Kiitävi aika, vierähtävät vuodet…

Kustavi Grotenfelt (1861–1928)

Elettiin 1980-luvun alkupuolta, kun sain äidiltäni kopion ”virkatodistuksesta sukututkimusta varten”. Sen oli allekirjoittanut helmikuussa 1966 tuolloinen Kiukaisten seurakunnan kirkkoherra. Lunastusmaksuakin oli maksettu peräti 2 markkaa. Ensimmäinen tuossa todistuksessa mainittu henkilö oli vuonna 1780 syntynyt entinen rusthollari, myöhemmin torppari, Anders Tuomaanpoika. Lisäksi oli paperissa Andersin vaimo, yksi pojista ja tämän lapset, joukossa äitini isoisä.

Tuosta paperista kaikki lähti. Nuoruuden innossa, ja ilman minkäänlaista sukututkimusalan koulutusta, soitin Turun maakunta-arkistoon selvittääkseni voisiko sieltä löytää lisätietoa. Jo runsaan puolen tunnin bussimatka kaupunkiin, ensimmäinen kerta arkistossa ja portaiden nousu jylhään rakennukseen tuntuivat juhlallisilta. Sisältä rakennus tuntui paljon vaatimattomammalta ja pienehkö hämärä tila, johon mikrofilmien lukulaitteet oli sijoitettu jopa vähän nuhjuisen intiimiltä. Ystävällisen henkilökunnan ja kaikkien ”vanhojen tätien ja setien” avustuksella opin asettamaan mikrofilmin laitteeseen. Seikkailu oli valmis alkamaan. Noihin aikoihin sattui vielä arkistossa olemaan jonkinlainen Turun seudun sukututkijoiden tilaisuus, jonka yhteydessä myytiin Sirkka Karskelan vastikään ilmestynyttä Sukututkijan tietokirjaa. Tuota kirjaa ahmin suurella halulla, vaikkei se totisesti ihan nuorisolle ollutkaan suunnattu.

Paljon vapaa-ajasta kului arkistolla. Kädet väsyivät filmien rullaamisesta ja silmissä vilisi. Anders Tuomaanpoikaa muistan etsineeni pitkään, sillä eihän hän tietenkään Kokemäellä ollut syntynyt vaan naapurissa Harjavallassa. Eikä ihan kaikki muukaan siinä virkatodistuksessa täsmännyt. Välillä seurattiin muutama päivä väärää johtoa, mutta vähitellen kriittinen lukutaito kasvoi, yrityksen ja erehdyksen myötä. Myöhemmin opinnot yliopiston historian laitoksella antoivat lisää eväitä. Äitiäni kiinnostaneeseen kysymykseen, mitä oli tapahtunut Andersin rusthollille, siihenkin löytyi vastaus. Tuo rusthollarius oli alusta pitäen tuomittu väliaikaiseksi, sillä Anders oli avioitunut rusthollarin lesken kanssa, ja tällä puolestaan oli lapsia ensimmäisestä liitostaan. Ei siis viinaa eikä uhkapelejä tai muita skandaaleja. Mutta avautuipa ihan uusi maailma avioliitto- ja perintökäytäntöineen, puhumattakaan torppariuden monista vivahteista.

Reippaasti yli 35 vuotta on kulunut yhä uusien juurien sekä niistä versoavien runkojen ja oksien selvittelyssä. Sukututkimuskenttä on muuttunut tuona aikana melkoisesti. Tietokoneiden tulo kuvaan on mahdollistanut paitsi uudenlaiset menetelmät tutkimustulosten tallentamiseen, myös erilaiset hakutietokannat ja lopulta suuren määrän digitoitua lähdeaineistoa. HisKi-tietokannan julkistamisestakin tulee tänä vuonna kuluneeksi jo 25 vuotta. Ihmisten kohtaamiset arkistoissa ovat vaihtuneet erilaisiin sosiaalisen median ryhmiin. Sukututkijoiden yhteisöllisyys on kuitenkin säilyttänyt merkityksensä.

