keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Agathon Fabergé – kultaseppä ja filatelisti

Fabergén kultasepänliikkeen tsaaritar Aleksandralle valmistama Keisarillinen kruunajaismuna vuodelta 1897. Kuva: Wipedia Commons.
















Sukunimi Fabergé tuo ensimmäisenä mieleen Pietarissa sijainneen kuuluisan kultasepänliikkeen ja etenkin sen tsaari- perheelle valmistamat upeat, jalokiviä säihkyvät pääsiäismunat. Postimerkkeilyn harrastaja osaa kuitenkin yhdistää nimen myös vertaansa vailla olevaan suomalaisten postimerkkien kokoelmaan, jonka keräsi Neuvostoliitosta Suomeen vuonna 1927 paennut Agathon Fabergé.

Ranskalaista alkuperää olevan Fabergé-suvun jäsen, kultaseppä Gustav Fabergé avasi vuonna 1842 Pietarissa pienehkön kultasepänliikkeen. Hänen poikansa Peter Carl (1846–1920) oli suvun kultasepistä maineikkain. Hän laajensi yritystä tuntuvasti. Vuonna 1884 keisari Aleksanteri III nimitti Peter Carl Fabergén keisarilliseksi hovihankkijaksi ja tilasi ensimmäiset pääsiäismunat. Peter Carlilla oli puolisonsa Augusta Julian (s. Jacobs, 1851–1925) kanssa viisi poikaa, joista 7. helmikuuta 1876 syntynyt Agathon Carl Theodor oli toiseksi vanhin.

Agathon Fabergé. Kuva: Wikipedia
Commons. 
Agathon Fabergé sai perusteellisen koulutuksen kulta- ja jalokivisepän ammattiin ja oli sen jälkeen perheyrityksen palveluksessa. Vallankumous vuonna 1917 muutti kaiken. Muun perheen paetessa Sveitsiin Agathon jäi jostain syystä Pietariin. Myös Agathonin vaimo Lydia Julia (s. Treuberg 1875–1944) ja heidän viisi lastansa Agathon, Peter, Fedor, Igor ja Rurik siirtyivät Sveitsiin. Tässä vaiheessa pari erosi, sillä vuonna 1921 Fabergé solmi avioliiton perheen lastenhoitajana toimineen Maria Borzovan (1889–1973) kanssa. Avioliitosta syntyi yksi lapsi, Oleg (1923–1993), josta tuli isänsä tavoin kultaseppä ja filatelisti.

Fabergé pidätettiin 1920-luvulla useita kertoja ja hän oli ajoittain vankilassa. Lev Trotskin määräyksestä hän joutui arvioimaan suuren määrän Venäjän kruununjalokiviä ja muita kalleuksia. Työ kesti toista vuotta. Luultavasti Suomen Leningradin konsulaatin ja ystäviensä avulla Fabergé sai siirrettyä ison osan mittavasta omaisuudestaan Suomeen. Lopulta Fabergén perheineen onnistui paeta talvella 1927 jäätä pitkin Suomenlahden yli.

Suomessa Fabergé asettui Helsinkiin ja osti Kulosaaresta osoitteesta Vanha Kelkkamäki 9 huvilan, jossa oli 17 huonetta (talossa sijaitsee nykyisin Kiinan suurlähetystö). Hän eli syrjään vetäytynyttä elämää omistautuen postimerkeilleen ja muille kokoelmilleen. Postimerkkien lisäksi Fabergé keräsi mm. posliinia, jade-esineitä, itämaista taidetta ja hopeapikareita.

Postimerkkien keräilyn Fabergé aloitti jo nuorukaisena. Hänen kiinnostuksensa suuntautui etenkin Venäjän, Puolan ja Suomen postimerkkeihin. Fabergén loistelias Suomi-kokoelma oli ensimmäisen kerran esillä Helsingin postimerkkinäyttelyssä vuonna 1928 herättäen laajaa huomiota.

