimpien kanssa.

Mandelan poliittisista saavutuksista on puhuttu viime viikkoina paljon, vähemmälle huomiolle on jäänyt hänen roolinsa perheenisänä, sukunsa jäsenenä ja sen perinnön jatkajana.

Mandela avioitui kolmesti ja hänellä on yhteensä kuusi lasta,  neljä tyttöä ja kaksi poikaa.  Tytöistä yksi ja molemmat pojat ovat kuolleet. Lastenlapsia hänellä on 17 ja lastenlastenlapsia 14.  Jälkeläisiä on niin politiikassa, tv-töissä kuin yritystoiminnassakin. Mandelan nimi ei tässä maassa taatusti ole rasite.

Paljastiko DNA-testi vuosisadan bluffauksen?

Ruotsin mediassa leviää uutinen, jossa 1600-luvun alussa eläneet veljekset Andreas, Olof ja Jonas Bure leimataan huijareiksi, jotka ovat saaneet aateluutensa väärin perustein, ja nyt bluffaus on DNA-tutkimuksen avulla paljastunut. Mitä ihmettä, miettii moni ja syystäkin. Uutinen on hupaisa - tai pikemminkin suorastaan surkuhupaisa - todiste siitä kuinka suku ymmärretään vielä 2000-luvullakin vain puhtaan isälinjaisena jatkumona. Mistä oikein on kysymys?

Peter Sjölundin ja Ronny Norbergin tarkoitus oli selvittää DNA-testin avulla, olivatko 1400-luvun alussa eläneen ”Gamle Olofin” kolme poikaa Olof, Anders ja Fale Olofsson veljeksiä ja saada selville suvun Y-DNA eli isälinja. Asiakirjalähteitä ei ole säilynyt varhaisilta ajoilta, on vain Johan Buren merkinnät. Testissä selvisi, että Falesta polveutuvaksi väitetty patrilineaarinen sukulinja ei täsmää kahden muun linjan kanssa. Bure-suvun isälinjaksi paljastui haploryhmä Y-DNA G-P15 (G2a), joka on erittäin harvinainen haplotyyppi Ruotsissa. Samaan ryhmään kuuluu mm. jäämies Ötzi.

Päivälehti Dagens Nyheter keskittyi kuitenkin uutisessaan siihen, että 1620-luvulla aateloidut Bure-veljekset ovat saaneet aateluutensa huijaamalla. Saman toistaa 27.11.2013 Tidningen Ångermanland otsikolla ”Bröderna Bure bluffade”. Siinäkin tuodaan esiin, että veljesten aateluus on pelkkää huiputusta, minkä DNA-tutkimus vasta nyt paljasti. Syynä uutisten vähintäänkin hölmöön sisältöön on ollut toimittajien perehtymättömyys aiheeseen, DNA-sukututkimuksesta puhumattakaan. Tapaus myös opettaa sen, että lehdistötiedotteita laatiessa kannattaa olla tarkkana.

Dagens Nyheter on saanut melkoisen ryöpyn palautetta. Sukututkijoita ärsytti kirjoitus, joka toistaa jo kauan sitten vanhentunutta käsitystä sukuhaaroista ”oikeina” tai ”väärinä”. Vieläpä nimenomaan siten, että mieslinjaisesti polveutuvat sukulinjat olisivat merkittävämpiä kuin muut. Puhumattakaan uskomuksesta, että ”oikeat” aatelissuvut jatkuvat vain mieslinjaisina ja että aateluuden tueksi on aina vaadittu komea sukutausta. Lisäksi uutisointi ei keskity oikeastaan ollenkaan siihen, mitä todella saatiin selville.

Lehdissä puhutaan oikeasta ja väärästä Bure-suvusta. Aateloidut veljekset ovat äitinsä puolelta Bure-sukua, joten sikälikin väitteet huijauksesta tai ”väärästä” suvusta ovat perättömiä. Alunperinhän oli vain suuri sukulaisjoukko Länsipohjassa, jota Johan Bure kirjasi ylös, järjesti sukutauluiksi ja nimesi sukunimellä Bure. Sukunimi koski yhtä hyvin naisia kuin miehiä. Pääasia oli, että he kaikki olivat ”Gamle Olofin” jälkeläisiä. Sukupuolella ja varsinkaan patrilineaarisuudella ei ollut väliä.

