Sukututkimusharrastuksen vallitsevia vikasuuntauksia

Kuten niin monella tieteenalalla, joissa harrastajakunnalla eli "maallikoilla" on merkittävä asema tieteen edistämisessä, myös sukututkimuksessa julkaistuja aineistoja pyrkii vaivaamaan tieteen edellyttämien luotettavuuskriteerien puute, mikä tekee tieteen "ammattilaisille" vaikeaksi ja joskus mahdottomaksikin tarjolla olevien aineistojen hyödyntämisen vakavampaan tarkoitukseen.

Monilla tieteenaloilla, joiden tulokset perustuvat kuitenkin selvästi rajattuun ja määritettyyn tietojen keruuseen, alan intohimoisilla harrastajilla on tärkeä rooli havaintojen teossa ja ylösotossa tieteellisiä analyysejä varten, vaikkei tiedonkerääjien kompetenssi sitten riittäisikään itse analyysien tekoon.

Tyypillisenä esimerkkinä voidaan mainita tähtitiede: harrastajat tarkkailevat innokaasti tähtitaivasta ja kuvaavat mielenkiintoa herättävät kohteet välineillään. Kohteen jäljityksessä, kuvaamisessa, valotusajan säätämisessä ja vääristymien korjaamisessa harrastajat saattavat olla erittäin eteviä. He raportoivat sitten havaintonsa observatorion tutkijoille, jotta nämä voisivat kohdistaa ponnistuksensa näihin löytöihin. Voivatpa he päivystää tieteellisen ohjelman puitteissa ja hälyttää observatorion kohteen kimppuun, ja näin auttaa tiedemiehiä ratkomaan pikaisesti ajankohtaisia arvoituksia. Harrastaja voi olla täten oiva tieteen kontribuoija, vaikka omat rahkeet eivät kovin pitkälle riittäisikään.

Oikeastaan sukututkimuksessa ei ole eroa tähtitieteeseen nähden itse metodien käytön suhteen, vaan tutkimuskenttien kaoottisuuden huimaa eroa selittää lähinnä se, että tähtitieteellä on vanhastaan vakiintuneen ja hyvin eriytyneen tieteen asema, kun taas sukututkimus on paljolti pysynyt perin sekalaisen harrastajakunnan temmellyskenttänä ja vakavan tutkimuksen osuus on jäänyt erittäin kapea-alaiseksi. Siis pääerona on ennemminkin perinne, jossa genealogiaa ei ole institutionalisoitu ja "kanonisoitu" yliopistollisilla oppituoleilla. Astronomian gravitaatiokenttiä ei voi enää sekoittaa tuonpuoleiseen vaikutukseen, jota astrologia uskottelee olevan olemassa, mutta sukututkimuksen harrastajissa tapaa aina niitä, jotka eivät halua erottaa ilmiselvää tietoa ja hämärää uskomusta toisistaan.

Pääero siinä, mikä erottaa tähtitieteen harrastajan sukututkimuksen harrastajasta tieteenteon kannalta on kyvyssä arvottaa tietoa. Tähtitieteen harrastajalla ei ole tämän suhteen varsinaista epäselvyyttä, mutta sukututkimuksen harrastajilla yleisesti on.

Sukututkimustiedettä ja tähtitiedettä, vaikka ne tieteenaloina ovat sangen etäällä toisistaan, voidaan hyvin rinnastaa myös riippuvuuksien tutkimisen kannalta. Riippuvuudet ovat molemmissa aivan keskeisin työstämisen kohde. Tähtitiede yrittää saada mitä tarkimman kuvan taivaankappalten keskinäisistä riippuvuuksista ja perustella jopa niistä sen tavan, jolla maailmankaikkeus on syntynyt. Myös genealogiset rakenteet ovat havainnoista rakennettuja keskinäisten riippuvuuksien taksonomioita. Kun tähtitieteilijälle on riippuvuuden osoittamiseksi tärkeää mitata ja taulukoida gravitaatiota, niin sukutieteilijälle on yhtä tärkeää osoittaa ja määrittää perheenjäsenten riippuvuuksia ja koostaa niistä laajoja sukutauluja.