Suomi-kokoelma myytiin vuonna 1940 Lontoossa Harmerin huutokauppahuoneen toimesta. Kokoelma hajosi, sillä ostajia oli useita. Fabergé oli antanut suostumuksensa kokoelman myynnille, mutta tuli jossain määrin huijatuksi. Epäselväksi jäi kuinka paljon Fabergé itse merkeistä lopulta sai – vai saiko mitään. Postimerkkihuutokaupoissa näkee edelleen joskus myynnissä kohteita merkinnällä ”ex Fabergé”.

Elämänsä loppupuolella Fabergé kärsi taloudellisia menetyksiä ja joutui luopumaan Kulosaaren huvilastaan. Hän muutti per- heineen huoneistoon, joka sijaitsi Töölössä osoitteessa Nordenskiöldinkatu 3. Agathon Fabergé kuoli 20. lokakuuta 1951.

Pirjo Terho

 

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Stora ofreden – släktforskningens stötesten

Karl XII och Ivan Mazepa efter förlusten vid Poltava 1709, Gustaf Cederström 1879.



Släktforskaren är i behov av kyrkliga handlingar, framför allt kommunionböcker och historieböcker, för att tillförlitligt kunna följa en släkt bakåt i tiden. Det blir betydligt mera osäkert ifall man måste förlita sig på mantalslängder för att inte tala om jordeböcker. Det finns kyrkliga handlingar från slutet av 1700-talet i så gott som alla församlingar, men ju längre bakåt man går desto färre blir de för att sedan helt upphöra i de flesta församlingar i början av 1720-talet. 

Biskop Isak Rothovius gav 1628 order om att historieböcker (längder över födda, döda och vidga) skulle börja upprätthållas i församlingarna i Finland. Den äldsta historieboken är från 1648 och i ca 150 församlingar finns det historieböcker från senare hälften av 1600-talet. Kommunionböcker (husförhörslängder) började hållas i församlingarna från senare hälften av 1600-talet. I Finland finns bevarat kommunionböcker från 14 församlingar från åren 1665–1667. I kyrkolagen 1686 fastslogs att församlingarna var skyldiga att uppföra kommunionböcker och historieböcker. De serier av historieböcker och kommunionböcker som börjar under senare hälften av 1600-talet har dock många luckor. 

En av de största luckorna förorsakade den ryska erövringen och ockupationen av Finland 1713–1721, vanligen kallad stora ofreden. Under dessa år gick mycket kyrkligt material förlorat av olika orsaker. En viktig orsak var prästerskapets flykt undan fienden. 

I Finland kände man väl till att den ryska armén hade gått härjande fram i Estland och Livland under 1700-talets första årtionde och även i Viborgstrakten 1710. Skräcken för ryssarna var stor i Finland och när en rysk armé hösten 1712 ryckte fram till Kymmene älv gick det senast upp för den finska befolkningen att en erövring av hela Finland var att vänta. Många började nu tänka på hur man skulle skydda sitt liv och sin egendom och såg som det bästa alternativet att bege sig på flykt. Flykten gick antingen till den västra riksdelen, alltså dagens Sverige, eller till skogarna och lugnare områden i Finland. Samhällseliten och däribland prästerskapet flydde över havet västerut. 

Bland prästerskapet var de många som flydde i allra sista stund, då ryssarna närmade sig den egna hemsocknen. Somliga flydde så sent som 1715 och 1716 då hela Finland redan var ockuperat. Många präster såg det som viktigt att sköta om sin församling in i det sista och i nästan alla församlingar stanna åtminstone en präst kvar (vanligare kaplanen än kyrkoherden) under hela ockupationstiden. 