Veljeksillä ei ollut mitään syytä vääristellä isälinjaista sukuaan, koska aatelointi oli palkkio heidän omista virka-ansioistaan. Samaan aikaan aateloitiin monia päteviä miehiä, joiden tausta oli pappis-, kauppias- ja talonpoikaissäädyissä. Andreas Bureus oli kartografian uranuurtaja, Jonas Bure valtakunnanarkeologi ja Olof Bure teki uran kuninkaan henkilääkärinä, kaupunkisuunnittelijana sekä Turun hovioikeuden presidenttinä. Heidän sukulaisensa Johan Bure oli tutkinut äidinäitinsä sukua, ja tämän seurauksena veljekset omaksuivat sukunimen Bure, koska kuuluivat sukuun äitinsä kautta. Tämä oli taatusti aikalaisten tiedossa, myös tahojen, jotka miesten aateluudesta päättivät.Vasta myöhemmillä vuosisadoilla eläneet jälkeläiset alkoivat ihannoida patrilineaarista polveutumista, mikä samalla oli omiaan johtamaan väärennöksiin tai kauniimmin sanoen sukutaustan kultaukseen.

Bure-suvun DNA-testi ei tuonut varsinaisesti esiin mitään uutta tai sensaatiomaista. Andreas, Olof ja Jonas Buren isän nk. Laurentii-Svenonius -sukuhaara kyseenalaistettiin jo vuonna 1890 (L. Bygdén, Om ursprunget till den historiska mythen om Fale Bure. Samlaren, 1891). Seuraavaksi asiaan tarttui Urban Sikeborg vuonna 1996. Hän selvitti, että kyseinen sukujohto on myöhemmin kehitelty eikä siten todellinen.(Urban Sikeborg, Johan Bures släktbok över Bureätten.Tillkomst och tillförlitlighet. Släktforskarnas årsbok 1996). Johannes Bureuksen alkuperäisen sukukirjan löytyminen vielä vahvisti asian: kirjasta ei löydy mainintaa Fale Olofssonista. Eli henkilö sukujohtoineen on lisätty vasta myöhempiin kopioihin 1700-luvulla.

Sekin on tässä yhteydessä syytä muistaa, että Bure-suvun DNA-testi ei olisi yksinään kertonut paljon mitään. Se pohjautui vankkaan perinteiseen tutkimustyöhön. Kunnia ensiksi sille, jolle se kuuluu: DNA-testi todisti hienosti sen, että Johan Bure teki 1600-luvun alussa huolellista työtä selvittäessään talonpoikaisia juuriaan. Sen ansiosta suuri määrä ruotsalaisia ja myös suomalaisia voi johtaa ihan oikean sukujuurensa 1300- ja 1400-luvun taitteessa alussa eläneeseen ”Gamle Olofiin”.

Tiina Miettinen

 FT, Tampereen yliopisto

Hautamuistomerkkejä ja hautausmaita

SA-kuva Antreasta.

 Kaikki Seuran kirjaston uutuudet eivät ole uusia kirjoja. Kokoelmaan on tänä syksynä liitetty nide vuodelta 1998: Kangasala-Seuran julkaisu Kangasalan kirkkomaat. Opaskirja. Kirjanen esittelee Kangasalan henkilöhistoriaa hautamuistomerkkien kautta. Oppaan henkilöartikkeleja on esipuheen mukaan kirjoitettu vainajista, "jotka ovat jollain tavalla julkisesti olleet vaikuttamassa pitäjässämme." Kangasalle on haudattu useita valtakunnallisesti tunnettuja henkilöitä, mm. suomalaisuusmies Agathon Meurman. Siellä on myös kirjailijan ja sukututkimuksen merkkimiehen Jalmari Finnen sukuhauta. Paikallisesti merkittävää vaikuttamista on tietysti ollut monenlaista, niinpä kuvailtavien henkilöiden valitseminen on ollut esipuheen mukaan kirjoittajille  “herkkää ja vaikeaa”. Elämäkertatietoja on kerätty mm. kotiseutujulkaisuista ja paikallis- ja seurakuntahistorioista. Artikkelien pituus vaihtelee. Esimerkiksi  Suomen ensimmäisen kansanopiston Kangasalle 1889 perustaneesta Sofia Hagmanista on tekstiä puoli sivua, mutta Iida Lehmusvirrasta (Lindström) todetaan parilla rivillä epäsuorasti, että kauppias “Eemil Lindström oli perustanut kirkonkylään leipurinliikkeen, Lehmusvirran Pullakaupan, jossa myytiin myös virvokkeita”. Hyvä että edes tämä, sillä vaihtoehto olisi luultavasti ollut ei-mitään.