Nyt 106-vuotiaan Seuran puheenjohtajan tehtävissä, en voi olla pohtimatta paljonko on muuttunut sen jälkeen, kun isänisäni äidin kolmas serkku, professori Kustavi Grotenfelt otti tämän saman tehtävän vastaan tammikuussa 1917. Seuran jäsenmäärä on kasvanut yli 8500:lla. Jäsenistön taustat ovat laajemmat, ja sukupuolijakauma tasaisempi. Sukututkimus on kenen tahansa saavutettavissa. Tulemmeko ajatelleeksi, että Seuran perustajilla ei ollut käytettävissään edes noita mikrofilmejä? Ympäri Suomenmaata tietoja lähdettiin keräämään pappiloista eikä edes autoja ollut välttämättä käytettävissä. Tässä valossa tuon ajan genealogian saavutukset herättävät suurta ihailua. 

Muutoksen tahti on kiihtynyt ja se jatkaa sitä edelleen. On aivan mahdotonta ennustaa, mitä suomalainen sukututkimus on kymmenen vuoden kuluttua. Itse toivon, ettemme anna kaiken teknologian tuoman helppouden sokaista itseämme, vaan säilytämme tinkimättömän kriittisen ja uteliaan asenteen kaikkeen menneitä sukupolvia koskevaan. Vetoan kaikkiin sukututkijoihin myös eettisesti kestävien käytäntöjen noudattamiseksi. Meillä sukututkijoina on velvollisuuksia niin nykyisiä kuin menneitäkin sukupolvia kohtaan. Työmme tulee olla sellaista, että se tulevaisuudessakin nauttii yleistä arvostusta.

Myös Seuralla on suuria haasteita edessään. Vuonna 2022 muutimme Liisankadulta Tieteiden talolle. Tämä vaikutti monin tavoin Seuran palveluihin, parhaassa tapauksessa niitä entisestään parantaen. Seuran erilaiset tietokannat vaativat jatkuvaa päivitystä ja kehitystyötä. Toivon myös, että Seura voi eri tavoin lisätä koko suomalaisen sukututkimuskentän yhteistyötä. Tulevaisuudessakin monet hankkeet tullaan toteuttamaan talkootyönä, ja mitä laajemman joukon niihin saamme, sitä paremmin koko kenttää palvelevia niistä saadaan. Pidetään yhdessä huolta siitä, että mies- ja naispolvet eivät vaipuisi unholaan.

Jouni Elomaa

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Toim. Huom. Joitain kohtia tekstistä on päivitty vastaamaan nykytilannetta.

Lyhytikäinen Ravattulan rälssisäteri

Gyllenstaken vaakuna

Ruotsalaissyntyinen Jakob Andersson siirtyi Tukholmasta tullikirjurin virasta vuonna 1640 Turun suuren meritullin esimieheksi. Hän sai lisäksi vuonna 1658 hoidettavakseen suuren meritullin tarkastajan viran. Kuningatar Kristiina aateloi hänet 24.5.1654 Upsalassa antamallaan aateliskirjeellä nimellä Gyllenstake. Kuningatar Kristiina teki tiettäväksi, että hyveet ja kunnia koristivat itse itseään, eikä niitä tarvinnut koristella ulkoisesti. Silti hänen esi-isänsä, viisaat ja ymmärtäväiset Ruotsin kuninkaat, olivat kautta aikojen palkinneet niitä, jotka olivat puolustaneet sotakentillä isänmaata tai hankkineet tuloja valtakunnalle. Niinpä Turun suuren meritullin hoitaja rehellinen ja luotettu Jakob Andersson oli jo nuoruudestaan ahkeroinut hyveen ja kunnian poluilla.

Gyllenstaken rälssi

Olen tutkinut Turun yliopiston arkeologian oppiaineen Ravattulan Ristimäen kirkko –hankkeessa kylän historiallista aikaa. Kaarinan Ravattulan kylän talot olivat olleet jo pitkään 1650-luvulle tultaessa suurelta osin veroautioina, joiden asukkaat eivät kyenneet suorittamaan kaikkia verojaan kruunulle. Osa tiloista oli myös todellisia autioita, joilla ei ollut laisinkaan asukasta. Tilat joutuivat kolmen vuoden verorästeistä kruununtiloiksi ja kuningatar saattoi lahjoittaa ne ratsumestari Per Eriksson Balckille ja vasta aateloidulle Jakob Gyllenstakelle.