Myös tähtitieteilijän ja sukutieteilijän kompetenssivaatimuksia voidaan jossain määrin rinnastaa riippuvuuksien ymmärtämisen kannalta. Tähtitieteilijällä vaatimus on ilman muuta aika korkea, sillä pelkkä karkean tason täydellisyyteen viety havainnointi ja tieteellinen järjestely eivät alkuunkaan riitä, vaan täytyy jo perustasolla hallita hyvin myös hiukkasfysiikka ja sitä selittävien monimutkaisten matemaattisten mallien kehittely ja ymmärtäminen. Sukututkimusharrastaja pitäytyy tavallisimmin vain tietojen keruuseen ja järjestelemiseen kirkonarkistoista. Tällöin sukututkijalle riittävät tuloksen saavuttamiseksi tavanomaiset henkiset voimavarat kuten vastaavasti tähtitaivasta havainnoivalle harrastelijallekin. Mutta jos sukututkimuksen kohteeksi otetaan koko historiallinen lähdeaineisto, vaaditaan myös useiden vanhojen kielten vähintään keskiaikaisten versioiden hyvä ymmärtäminen, kyky tulkita sekalaisia ikivanhoja käsialoja erittäin huonokuntoisista vanhoista asiakirjoista ja erittäin hyvä historiallisten lähteitten kontekstien hallinta. Tällöin menestykselliseksi tutkimuksesta selviytymiseksi vaaditaankin aivan erityistä henkistä lahjakkuutta kuten omalla tahollaan tähtitieteilijöilläkin.


Eräitä sukututkimusharrastuksen vikasuuntauksia

Sukutietojen auktorisointi

Ehkä pahin ongelma sukututkimuksen kentässä on tietojen auktorisointi. Missään muussa harrastajapohjaisessa tutkimuskentässä en ole kohdannut tätä taipumusta niin voimakkaana kuin sukututkimuskentässä. Tarkoitan tällä ilmiöllä sitä, että joidenkin tiettyjen tutkijoiden esittämiä tuloksia pidetään korvaamattomina eikä minkäänlaista argumentointia sallita niitä vastaan. Pahimmillaan se on sitä, ettei anneta niistä piiruakaan periksi, vaikka olisi silmiinhyppiviä näyttöjä muunlaisista tuloksista. Tavallisimmillaan se on sitä, ettei epäillä tippaakaan auktoriteetiksi kohotetun tutkijan tuloksia, mutta kenenkään muun tuloksia ei uskota alkuunkaan. Mitään tietopohjaisia perusteita tälle auktoriteettiuskolle ei useinkaan esitetä, vaan se saattaa syntyä jotakin pidettyä henkilöä kohtaan, vaikka hänellä ei olisi mitään meriittiä tutkijana ja pelkälle tietojen kopioijallekin on mahdollista saavuttaa sellainen aktoriteettiasema harrastajapiireissä. Aktoriteetin kuolema on omiaan entisestään pahentamaan hänen tietoihinsa lukittumista ja uuden tiedon torjuntaa.

Ilmiöön kuuluu myös se muoto, että tieto hyväksytään ainoastaan auktoriteetin kautta eli kysytään aina auktoriteetilta jonkun esittämästä tiedosta, onko se oikein. Jos tieto hyväksytään, vaikka auktoriteetti ei esittäisi siitä muuta kuin omia ensi käden vaikutelmiaan, tiedon lähteeksi saatetaan merkitä auktoriteetin nimi ja varsinainen lähde unohdetaan.


Sukujuurieskapismi

Sukujuurieskapismissa paetaan nykytodellisuudesta kauas pois ammoisiin sukujuuriin. Sukuselvittelyjä käytetään tekniikkana vapautua arkipäivän ongelmien turhaumista, niin henkilökohtaisista pettymyksistä kuin yleismaailmallisesta ahdistavuudesta ikävine uutisineen. Tässä taipumuksessa voisi nähdä positiivista suuntautumista selviytyä arjen vastoinkäymisten yli eteenpäin, mutta usein siinä mennään ylenpalttisuuteen.