Linkitykset yllä johtavat Suomen Sukututkimusseuran hautakivitietokantaan, johon Martti Saarni kuvasi Kangasalan vanhan hautausmaan hautoja vuonna 2004. Tietokanta on kaikessa hiljaisuudessa kasvanut ja toivottavasti kasvaa edelleenkin. Tosin hautamuistomerkkejä saattaa nykyisin löytää jopa Facebook-sivuilta, kuten Suomen kirkkoja ja hautausmaita -ryhmästä, Hakuominaisuudet tosin eivät ole yhtä hyvät kuin tietokannassa. Jonkin verran suomalaisia hautakuvia on jopa amerikkalaisella Find a grave –sivustolla, vaikka sieltä kannattaakin etsiä erityisesti amerikansuomalaisten hautoja. 

Kirjoja hautausmaista ilmestyy silti edelleen. Klassikko on Emil Nervanderin pienikokoinen opas I de dödas stad. En vägledning för vandraren på Helsingfors' lutherska begrafningsplatser (1883) . Nykyajan oppaista varmasti tunnetuimpia on Voitto Viron Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas vuodelta 1977. Nervanderin jäljillä kulkenut tekijä laati oppaastaan uudistetun painoksen 1990-luvun alussa. Viro pahoittelee sen esipuheessa, että toisin kuin Nervander, hän ei ole voinut mahduttaa  oppaaseen henkilötietoja vainajista kuin hyvin suppeasti. Nervanderin kirjassa on lähes 900 nimeä, Viron oppaan ensimmäisessä painoksessa noin 1500 ja toisessa painoksessa 300 enemmän. Viro pohtii kaunopuheisesti valintaperusteitaan:  “Edellytyksenä on, että hän on omalle ajalleen erityisen tunnettu tai että hänen tulisi olla sitä, tai että taiteelliset tai inhimilliset näkökohdat puoltavat sitä - - . Toivon oppaan sivujen esittävän lukuisia esimerkkejä siitä, että tämä lähimmäinen voi olla hiljainen, tavallinen ihminen, uskollinen palvelija, tuntematon äiti, pieni lapsi tai tuntematon sotilas.“ Helsingfors Släktforskare -yhdistys on kuvannut Hietaniemen hautoja 2005-2009. Luettelo haudatuista on yhdistyksen sivuilla ja kuvat ovat Seuran hautakivitietokannassa. Tietokannassa on kuvia myös Malmin ja Honkanummen hautausmailta. Näitä ja Hietaniemeä vanhempi hautausmaa on Helsingin Vanhassa kirkkopuistossa. Sen hautamuistomerkeistä on kirjoittanut mm. Sylvi Möller kirjasessa Vanhankirkon puisto (1956). Möllerin opas on ollut ahkerassa käytössä, kun 1700-luvun historian tutkijat ovat käyneet läpi kirkkopuiston muistomerkkejä Sveaborg-Viapori -projektin blogisarjassa Viikon vainaja.

Helsingin hautausmaiden tuntija Emil Nervander vaelteli myös Turussa. Hänen toinen kirjasensa on nimeltään På Skansen. Till hågkomst af bortgångna och till vägledning bland deras grafvar på begrafningsplatserna i Åbo (1888). Nervanderin polkuja on seurattu sielläkin: Riikka Kaistin ja Martti Puhakan Unikankareen kummulta Skanssin Malmille. Turun hautausmaan  vaiheita ilmestyi vuonna 2001. Siinä on esitelty hautausmaan historiaa, hautausmaakulttuuria ja taiteellisesti tai henkilöhistoriallisesti kiinnostavimpia muistomerkkejä. Seurakuntayhtymällä on myös nettisivut, joilla on esitelty merkkihenkilöitä ja muistomerkkejä näyttävämmin kuin monen muun seurakunnan sivuilla. 