Ungefär 60 procent av alla kyrkoherdar och 35 procent av alla kaplaner flydde till Sverige. De kyrkoherdar som flydde i god tid före ryssarna anlände till församlingen tog ofta med sig även de kyrkliga handlingarna (kyrkböckerna). En del av dem förstördes av olika orsaker under åren på flykt, men större delen av handlingarna lyckades säkert återföras till församlingarna efter freden. Annat var det med de kyrkoherdar som flydde i panik eller först då de ryska trupperna redan hade erövrat landet. De tog säkert ibland med sig kyrkböckerna, men vanligare var att de kyrkliga handlingarna lämnades kvar hos kaplanen, klockaren eller andra kyrkans män. Ifall kaplanen flydde och kyrkoherden stannade kvar är det sannolikt att kyrkböckerna inte bortfördes.
 
Ifall den i panik flyende kyrkoherden tog med sig kyrkböckerna kunde de bli förstörda genom att prästen blev tvungen att lämna dem efter sig under flykten eller genom att han blev fasttagen av ryssarna som förstörde handlingarna eller bortförde dem. Kyrkböckerna kunde även förstöras av väder och vind. 

Större delen av kyrkböckerna blev säkert förstörda eller bortförda i samband med ryska härjningar i kyrkan och på prästgårdarna. Den ryska armén gick nämligen härjande fram i mindre eller större utsträckning i de flesta församlingar i Finland. Särskilt svårt drabbades Österbotten. De hemman och även prästgårdar varifrån invånarna flydde för en längre tid blev ett lovligt byte för de ryska soldaterna. De ansåg sig ha rätta plundra de övergivna gårdarna. Sådant som ryssarna ansåg att de inte hade nytta av förstördes, däribland kyrkböcker. 

Kyrkans värdeföremål, även kyrkböcker, undangömde prästen och församlingsborna så gått de kunde, ifall de inte togs med på flykten. Kyrkans egendom gömdes hos någon granne, i skogen eller grävdes ned i marken. Kyrkklockorna var svårare att undangömma och kunde inte heller transporteras långt bort. Det som inte hann tömmas från kyrkorna lade ryssarna beslag på. Det samma gällde det som de hittade vid gömställen eller i förvar hos någon församlingsbo. Från många kyrkor togs även klockorna. Vissa kyrkor råkade ut för förstörelse genom att allt innanrede, som bänkar och predikstolar revs och fördes bort som brännved. De ryska trupperna brände sällan prästgårdar och kyrkor. Endast några kyrkor blev totalt förstörda av de ryska soldaterna. Svårt förhärjade kyrkor var bl.a. Tusby och Lojo kyrkor i Nyland, Hollola och Hattula kyrkor i Tavastland samt Pyhäjoki i Österbotten. 

Bönder och präster övergav sina gårdar även för kortare tid. Där den ryska armén drog fram fann folket det bättre att fly till skogarna än stanna på sina gårdar. De flesta tog sig tillbaks till sina gårdar när de ryska trupperna drog vidare. Vanligtvis gav de ryska soldaterna invånarna tid att återvända hem innan de började plundra gårdarna, men inte alltid. Prästgårdarna var i riskzonen eftersom ryssarna förväntade sig att hitta prästen på gården. Av honom ville de få information om församlingen. 

Det var inte enbart flykt som föranledde ryssarna att gå hårt fram mot prästerskapet. Prästerna kunde råka ut för misshandel och prästgårdarna drabbas av plundring om ryssarna misstänkte att prästerna motarbetade dem eller skyddade partigängare. Det partisankrig och gerillakrigföring som partigängarna bedrev på olika håll i landet ledde till repressalier från ryssarnas sida. Speciellt svåra följder hade partisankriget uttryckligen för prästerna eftersom ryssarna misstänkte dem, ibland med rätta, för att vara i maskopi med partigängarna. I samband med hämndaktionerna på prästgårdarna förstördes även kyrkböcker. 

De kyrkböcker som på olika sätt försvann eller förstördes gäller de som hade uppgjorts före den ryska ockupationen. Att kyrkböcker saknas från själva stora ofreden beror åtminstone dels på att sådana inte uppgjordes under ockupationsåren. 