Sukujuurieskapismi voi olla pakoa vain nykytodellisuudesta, mutta on suuri joukko harrastajia, jotka pakenevat myös historiallista todellisuutta eli eivät halua tietää arjen latteuksista ja epähygieenisistä historiallisista tosiseikoista, jotka aina väistämättä liittyvät myös itse kunkin sukujuuriin. Tämä voi olla tehostamatonta tai tehostettua esittämistä. Lievimmillään se on vain anakronismia, eli tulkitaan historian tavallisuuksia nykynäkökulmasta kummallisuuksiksi ja ne näin etäännytetään oman aikansa todellisuudesta. Eräs muoto tästä on erikoisuuden tavoittelu, eli että valikoidaan esivanhemmista vain se, minkä on tulkinnut jotenkin erikoiseksi ja jätetään noteeraamatta se, mitä ei voi selittää erikoiseksi. Tämä kerätty erikoisuus on siis kuitenkin väärinymmärrysten kautta saavutettu historiallinen illuusio.

Omakohtainen suhteeni sukujuurieskapismiin on, että koska olen valinnut päätutkimuskohteekseni sukujuuret, minun on tunnustettava itselleni, että olen langennut itsekin sukujuurieskapismiin vähintään siinä muodossa, että pakenen sen kautta aina silloin tällöin nykytodellisuutta. Mutta toisaalta yritän vimmatusti tavoittaa historiallisen todellisuuden ja sen vuoksi taistelen sisimmässäni vaanivaa historiallista haaveilua ja anakronismeja vastaan.


Sukujuurihienostelu

Sukujuurihienostelussa on käsittääkseni paljolti kysymys siitä, että esivanhempien kunnioitukseen sekoittuu heijastusta omasta narsistisesta asenteesta sukujuuriin. Narsismin toinen puoli lienee se, että sukujuurista haetaan kompensaatiota itsetunnon heikkoudelle ja omalle tavallisuudelle. Kaikissa omien juuriensa tutkijoissa lienee jonkin verran narsismia. Se on siis aivan luonnollista johonkin mittaan asti, mutta usein esivanhemmista halutaan antaa vain sievistelty kuva, eikä haluta myöntää sitä rosoisuutta ja burleskisuutta, joka oli todellisuutta vielä muutama sukupolvi sitten aivan hienoimpienkin piirien tavoissa ja kielenkäytössä. Tämä asenne menee sukuselvityksissä usein aivan sievisteleväksi hupsuudeksi Molieren lentävän lauseen mukaan, kun hyvin rahvaanomaiset ihmiset yrittävät epätoivoisesti koketeerata. Se on vähän kuin kertoisi Ryysyrannan Joosepin tarinan salonkikelposesti, rokokooasussa, keikistellen valkohapsinen peruukki päässä ja kietoen silkkisen nuuskaliinan pikkurillin ympärille.

Sukujuurihienostelua on myös tapana tehostaa käyttämällä aivan vanhanaikaisimpia ruotsinkielisiä nimimuotoja ja torjumalla suomenkielisiä nimimuotoja. Toisaalta monet sukututkijat käyttävät ruotsinkielisiä nimimuotoja aivan samoin, koska ne näkyvät vanhoissa lähteissä ja koska he kokevat itsensä kovin epävarmoiksi nimien normalisoinnissa. Syynä saattaa olla se, ettei ole selvitetty itselle historiallisia kielisuhteita. Siten tästä tekstipiirteestä ei sellaisenaan voida päätellä selvityksen hienostelevuutta, vaan se tulee suhteuttaa muuhun asiayhteyteen sen arvioimiseksi.

