On niitä muitakin Julineja

Julinien hauta kuvattuna 17.8.2011

Luultavasti lähes kaikille tulee sukunimestä Julin mieleen vähintäänkin säätyläinen ellei jopa aatelinen henkilö. Fiskarsin ruukin kukoistukseen nostanut Johan Jacob von Julin, joka oli alunperin turkulainen apteekkari ja lopulta vuorineuvos, on ollut hyvin vahva hahmo suomalaisessa teollisuushistoriassa.

Aivan kaikki Julinit eivät kuitenkaan olleet aatelisia tai vuorineuvoksia, mutta omalla alallaan yhtä kaikki erittäin arvostettuja henkilöitä.

Tammikuun 10. päivänä vuonna 1892 kuoli Turussa heistä yksi, kelloseppämestari Johan Gustaf Adolf Julin, joka oli syntynyt samassa kaupungissa huhtikuun 1830 puusepänkisälli Gustaf Julinille ja Anna Kaisa Kurlingille.

Johan Gustaf Adolf muutti 1847 Poriin tulleen oppiin kelloseppä Bröckerille. Hänen oppilaanaan ja kisällinä Julin työskenteli aina vuoteen 1856. Tuolloin hän saattoi täysin oppineena perustaa oman verstaan. Samoihin aikoihin hän meni naimisiin Raisiossa Wilhelmina Nikulinin (1826-1889) kanssa. Poriin tuore kelloseppä rakensi talon numero 155, jossa vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä sijaitsi paikallinen postikonttori.

Turkuun Julin palasi 1870 avaten siellä menestyksekkään ja suuren kellosepänpuodin. Luonteeltaan mestariksi lopulta ylennetty miehemme oli hiljainen ja herttainen. Kaikki, joiden kanssa hän oli tekemisissä, mielistyivät aikalaiskertomusten mukaan Juliniin helposti tämän luonteen ja rehellisyyden vuoksi. Niinpä ei ollut ihme, että hän myös hoiti lukuisia luottamustoimia pitkän uransa aikana.

Johan Gustaf Adolfilla ja Wilhelminalla oli ainoastaan yksi lapsi, tytär Mimmi. Hän muisti isäänsä kuolinilmoituksessa 11.1.1892 seuraavalla värssyllä;

"Sof fader godt i grafvens stilla gömmä. Jag aldrig här i tiden dig kan glömmä. Du gått ifrån mig till ett bättre land. Din själ du gifvit har i Jesu milda hand."

Julin ja hänen vaimonsa Nikulin on haudattu Turun Uudelle hautausmaalle, aivan vanhan ykköstien vierustalle.


Teksti ja kuva Juha Vuorela 2011

Suon mutaa ja rumia naamoja

Lomalla työtä vieroksuessa tulee luettua kaikenlaista turhaa ja vieläkin turhempaa. Mitä ankarammin työmaan pyrkii unohtamaan, sitä todennäköisemmin se tulee vastaan. Sukututkijoita on kaikkialla, englantilaisessa kaunokirjallisuudessakin.

Varoitus: Seuraavat tekstinäytteet sisältävät voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat aiheuttaa outoja väristyksiä.

Aloitetaan laatukirjallisuudesta. Ian McEwanin hieno romaani Sovitus tunnetaan elokuvanakin. Tarinan alussa eletään 1930-lukua. Nuori Cecilia Tallis on ”puolivakavissaan” tutkiskellut sukua pääsemättä isoisän aikoja syvemmälle. Isoisä loi perheen omaisuuden lukko- ja rautakalualalla, mutta ”esivanhemmat sitä edeltävältä ajalta olivat kuin suon mutaa, maaseudun pieneläjiä joiden miesväen sukunimet vaihtuivat hämmentävällä tavalla ja epäilyttävän usein eikä avioliittoja löytynyt kirkonkirjoista”.

Ruth Rendellin astetta viihteellisemmässä trillerissä Nokikolarin poika kuuluisan kirjailijan tytär kirjoittaa elämäkertaa kuolleesta isästään. Sukututkimus alkaa klassisesti puhelinluettelosta, sillä enää ei ole käytettävissä isoäitiä, joka oli aikoinaan yrittänyt esitellä perheen vanhoja valokuva-albumeja silloiselle teinille. Suuri kirjailija ei kannustanut lapsiaan sukututkimusharrastukseen: ”Te ette ole jalosukuista syntyperää. Isänne on työläisperheestä ja äitinne isovanhemmat olivat työläisiä. Heitä ennen esivanhempanne olivat kurjia palvelijoita, maatyöläisiä tai tehtaan työläisiä niin kuin useimpien ihmisten esivanhemmat. Mitä ihmeen järkeä on tietää keitä he olivat ja panna muistiin mikä nimi kuuluu millekin rumalle naamalle?”

Mikä näitä fiktiivisiä brittejä vaivaa – luokkayhteiskuntako? Niin, luokkayhteiskunta, ns. luokkaretki, identiteetti ja perhesalaisuudet. Juonipaljastuksista en alussa varoittanut, joten eipä enempää meheviä yksityiskohtia.

Satunnaisiin löytöihin perustuvalla välttelymenetelmällä ei kertynyt tämän piristävämpää otosta sukututkimuksesta kaunokirjallisuudessa. Takavuosina olen kyllä kirjannut muistiin viehättävän ajatuksen suvun merkityksestä. Kirjailija on entisessä Rhodesiassa syntynyt skotti Alexander McCall Smith ja kyseessä on Mma Ramotswe tutkii –sarjan leppoisa dekkari Kirahvin kyyneleet. Kun Rendellin kuuluisa kirjailija ei koskaan kertonut tyttärelleen ikävystyttävistä sukulaisistaan - niitähän ”ei saanut valita itse, ne vain tulla tupsahtivat itsestään, ja parasta oli heittää ne menemään saman tien” – on McCall Smithin botswanalaiselle sankarittarelle tärkeää pystyä tarvittaessa koputtamaan kaukaisimmankin sukulaisen ovea. Mma Ramotswe ihmettelee ihmisiä, jotka elävät omasta tahdostaan ilman sukulaisia. Heillähän on vain oma itsensä. He ovat ”kuin astronautteja kaukana avaruudessa, leijumassa yksin pimeässä, ja vieläpä ilman hopeista, kiemuraista nuoraa, joka yhdistää astronautin hapen ja lämmön täyttämään metallikohtuun”.

**************************************************

Blogin opetus on, että Suomen Sukututkimusseuran kirjasto ei kerää kaunokirjallisuutta.

McEwan, Ian: Sovitus, suom. Juhani Lindholm (Otava 2002)
Rendell, Ruth: Nokikolarin poika, suom. Marja Luoma (Gummerus 2005)
McCall Smith, Alexander: Kirahvin kyyneleet, suom. Jaakko Kankaanpää (Otava 2004)

Kuvassa englantilaisen perheen eleganssi hämmentää pariisilaisia. (Kustantaja Martinet, 1802)