De ryska truppernas hårda framfart och förstörelse ledde till att de flesta församlingars kyrkböcker gick förlorade under de åtta år Finland var ockuperat. Under den ryska ockupationen upprättades inte mantalslängder och jordeböcker. Den enda förteckningen där man hittar utförligare personuppgifter är utsädes- och boskapslängden från 1719 där gårdarna i socknarna och deras innehavare är namngivna. Denna förteckning är inte till särdeles stor hjälp för släktforskaren. Ifall en person hade flytt över till Sverige kan man hitta honom eller henne i de flyktingförteckningar som Johanna Aminoff-Winberg har uppgjort. Den ryska ockupationen var och är en stor ofred även för släktforskaren. 

Christer Kuvaja

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Painokuva puupiirroksesta Albert
Edelfeltin v. 1873 tehdyn piirroksen mukaan.
Kuva: Museovirasto
Aleksis Kiven syntymästä on tänään kulunut 187 vuotta. Aleksis Kivi (10.10.1834–31.12.1872) kirjoitti kansallisromaanin aseman saavuttaneen romaanin Seitsemän veljestä vuonna 1870. Lisäksi hän kirjoitti näytelmiä, joista tunnetuin on ehkä Nummisuutarit, ja runoja.

Aleksis Stenvall – Kiven oikea nimi oli Alexis Stenvall, Kivi-nimeä hän käytti lähinnä kirjailijanimenä – syntyi vuonna 1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin (1798–1866) ja Anna-Kristiina Hambergin (1793–1863) perheeseen. Perheessä oli ennestään kolme poikaa, Johannes, Emanuel ja Albert. Hänellä oli myös sisar Agnes, joka kuoli vuonna 1851 vain 13-vuotiaana. Kivi osoitti kirjallisia taipumuksia ilmeisen varhain uhotessaan kotiväelle ”rupeavansa runebergiksi”.

Kiven äidinkieli oli suomi, mutta hän hankki ruotsin kirjakielen taidon muutettuaan 12-vuotiaana Helsinkiin kouluun, mikä oli edellytys ylioppilaaksi lukemiselle. Kiven koulutie ei ollut mutkaton vaan varojen puute pakotti hänet keskeyttämään koulunkäynnin ja jatkamaan lukujaan yksityisesti. Kivi kuitenkin pääsi ylioppilaaksi 23-vuotiaana syksyllä 1857. Vuosina 1821–1868 kirjoitti ylioppilaaksi vain seitsemän nurmijärveläispoikaa. Näistä seitsemästä Aleksis oli ainoa tavallisen kansan lapsi, kaikki muut olivat säätyläislapsia.

Yliopisto-opintojen jälkeen Kivi muutti Siuntioon ja löysi hyväntekijän parikymmentä vuotta vanhemmasta Charlotta Lönnqvististä, joka antoi Kiven asua täysihoidossa käytännöllisesti katsoen vastikkeetta. Myöhemmät tutkijat ovat väitelleet siitä, minkä laatuinen Kiven ja Lönnqvistin välinen suhde oli. Siuntiossa Fanjunkarsin torpassa Kivi kirjoitti muun muassa Seitsemän veljestä kolmeen eri kertaan.

Aleksis Kivi oli sairastellut ja kärsinyt koko ikänsä kivuista; hän mm. sairasti lavantaudin useampaan otteeseen. Elämänsä viimeisinä vuosina hän kärsi unettomuudesta ja alkoholismista. Rahapula, velat, kirjojen heikko menekki sekä professori August Ahlqvistin ainainen kritiikki masensivat Kiveä.

Kivi alkoi saada syksyllä 1870 ”mielenhäiriökohtauksia”, ja hän päätyi Lapinlahden mielisairaalaan. Lapinlahdessa Kiven sairaus diagnosoitiin krooniseksi melankoliaksi. Kivi oli puhekykyinen vielä sairaalaan joutuessaan, mutta menetti pian puhe- ja liikuntakykynsä. Hänet kotiutettiin helmikuussa 1872 ja hän kuoli uudenvuodenaattona 1872 Tuusulassa veljensä Albertin kotona. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Minä elän." Aleksis Kiven hauta on Tuusulan kirkon hautausmaalla.