Eräs tapa tehostaa sukujuurihienostelua on valikoida selvityksiin säätykierrossa nousseet henkilöt ja jättää taka-alalle muut, vaikka säätykierrossa nousseet ovatkin vain marginaalinen osa ja taka-alalle jätetyt lähes kaikki, mitä on, ja nimenomaan omassa esivanhempain polussa. Vaikka tilanne olisi tämä, se ei ole välttämättä hienostelua, vaan usein myös sitä, että säätyväestä on paljon valmiita selvityksiä, joita voidaan referoida, mutta koetaan liian vaikeaksi ottaa selvää taka-alalle jääneistä, vaikka heistä olisi paljonkin tietoa lähteissä. Sillehän ei mitään mahda, jos omat juuret ovat säätyläisvoittoisia, mutta yleensä hienostelun ellei peräti juurten kultauksenkin merkki on se, että sukujohdoissa ei ole luovuttu vääriksi todistetuista ja tunnustetuista yhteyksistä, jos nämä johtavat korkeasäätyisiin esivanhempiin.

Omakohtainen suhteeni sukujuurihienosteluun on, että se näyttää surkuhupaisalta. Mutta kun en voi alkuunkaan kiistää omaa narsismiani enkä hellyttävää ensivanhempien kunnioitustakaan, minun on syytä olla erityisen varovainen myös oman itseni suhteen. Pitää aina muistaa riisua silkkihansikkaat pois, kun selvitystyö alkaa, mutta vaikka sen muistaisinkin, en saa silti suhtautua toisten hienosteluun ylimielisesti.


Sukuhutkimus

Melko useat sukututkimuksen harrastajat ilmoittautuvat vapaaehtoisesti sukuhutkijoiksi. On jopa suhteellisen ansioikkaita harrastajia ja suurenmoisia työmyyriä, jotka niin tekevät. Ehkäpä se onkin heillä jonkinlaista vaatimattomuuden korostusta. Mutta on myös niitä, jotka kokevat eritasoisia allergiaoireita sukutiede -käsitteestä ja ylipäänsä säntillisyydestä. He kokevat tieteelliset kriteerit ja huolellisuuden kiristyspannaksi otsalla, joka rusentaa ohimot lyttyyn.

Sukuhutkimus -sanaa on alettu käyttää niin usein, että se kätkee monenlaisia hutkimisen muotoja. Puhtaaksikeitetyin muoto siitä saattaa olla sukutietojen umpimähkäinen kopiointi ilman minkäänlaisia tarkastuksia. Jotkut käyttävät sanontaa itsestään siksi, että käyttävät ainoastaan toisenkäden lähteitä eli valmiita sukuselvityksiä. Näitäkin lähteitä voidaan käyttää lähdekriittisesti, siis tieteellisesti, eli hutkimista on vain niiden kritiikitön käyttö. Jos valmis selvitys on aivan virheetön, "hutkimista" ei voida muuten erottaa "tieteellisestä tuotoksesta" kuin että se ei ilmoita lainkaan lähteitään. Taas jos hutkimus on tuonut kopioinnin mukana virheitä, ne erottuvat heti siitä sille, joka lukee järki päässä, sillä kaikki lyöntivirheet ja lapsuksetkin on tällöin kopioitu sellaisinaan. Niinpä jos joku henkilö on elänyt 1607-1677, mutta sukutauluun on kirjattu kuolinvuodeksi 1777 lyöntivirheen vuoksi, tämä kuolinaika 1777 näkyy kaikissa sukuhutkimuksissa, joihin se on kopioitu toinen toisiltansa.

Eräänä muotona sukuhutkimusta on pidettävä myös sitä, ettei tiedoille esitetä lähteitä. Tällöin esityksen tietoja on paha arvottaa, eli kaikki eriarvoiset tiedot näyttäytyvät aivan samanarvoisina, koska niiden arvoperuste jää esityksen kautta tuntemattomaksi. Siten siitä on mahdoton erottaa pomminvarmoja, yksikäsitteisiä, tulkittuja tai umpimähkään arvattuja tietoja toisistaan.

Oikeastaan sukuhutkimus vainoaa usein myös vakavia tutkijoita eikä kukaan aivan säästy hutkimusvirheiltä tutkimuksissaan, vaan varsinkin paljon tutkijalle sattuu joskus unohduksia tiedon tarkastamisessa. Sellainen hutkaisu saattaa johtaa pahasti harhaan, vaikka selvitys noudattaisi muilta osin ankaria tieteellisiä kriteerejä. Itsellenikin on käynyt juuri niin muutaman karvaan kerran. Paljon olen niistä virheistä oppinut, mutten niin paljoa, etteikö seuraava hutkimusvirhe väijyisi jonkin nurkan takana valmiina iskemään kimppuun juuri, kun olen aseeton.