Uusimpia hautausmaakirjoja kirjastomme kokoelmassa on Suur-Ikaalisten Sukututkijoiden julkaisema kirjan ja CD-ROM-levyn yhdistelmä Ikaalisten seurakunnan eteläinen hautausmaa 2011, jota varten on kuvattu kaikki “selvästi luettavat muistomerkit”, joita on lähes 700. Noin kuudestakymmenestä vainajasta on lyhyt henkilöartikkeli.

Kangasalan kirkkomaat -oppaaseen ei ole kirjattu vainajien syntymä- ja kuolinaikoja. Vaikka osasta muistomerkkejä on oppaassa valokuva ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita hautoja suojellaan, tämä on kieltämättä puute. Jo Suomen Sukututkimusseuran vuosikirjassa 9 (1926) todettiin, että monessa “seurakunnassa hävitetään määräaikojen kuluttua hoitamattomat haudat ja niiden mukana niillä olevat muistomerkit, jotka sen vuoksi olisi ajoissa saatava pelastetuiksi, koska siten muuten saattaa hävitä ainutlaatuisia tietoja”. Vuosikirjassa vedottiin Seuran jäseniin, jotta he merkitsisivät muistiin hautakirjoitukset varsinkin sellaisissa seurakunnissa, joiden kirkonkirjat olivat tuhoutuneet. Vuosikirjoissa on dokumentoitu yhteensä noin 40 hautausmaata. Vuosikirjan aiheen mukaisessa hakemistossa hautakirjoitusten sarja löytyy osiosta 3. Henkilö- ja sukuryhmät, jonka alla on linkki Alueelliset ryhmät. Se on vanhojen maakuntien mukaisessa järjestyksessä. Osa artikkeleista on kokotekstinä netissä, kuten Ilma, Aarno & Kerttu-Liisa Orkamon kokoamat hautakirjoitukset Savitaipaleen vanhalta hautausmaalta vuodelta 1935 ja Ragnar Eklundin samana vuonna keräämät Lemin vanhan hautausmaan hautakirjoitukset,  jotka ovat molemmat vuosikirjassa 22 (1938).

Suurimmasta osasta artikkeleita on viite vuosikirjaan, joka on paperimuodossa saatavissa monesta kirjastosta. Vuoden 1934 vuosikirjassa on mukana yksi luovutetun alueen hautausmaista. Pälkjärven hautausmaan myöhempää kohtaloa on kuvailtu Pälkjärven pitäjäseuran sivuilla: “Kesäkuussa 1990, jolloin ensimmäisen kerran päästiin tutustumaan entiseen kotipitäjään, hautausmaan todettiin olevan täydellistä viidakkoa. Löysimme muutaman pystyssä olevan hautakiven, mutta lukuisasti enemmän juuresta katkaistuja hautaristejä ja maahan kaadettuja hautakiviä”. Sittemmin pälkjärveläiset ovat kunnostaneet hautausmaata ja muistomerkit on kuvattu. Luovutetulta alueelta on kokoelmassamme myös Leena Revon 2011 ilmestynyt kirja Viipurin Sorvalin alueen luterilaiselta alueelta 2000-luvulla löytyneistä hautamuistomerkeistä.

SA-kuva Viipurin Sorvalin hautausmaalta.

Hautamuistomerkeistä on kirjoitettu paljon taidehistorian näkökulmasta, esimerkiksi Liisa Lindgren teoksessa Memoria (2009), joka on kokoelmassamme ruotsinkielisenä laitoksena.  Poikkeuksellnen näkökulma muistomerkkeihin on Evi ja Bertel Engströmin kirjassa Smideskorsen på Oravais gravgård, (2002). Yksilölliset rautaristit kertovat Kimon ruukin 1800-luvun henkilöhistoriasta.