Teoria sukutaustasta

Aleksis Kiven isoisän isällä Johan Stenvallilla oli ollut Nurmijärven Palojoella sotilastorppa vuodesta 1766. Vanhimmat tunnetut esivanhemmat ovat Yrjö Blomstedtin mukaan Janakkalasta. Äidinisä Antti Hamberg eli seppänä Tuusulan Nahkelassa. Aleksis Kiven isänisä Anders Johan Stenvall oli merimies. Kirjailijan oma isä Erik Stenvall oli asunut lapsuutensa Helsingissä.

Lukuisat henkilöt ja tahot ovat varsinkin Kiven kuoleman jälkeen esittäneet, että Kiven isä olisi ollut Adlercreutzin aatelissuvun avioton poika. Näin esitti esimerkiksi taidehistorioitsija Jaakko Puokka vuonna 1979 kirjassaan Paloon Stenvallit. Teemu Keskisarja pohti asiaa vielä vuonna 2018 Kivi-elämäkerrassaan Saapasnahka-torni, vaikka tutkijat olivat jo aiemmin kyseenalaistaneet Kiven sukulaisuuden Adlercreutzeihin. Vuonna 2019 Y-kromosomiin eli isälinjaan perustuva DNA-testi osoitti viimein, että Kiven veljen jälkeläiset ovat samaa isälinjaa kuin Kiven isoisän veljen jälkeläisten isälinja. Samassa yhteydessä tutkittiin myös Adlercreutzin suvun edustajan DNA, ja se edusti aivan eri haploryhmää.

Lue lisää Aleksis Kiven sukutaustasta ja siihen liittyvistä teorioista Genoksesta ja SukuHausta

Genoksen 3/2019 voit myös ostaa digitaalisena Sukututkijan verkkokaupasta tai paperisena Tiedekirjasta.

tiistai 5. lokakuuta 2021

Mikä on suurperhe?

Suurperheen lapset savupirtissä Maaningalla 1927. Kuvaaja: Ahti Rytkönen. Kuva: Museovirasto

Nykyisin suurperheeksi luetaan sellainen perhe, jossa on vanhempien lisäksi vähintään kolme lasta. Määritelmä on kaukana perinteisestä historiallisesta tai väestötieteellisestä määritelmästä.
 
Suurperhe käsitetään siis samaksi asiaksi kuin monilapsinen perhe. Näin ei asia kuitenkaan ole. Vaikka avioparilla olisi yli kymmenen lasta, on se aina ydinperhe. Jostakin syystä käsite suurperhe on kuitenkin vakiintunut kuvaamaan monilapsista perhettä ja termiä käytetään yleisesti jokapäiväisessä kielenkäytössä jopa tutkijoiden kesken.
 
Historiallisen suurperhe-käsitteen isänä on pidettävä Väinö Voionmaata, joka runsaat sata vuotta sitten väitti, että karjalaiset elivät patriarkan johtamissa väkirikkaissa suurperheissä. Ilmiö oli Voionmaan ja myöhempienkin tutkijoiden mukaan ennen kaikkea itäsuomalainen. Voionmaan määritelmän mukaan suurperhe oli talous, jossa asui vähintään kaksi avioperhettä lapsineen. Perhe saattoi olla siis isä ja poika perheineen tai veljekset perheineen. Lapsiluvulla ei siis ollut mitään merkitystä, ainoastaan avioparien lukumäärällä. Nykyisin tutkijat ovat käyttäneet tällaisista perheistä myös nimitystä yhdysperhe.
 