Sukujuurihöperehtiminen

Sukujuurihöperehtimisessä on kysymys virheellisten selvitystietojen itsepäisestä myllyttämisestä. Tietoja viedään innokkaasti eteenpäin suostumatta niitä tarkistamaan, vaikka nämä virheet olisi oikaistu aikoja sitten ja osoitettu perättömiksi. Monesti perättömien tietojen levittäjä joutuu näpäytetyksi ja havahtuu tilapäisesti huomaamaan virheellisyydet, mutta pian hän unohtaa oikaisut ja käyttää jälleen halukkaasti vanhoja oikaisemattomia tietojaan luullen auttavansa niiden peräänkyselijöitä. Jatkuva virheellisten tietojen kanssa soutaminen ja huopaaminen onnistuu, koska minkään tietojen lähteitä ei merkitä ylös, jolloin hyvin perusteltuja tietoja ei osata erottaa aivan perättömistä tiedoista. Vaikka sukujuurihöperehtijä olisi väliaikaisesti omaksunutkin oikean tiedon, hän ei korjaa sitä vanhoista tiedostoistaan ja kun asia otetaan jonkin ajan kuluttua uudelleen esiin, hän hakee jakeluunsa vanhan virheellisen tietonsa, vaikka korjattukin olisi jossain tallella. Kun perättömien tietojen levittäjää muistutetaan useasti tietojen perättömyydestä ja häntä yritetään oikaista, hän ajautuu neuvottomuuteen, muttei saata luopua perättömistä tiedoista, vaan alkaa höpöttää, että tiedosta on liikkeellä kahdenlaista tulkintaa. Hän esittää mielellään virheen oikaisun kiistanalaisena tietona ja antaa ymmärtää sen olevan epäilyttävä, koska hänen kannattamansa aivan perätön tieto on olemassa. Hän on niin sitoutunut perättömään tietoon, ettei henno siitä luopua tai jos hän on oikeellisuuteen pyrkiväinen, hän käy jatkuvaa jaakopinpainia sen kanssa.


Meriitin kaappaus ja tappaminen sukututkimuksessa

Koska sukututkimusharrastajien piirissä ei harjoiteta johdonmukaisesti tiedemaailman pelisääntöjä tietojen esittämisessä, jää yleensä epäselväksi se, kenen ansiota kulloisenkin tiedon löytäminen on. Tieteellisten julkaisujen lähdeviitteillä on monia tehtäviä, ei vain edellytyksen tarjoaminen tiedon oikeellisuuden tarkastamiselle, vaan myös sen osoittaminen, mikä on lainattua tietoa ja kenelle ansio siitä kulloinkin kuuluu. Meritoiminen on olennainen motivoiva perinne tieteen tekemisessä. Kysymys ei ole vain jonkun yksilön merkityksen huomioimisesta tai oikeudenmukaisesta palkitsemisesta, vaan koko tieteenalan edistämisestä puhtailla pelisäännöillä.

Sukututkimuskin voi olla suurta vaivannäköä vaativa ja pitkäaikainen ponnistus, joka pitäisi aina noteerata. Kun kuitenkaan lähteitä omille tiedoille ei esitetä, jää näin kokonaan pois ansioituneiden nimeäminen. Jos samalla kiistetään fiksusti oma ansio, koko meriitti tavallaan tapetaan. Epäselväksi jää tällöin myös se, onko edes mitään meriittiä tiedon takana, eli onko tulos saavutettu helpolla ja nopeasti, vai sellaisten erityisen vaativien ja pitkällisten tutkimusponnistusten tuloksena, joihin vain harva pystyy. Tämä tapa myös johtaa helposti siihen luuloon, että selvityksen esittäjä on kaiken löydetyn tiedon takana, vaikka kaikki hänen esittämänsä on lainattua tietoa. Joko se on vain edellyttänyt hänen jalkautumistaan arkistoon noutamaan se, eli olemaan pelkkänä juoksupoikana; tai jos siitä jollakin on ansiota, siitä tulee kiittää ainoastaan tietojen esittäjää.