                                             *

Ja lopuksi muutama sana kuolinilmoituksista ja nekrologeista, vaikka ne eivät otsikon alle kuulukaan, kun aiheesta usein kysellään. Marja Pohjola kirjoittaa Genos-lehden viimeisimmässä numerossa 3/2013 yksityisarkistoista Kansallisarkistossa ja mainitsee Seuran kokoelman lehdistä leikattuja kuolinilmoituksia vuosilta 1922-1979.  Kokoelma on siis käytettävissä arkistossa mikrokortteina. Brages Pressarkivissa on toinen merkittävä kokoelma kuolinilmoitus- ja muistokirjoituksia ruotsinkielisistä sanomalehdistä. Kuolinilmoituksia julkaistaan nykyisin myös internetissä. Helsingin Sanomien muistokirjoitussivustosta Muistot kirjoitti Seuran puheenjohtaja Tepppo Ylitalo tässä blogissa otsikolla Malja muistelijoille.

Vuokko Pärssinen-Tainio
on Seuran kirjastonhoitaja, joka syksyisin pohtii syntyjä syviä

Sukupuun suojassa

Tämä harrastus on opettanut minulle paljon asioita. Kärsivällisyys ja ainakin jonkin sortin järjestelmällisyys eivät ole niistä vähäisimpiä.

Adjektiivi voi olla vähän yllättävä.

Minusta sukututkimus on ennen kaikkea lohdullista.

Mielenkiintoista, kyllä. Valaisevaa, miksei. Jännittävää, ehdottomasti. Mutta ennen kaikkea – lohdullista. Se on salainen tapaaminen, joka ei revi vaan rakentaa. Sukupuuta rakentaessamme me kuvittelemme tapaavamme (yhteisistä geeneistä huolimatta) meille vieraita ihmisiä, mutta kohtaammekin itsemme, oksa toisensa jälkeen.

Sukututkimus on myös auttanut minua käsittelemään ihmisluontoon ainakin jossain määrin kuuluvaa kuolemanpelkoa.  Kun kiipeilee sukupuunsa oksilla ei voi olla huomaamatta, että me kaikki kuolemme; jotkut muutaman päivän ikäisinä, toiset viisikymppisinä, muutamat saavat sata vuotta.

Tänne ei jää kukaan. Ei pidäkään jäädä.  Me teemme tilaa. Tai teemme samaa kuin isäni sodan aikana rintamalla; tiedustelemme. Menemme edeltä ja katsomme, että reitti on selvä. 

Vaikka huomio kuoleman vääjäämättömyydestä tuntuu lapsellisen itsestäänselvältä, aina sen  unohtaa. Mehän elämme ikuisesti, emme edes vanhene. 

Kekkosesta kerrottiin aikanaan vitsiä, jossa hän pohti omaa kuolemaansa näin; jos kuolen. Me emme edes anna kuoleman ajatukselle mahdollisuutta, koska salassa itseltämmekin pelkäämme sitä niin paljon. Me säästämme seuraavalle vuosisadalle ulottuvia eläkevakuutuksia, ajelemme harrikoilla ja ahtaudumme farmareihimme. Sisuskalut piukeana me sitten ajamme karkuun kuolemaa, silmänympärysvoiteet kirvellen lasiaisissa.

Aika, jossa sana nuorekas on kauneinta, mitä aikuisista ihmisistä voi sanoa, ei edes anna ihmisten ikääntyä. Kuolemisesta nyt puhumattakaan.    

Mutta minun tarvitsee vain katsella sukupuutani, niin huomaan ettei pakoon pääse.  Tarkempi vilkaisu kertoo, ettei minun oikeasti tarvitsekaan. Tavallaan he kaikki elävät edelleen eikä paikka ole paha. Silloin tällöin kuuluvat naurunpurskahdukset paljastavat, että siellä oksistossa on jopa hauskaa. Ehkä siellä kertaillaan häiden ja muiden sukutapaamisten kulkua. Kinasteluakin kuuluu, mutta sehän kuuluu asiaan.

Äidin ja isän häät Savonlinnassa 1946.  Melkein kaikki he ovat jo tuonilmaisissa.  

Kun elämämme päättyy, pääsemme kotiin, oman sukupuumme lehvistön suojaan. Karjalaiset sanovat kaiken kauniisti, myös kuolemisen; vainajat siirtyvät tuonilmaisiin. Minulle se on tarkoittaa paikkaa, joka on toisella tasolla, mutta silti ympärillä, läsnä. 

Pyhäinpäivän ja perinteisen kekrin ajatus on pohjimmiltaan sama; aikaisemmat sukupolvet kulkevat kanssamme, tavalla tai toisella. Hyvästijätöt ovat näennäisiä.