Jotta asia olisi vieläkin sekavampi, esivanhemmillemme käsite perhe (familj) tuli tutuksi vasta 1800-luvulla. Tätä ennen puhuttiin kotitaloudesta eli huushollista (hushåll, husfolk). Tällä tarkoitettiin koko talon väkeä, mukaan lukien esimerkiksi rengit ja piiat. Nykyistä perhe-käsitettä lähimpänä käytettiin sanaa ruokakunta (matlag), joka kaikkein selvimmin määritteli yhdessä asuneet sukulaiset. Samassa maatalossa saattoi asua samaan aikaan kaksi tai jopa kolmekin ruokakuntaa.  
 
Jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten osallistuin erään sukukirjan julkistamistilaisuuteen, jossa kirjan tekijä kertoi esimerkein, miten suvun jäsenet olivat asuneet suurperheissä useita vuosikymmeniä. Tästä hän oli myös kirjoittanut kirjaan. Asuminen suurperheissä oli sukututkijan mukaan osoitus muun muassa siitä, miten hyvin suvun jäsenet olivat tulleet toimeen keskenään.
 
Pari vuotta sitten erästä tutkimusta tehdessäni törmäsin kyseisen suvun vaiheisiin ja havaitsin, ettei mikään edellä mainitun sukututkijan väitteistä pitänyt paikkansa. Tulkinta niin sanotuissa suurperheissä asumisesta oli tehty rippikirjojen perusteella, mikä ei asumismuotoa tutkittaessa ole kovinkaan luotettava lähde. Niinpä jo henkikirjat kertoivat suvun jäsenten asuneen jo pitkään eri ruokakunnissa, mutta samassa talossa.
 
Käräjäpöytäkirjat ja kruununtilojen katselmuspöytäkirjat kertoivat suvun asumusmuodoista vielä enemmän. Toisessa talossa veljekset olivat riitauduttuaan jakaneet talouden, mutta jääneet asumaan samalle tontille, jossa oli jo pitkään ollut niin sanottu paritupa. Toisessa talossa talon vanha isäntä oli potkinut pois poikansa perheen tämän saamattomuuden takia, jonka jälkeen poika asui edelleen isänsä talouden yhteydessä, mutta eri ruokakunnassa. Kun mukaan otetaan vielä muut lukuisat käräjillä käsitellyt suvun keskeiset riitatapaukset, oltiin kaukana suvun sopuisuudesta.
 
Edellä kerrottu olkoon muistutuksena käsitteiden tarkkuudesta, mutta ennen kaikkea vinkkinä siitä, miten paljon erinomaisia lähdeaineistoja sukututkijoilla on käytettävissä kirkonkirjojen lisäksi. Juuri tällaisten lähteiden avulla sukututkimukseen voidaan saada aivan uusia ulottuvuuksia ja mielenkiintoa.

Jukka Partanen

Merimiehiä, laivoja ja siirtolaisia

SukuHaku on Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelu, joka toimii porttina suomalaisen sukututkimuksen aineistoihin erilaisten hakemistojen ja digitoitujen aineistojen muodossa. Esimerkiksi merimiehiä ja siirtolaisia tutkivalle SukuHausta löytyy useita hyödyllisiä aineistoja.

SukuHaun käyttö kannattaa aloittaa käyttämällä palvelun etusivulle avautuvaa Normaali hakua (1) ja hakemalla esimeriksi halutulla sukunimellä, jolloin haku kohdistuu kaikkiin SukuHaun aineistoihin.

Hakua voi rajata hakulomakkeen oikeasta laidasta löytyvän pudotusvalikon (2) avulla. Valikon avulla hakua voi rajata temaattisesti (esim. kaikkiin merimiehiin liittyviin aineistoihin), teeman sisällä tarkemmin (esim. arkistojen merimiesluetteloihin) tai valikon kautta voi mennä suoraan aineistoon (esim. laivapäiväkirjojen hakemisto).