Paitsi että tieteellinen meriitti tapetaan sukututkimukselta lähteitten ilmoittamatta jättämisellä, törmätään myös aika usein tieteellisen meriitin kaappaukseen tapauksissa, joissa täysin puuttuvat edellytykset ansioitumiseen. Toisin sanoen joku, joka ei ole varsinaisesti tutkinut asiaa, on saanut löydöstä koskevan tiedon sen löytäjältä, mutta kehuu tai antaa muuten ymmärtää, että on itse kaiken ansion takana. Tämä epärehellisyys on aika yleistä juuri sen takia, ettei esitetä lähteitä, joista meritoijan voisi selvittää.


Matti Lund

Suku Forum nyt myös kännykkääsi

Suomen Sukututkimusseura seuraa aikaansa ja esittelee nyt Nokian Ovi Storessa ilmaisen sovelluksen, jolla saat Suku Forumin uusimmat keskusteluavaukset helposti matkapuhelimeesi

Klikkaa alla olevaa linkkiä - rekisteröityminen Ovi Storeen on ilmaista!







Juha Vuorela

Polttohautauksesta

Hautausmaiden täyttyminen ja erilaiset tartuntataudit saivat 1870-luvun Englannissa aikaan keskustelun polttohautauksen käyttöön ottamisesta. Erityisesti lääkärit suosittelivat tätä hautaustapaa, sillä muistissa olivat vielä muutamia vuosikymmeniä aiemmin riehuneet koleraepidemiat. Tärkeä askel otettiin 1874, kun pappi Hugh Haweis julkaisi teoksensa "Ashes to Ashes, a Cremation Prelude". Huhtikuussa saman vuonna perustettiin "Iso-Britannian ruumiinpolttoyhdistys", jonka tarkoituksena oli perustaan Englannin ensimmäinen krematorio. Tämä hanke onnistui vasta 1878, mutta seuraavana vuonna uudessa krematoriossa tuhkattiin vain yksi hevonen. Sisäasiainministeriöltä ei heltynyt lupaa ihmisten polttamiseen. Vasta 1882 tapahtui maan ensimmäinen virallinen tuhkaus kapteeni Hanhamin yksityisessä krematoriossa Dorset'n Manstonin tilalla.


Yhdysvalloissa ensimmäinen krematorio aloitti toimintansa 1876, mutta jo paria vuotta aiemmin olivat sielläkin valistuneet lääkärit ryhtyneet toimiin. Niinpä Suomessakin tiedettiin kertoa kesäkuussa 1874 New Yorkissa tapahtuneessa kokeilusta. Kaupunkiin oli perustettu ruumiinpolttoyhdistys ja ensimmäinen tuhkaus tapahtui huhtikuussa.

Tohtori Francis Opdyken poika George oli kuollut ja isä päätti polttaa hänen ruumiinsa. Herra Opdyke tilasi 6,5 jalkaa pitkän ja vajaat kolme jalkaa läpimitaltaan olevan rautakattilan. Kattilan kannessa oli reikiä höyryä varten. Kellariinsa hän muurautti uunin, joka yhdistettiin talon savupiippuun. Kaksi päivää kuolemasta tapahtui itse poltto.

Ruumis laskettiin alastomana kattilaan ja puut sytytettiin sen alle. Kattilaa kuumennettiin aivan valkohehkuiseksi puolellatoista sylillisellä puita. Seuraavana aamuna, kattilan jäähdyttyä, avattiin kansi. Sisältä löytyi vain pieni kasa valkoisenharmaata tuhkaa.