Mikäli haluat mennä suoraan aineistoon, jätä hakulomakkeen kentät (3) tyhjiksi. Aineistot avautuvat joko hakemistoina, jolloin hakemiston yläreunaan avautuu uusi hakukenttä (ks. kuva 2), tai kuvina riippuen millaisesta aineistosta on kyse.

SukuHaun hakulomakkeen yläreunasta löytyy kohta Hakuohje (4), josta löydät tarkemmat kirjalliset ohjeet ja vinkit hakujen tekemiseen ja erilaisten aineistojen käyttöön.

Mikäli olet kiinnostunut tietämään, mitä kaikkea SukuHaku sisältää, kilkkaa hakulomakkeen kohdasta Näytä kaikki aineisto (5). Avautuessaan aineistopuu näyttää yksityiskohtaisesti kaikki hakemistot ja digitoidut aineistot, joita SukuHakuun on tallennettu. Sulkemalla aineistopuun kansiot pääset tutkimaan sisältöjä temaattisesti.

Merimiesluettelot
Merimiesluettelot sisältävät merimieshuoneiden arkistoihin kuuluvat painamattomat merimiesmatrikkelit, sekä sisäänkirjoitetut eli jäsenet että sisäänkirjoittamattomat eli ei-jäsenet. Matrikkelin lisäksi SukuHakuun on talletettu muita merimiesluetteloita ensisijaisesti täydentämään merimiesmatrikkeleiden aukkoja.

SukuHausta löytyy tiedot kaikkien suomalaisten merimieshuoneiden osalta, lukuun ottamatta Viipurin merimieshuonetta, jonka arkistoa säilytetään Leningradin oblastin arkistossa. Kaikki tiedot on tallennettu siinä muodossa kuin ne alkuperäisissä lähteissä esiintyvät. Arkistojen merimiesluetteloiden lisäksi SukuHausta löytyy digitoituna painettuja matrikkeleita merikapteeneista.

Laivapäiväkirjat
Merimieshuoneiden arkistot ovat säilyneet pääosin hyvin ja sisältävät edellä mainittujen matrikkeleiden ja luetteloiden lisäksi mm. erilaisia pöytäkirjoja, kirjeitä, todistuksia ja lausuntoja sekä laivapäiväkirjoja. Laivojen lokikirjat eli laivapäiväkirjat ovat tärkeimpiä lähteitä, kun tutkitaan aluksia ja merenkulkua, sillä niistä voi saada tietoja esimerkiksi alusten reiteistä ja tapahtumista merillä.

SukuHakuun on tallennettu Laivapäiväkirjojen arkistoviitehakemisto 1832–2001, joka sisältää nimensä mukaisesti viitteitä eri arkistoissa säilytettäviin laivapäiväkirjoihin. Viitteitä hakemistossa on reilut 3 900, mutta kattavuudestaan huolimatta se ei ole täydellinen, sillä kun laivapäiväkirjojen sijainteja arkistoissa vuonna 2007 kartoitettiin, kaikki arkistot ja museot eivät vastanneet heille lähetettyihin tiedusteluihin.

Laivapäiväkirjojen arkistoviitehakemistoon voi tehdä hakuja esimerkiksi laivan nimen ja tyypin mukaan. Kokonaisuudessaan hakemisto sisältää kustakin laivapäiväkirjasta alkamis- ja loppumisvuoden, tiedot laivasta, jolla päiväkirjaa on pidetty, sekä viitetiedot, eli arkiston, arkistonmuodostajan ja signumin, joilla tiedoilla haluttu päiväkirja löytyy arkistosta. Hakemisto helpottaa laivapäiväkirjojen käyttö, sillä aina samaa laivaa koskevat päiväkirjat eivät löydy yhden arkistonmuodostajan alta. Laivapäiväkirjoja ei ole saatavilla digitoituna tällä hetkellä.