Tämän omaiset laittoivat 18 tuumaa korkeaan uurnaan, jonka laitaan oli kirjoitettu vainajan nimi ja ikä. Tomuastia sinetöitiin ja asetettiin isän työhuoneeseen.  Ruumista poltettaessa oli ollut tohtori Opdyken lisäksi muitakin henkilöitä eikä kukaan osannut sanoa paha sanaa tapahtumasta. Hajua ei havaittu ja tuhka oli läsnäolijoiden mukaan kuin puuteroitunutta sokeria. Luiden jälkiä ei huomattu lainkaan.

Suomeen saakka ajatukset uudesta hautaustavasta levisivät 1880-luvun lopulla Helsingin yliopiston ylimääräisen filosofian professorin, Wilhelm Bolinin välityksellä. Jo 1889 perustettiin Suomen Ruumiinpolttoyhdistys ja Lääkintöhallitus aloitti asian oikeuslääketieteellisen pohdinnan. Hietaniemen hautausmaalle kohosi maamme ensimmäinen krematorio kuitenkin vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1926.

Em. Ruumiinpolttoyhdistyksen perustamisen yhteydessä sanomalehdistö arveli (sinänsä täysin oikein), että polttohautauksen aika on vasta hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa. Tosin eräs nainen oli jo ehditty tuhkata Tukholmassa, jonne krematorio oli saatu hieman aiemmin. Sanomia Turusta -lehti arvioi koko asiaa seuraavasti;

"Sanottakoon mitä tahansa, mutta wastenmieliseltä meistä ainakin tuntuu tämä uusi ruumiin häwittämistapa. Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman kuuluu Herran oma sana ihmisestä syntiinlankeemisen jälkeen."

Samoin muistutettiin lukijaa maahan hautaamisen käytännöistä vuosituhansien mittaan sillä "olisi kyllä muinaissuomalaisilla ollut puita ja keinoja polttaa wainajainsa ruumiit, jos luonto olisi heille sellaisen wiittauksen antanut. Ei olisi ruumiin häwittämisestä ollut enemmän kulutuksia eikä waiwaa tulen kautta kuin maahan kaiwamisenkaan awulla; mutta kumma kyllä, he noudattivat ainoastaan jälkimäistä tapaa (maahan hautaamistaa)."



Juha Vuorela

Montako kuntaa Suomi tarvitsee?

Kysymys on nykypäivän toimittajien huulilla, kun he pääsevät tenttaamaan politiikkoja tai johtavia virkamiehiä. Kun itse kuljen rintamailla vahoissa loistokkaissa maalaispitäjissä, paikallisväestö kysyy: ”Ollaanko meidät jättämässä oman onnemme varaan”.

Sukutukijana asia on askarruttanut mieltäni jo vuosia, ja olen koittanut löytää sille vastausta historian sivuilta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että seurakuntien tai maallisten hallintokuntien koon tai määrän muodostumisesta on loppujen lopuksi aika vähän tutkimusta.

Periaatteessa jo sukutukijan perusteokset kertovat, että piispat perustivat uusia seurakuntia, kun vanhat seurakunnat kasvoivat suureksi. Yleensä ketju meni siten, että etäällä emäkirkosta asuvat alkoivat vaatimaan omaa kirkkoa ja kirkkoherrat vastustivat ensin kappelien perustamista ja erityisesti niiden irrottamista, koska ne pienensivät kirkkoherran tuloja.

Maallisesta näkökulmasta olen katsellut asiaa lähinnä Hämeen ja erityisesti Jämsän suhteen (kuva yllä). 1500-luvulla kunnan prototyyppi oli sellainen, että kunnassa oli neljä neljänneskuntaa, joissa kussakin neljänneskunnassa oli keskimäärin kymmenen kylää ja kussakin kylässä keskimäärin 4 taloa. Verotusmielessä yksi kylä vastasi yhtä koukkua ja esim. Jämsässä 1600-luvulla koukku muuttui kahdeksi manttaaliksi. Näillä luvuilla laskettuna kokonaisessa kunnassa oli 4 x 40 taloa =160 taloa, ja jos jokaisessa talossa oli noin 10 ihmistä, niin järkevän kokoisena kuntana pidettiin 1600 henkilön muodostamaa kokonaisuutta.

Tuohon aikaan katsottiin, että tuollaista väkimäärää kohti oli säällistä olla kirkkoherra apulaisineen, nimismies ja kourallinen erilaisia vouteja. Käräjiä pidettiin kahdesti vuodessa ja kaikenlaisesta rakentamisesta vastattiin yhteistuumin. Tuon ajan hallinnon ajatuksena oli kaiketi, että määräsuhteet olivat järkeviä esivallan ja talonpoikien välillä ja toisaalta se loi riittävän tulopohjan näiden virkamiesten ylläpidoksi.

Näillä lähtökohdilla oli Suomessa jo 1400-luvun puolivälissä noin 100 seurakuntaa ja kappelia ja 1700-luvun puolivälissä jo 350 vastaavaa. Itsenäisyyden alussa kuntia oli 532 ja nyt 342. Keskimääräisen kunnan asutusluku oli itsenäisyyden alussa 5900 ja nykyisin 15700, eli olemme noin 10-kertaisessa asukasluvussa verrattuna vanhan ajan kuntiin. Mielessä jotenkin käy, onko ongelmien syy väestöpohjan laajuudessa, vai vaatimusten mahdottomuudessa.

Pontimen tähän kirjoitukseeni sain lopulta sunnuntain Hesarista, jossa mielipideosastossa oli kirjoitus karhunkaadoista ja allekirjoittajana Pohjois-Karjalan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö. Siis koko Pohjois-Karjalassa on vain yksi poliisilaitos, jolla toki on useampia toimipisteitä. Tämä ei sinällään ole yllätys, sillä olen vieraillut tuolla alueella vuosia, ja vierailupaikkakunnalla ei ole ollut vuosiin poliisia, eikä oikeastaan mitään muutakaan valtion virkamiestä. Nyt kuulemma katoaa Kelankin toimisto mittaamattomien matkojen päähän. Kunnanmiehiä ja -naisia toki on, mutta niitäkin yksityistetään kovaa vauhtia ja en yhtään ihmettele kommentteja, joissa väestö pohtii: ”kuka meistä enää huolehtii”.

Sananlasku sanoo, että tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Kuitenkin vanhoissa perinteissä on ollut oma järkensä. Jotenkin omasta pienestä ja rajoittuneesta näkökulmastani näen, että yhteiskunnan pitäisi antaa peruspalvelunsa joltakin säälliseltä etäisyydeltä. Esi-isäni halusivat kirkon lähemmäksi, jottei kirkkoon olisi tarvinnut kulkea öitä myöten. Aivan samoin ajattelen, että nykypäivänä ainakin minimi peruspalvelut pitäisi olla lähellä, mutta jotenkin näyttää siltä, että kaikille on taattava samat palvelut välittämättä siitä, että ne reaalisesti katoavat monen osalta saavuttamattomien etäisyyksien taakse.

Tavan kaduntallaajana en voi mitenkään välttyä ajatukselta, että hallinnon rakentamisessa vanhan ajan piispoilla ja muulla esivallalla oli paljon suurempi järki kuin nykyajan päättäjillä. Yhteiskunnan palvelujen pitäisi olla jotenkin hierarkkisesti rakentuneita, jossa palvelujen määrä kasvaa ylöspäin mentäessä. Siis pappi ja poliisi tiettyä väkimäärä kohti juuri sillä alueella, missä ihmiset asuvat, eikä kymmenien tai satojen kilometrien päässä. Isommat laitokset, kuten sairaalat, lukiot ja vaikkapa urheiluhallit taas jotakin toista suurempaa – edellisen moni kertaa kohti jne. Jollakin tällaisella ajatustavalla ainakin peruspalvelut ja perusturvallisuus säilyisivät ihmisten lähellä.

Tällä pienellä tarinalla haluan kertoa, että sukututkimus ja historian harrastus on tuonut omaan elämääni paljon sellaisia pohdintoja ja lähestymistapoja, jotka eivät nuorempana edes juolahtanut mieleeni. Sukututkimuksen harrastaminen on siis omalta osaltani johtanut paljon muuhunkin kuin vain polveutumiskaavioiden pohtimiseen.