Esimerkkihaku Laivapäiväkirjojen arkistoviitehakemistoon, joka osoittaa, että parkkilaiva Kalevan lokikirjoja löytyy eri vuosilta sekö G. & C. Bergbomin kauppahuoneen, Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin että Oulun merimieshuoneen arkistosta. Kuvassa näkyvä hakukenttä kohdistuu vain valittuna olevaan hakemistoon. Pudotusvalikon avulla haku kohdistetaan haluttuun kenttään.


















Neuvostoliiton siirtolaiset
Syyskuun alkupuolella SukuHakuun lisättiin Hakemisto Pohjois-Amerikasta Neuvostoliittoon matkanneista 1931–1941, jossa on yli 18 000 matkustajan tiedot. Hakemisto perustuu Riksarkivetissa säilytettävän Ruotsin Turvallisuuspoliisin (Säkerhetspolisen, SÄPO) arkiston matkustajaluetteloihin Pohjois-Amerikasta Ruotsin kautta Neuvostoliittoihin matkustaneista.

Hakemiston avulla on mahdollisuus jäljittää Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvostoliittoon siirtyneitä entisiä suomalaisia Amerikan-siirtolaisia, joita joidenkin arvioiden mukaan oli yhteensä noin 7 000. Suuri osa heistä asettui asumaan Neuvosto-Karjalaan. Hakemisto sisältää suomalaisten lisäksi tietoja myös muita kansallisuuksia edustaneista, kuten ruotsalaisista ja norjalaisista.

Mainitun hakemiston lisäksi SukuHaussa on tutkittavissa myös digitoituina SÄPO:n alkuperäiset luettelot kuutena eri volyymina, jotka etenevät aikajärjestyksessä. Digitoituun aineistoon tullaan lisäämään indeksointi, jonka jälkeen hakeminen niistä onnistuu suku- ja etunimellä.

SHO:n matkustajaluettelot
Yksi suurimmista syyskauden aikana SukuHakuun lisättävistä digitoiduista aineistokokonaisuuksista on Åbo Akademissa säilytettävät Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön (SHO) matkustajaluettelot, joita on yhteensä 145 kappaletta, ja jotka sisältävät yhteensä yli 12 000 sivua. Myös näihin luetteloihin tullaan laatimaan edellä mainittu niiden käyttöä helpottava indeksointi. Löydät luettelot SukuHausta alasvetovalikosta "Rajaa hakua" -> "Siirtolaisuus" -> " Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön matkustajaluettelot".

SHO:n matkustajaluetteloiden tietoja on aiemmin ollut käytettävissä Siirtolaisuusinstituutin Siirtolaisrekisterin kautta, mutta rekisteri ei sisällä digitoitua materiaalia. Alkuperäisiä matkustajaluetteloita voidaan käyttää esimerkkisi siirtolaiseksi lähteneiden kanssamatkustajien selvittämisessä.

Brittiläisen laivanvarustamo White Star Linen aluksella Amerikkaan matkanneita siirtolaisia Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön matkustajaluettelossa vuodelta 1892. Kaikki SHO:n 145 matkustajaluetteloa tulee tutkittaviksi SukuHakuun kuluvan syksyn aikana. 

Muita aineistoja
SukuHausta löytyy edellä esiteltyjen lisäksi myös paljon muuta suomalaissiirtolaisiin liittyvää aineistoa, jota voi hakea SukuHaussa temaattisesti maanosan tai maan mukaan. Alla on nostettu muutamista siirtolaisiin ja merimiehiin liittyvistä aineistoista. Merimiehen Ystävä on hakemisto saman nimisessä Suomen Merimieskirkon aikakauslehdessä julkaistuihin merimiespappien lähettämiin tietoihin ulkomailla kuolleista merimiehistä. Hakemisto kattaa vuodet 1882–1942.
Esimerkkejä muista teemaan liittyvistä aineistoista:
Lisää vinkkejä SukuHaun käyttöön, ominaisuuksiin ja eri aineistojen hakemiseen löytyy esimerkiksi Seuran YouTube-kanavalla julkaistuista opastusvideoista.

Mikko Kuitula