Kylässä oli ennen tätä läänitystä seitsemän tilaa, mutta Gyllenstaken kylään perustaman säteriin eli aatelin asuinkartanoon jäi enää kaksi lampuotia eli vuokratilallista. Neljän talon tonteilla näkyi 1680-luvulle tultaessa enää uunien perustuksia. Gyllenstaken suku ei kauaa hallinnut maita, sillä Jakobin poika luutnantti Johan Gyllenstake joutui panttaamaan ne 700 kuparitaalarista apelleen laivaston luutnantti Isak Zachariasson Palmqvistille ja 2 400 kuparitaalarin lainasta langolleen amiraaliluutnantti Werner von Rosenfeltille jo 1670-luvun alussa. 

Luutnantin taistelu

Luutnantti Gyllenstake hankki saamillaan rahoilla sotilasvarustuksen. Hän joutui kuitenkin niin suureen kurjuuteen, ettei voinut hankkia itselleen edes vaatteita tai ruokaa. Appi Isak Palmqvist lupasi vävylleen ne viljatynnyrit, jotka Ravattulan kartano tuotti apelle lainan takuina. Maaherra Harald Oxe määräsi kuitenkin säterin von Rosenfeltille tämän suuremman saatavan vuoksi.

Johan Gyllenstake kirjoitti asemastaan kuninkaalle ja hänen valituksensa kirjattiin saapuneeksi 29. huhtikuuta 1689. Siinä hän valitti surullisena köyhyyttään ja varattomuuttaan, vaikka oli kuninkaallisen majesteetin soturi. Hän kirjoitti jättäneensä valituskirjelmänsä Turun ja Porin läänin maaherraa Lorentz Creutzia vastaan, joka vainosi häntä köyhää soturia ja raunioitti hänen elämänsä. Hän oli joutunut myymään vaatteensa elättääkseen itsensä ja ottamaan suuria velkoja selviytyäkseen. Kun kukaan ei enää auttanut häntä, olisi hänellä edessään nälkäkuolema Tukholman kaduilla.

Hänen valituksensa koski kolmea tilaa Ravattulassa, jotka hänen edesmennyt isänsä Jakob Gyllenstake oli ostanut edesmenneeltä Per Balckilta ja kolmea autiotilaa, jotka kuningas oli lahjoittanut hänen isälleen tämän pitkällisestä ja uskollisesta palvelusta. Hänen isänsä oli rakentanut näille tiloille suurin kustannuksin asuinkartanokseen rälssisäterin ja varustanut tilalta ratsukon aatelislippueeseen. Säteri oli tosin peruutettu jo vuonna 1683 kruunulle suuressa reduktiossa. Nämä tilat oli nyt annettu palkkatiloiksi maaherranviraston virkamiehille kuninkaallisen majesteetin omien ohjeiden mukaan. Kaikki säteriin kuuluneet kuusi tilaa saivat jälleen omat viljelijänsä.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Isa von Troil ja aatelissukujen historia

Von Troilien sukukokous Helsingin Ritarihuoneella vuonna 1937. Museovirasto. Historian kuvakokoelma. Pietisen kokoelma.

Monelle meistä sukututkijoista esivanhemmat tulevat tutuiksi vasta sukututkimuksen kautta. Harva on aloittaessaan perillä paljonkaan isovanhempiaan kaukaisemmista esivanhemmista. Vasta sukututkimus luo suvulle tarinan. Mutta millaista oli syntyä osaksi sukua, joka jo entuudestaan on tunnettu? Millaisena aatelisneito mielsi sukunsa ja asemansa 1900-luvun alkupuolella?

Margareta Isabella von Troil syntyi Helsingissä vuonna 1914 osaksi kahta vanhaa aatelissukua. Isaksi kutsutun tytön vanhemmat olivat Holger von Troil ja Constance Ramsay. Isa kasvoi suvun ja sukutarinoiden keskellä. Sukuhistoriasta tuli jo varhain osa hänen identiteettiään. Isovanhemmat, tädit ja sedät siirsivät kartanoissa ja pitsihuvioissa suvun tarinaa pienelle Isalle.

Aatelissuku oli aina läsnä: äidin kapioihin, siis kaikkiin liinavaatteisiin, oli kirjailtu Ramsayn suvun monogrammi ja vapaaherrallinen kruunu. Aateluus tervehti nukkujaa lakanoissa ja tyynyliinoissakin. Puhumattakaan, että Constance piikitteli aviomiestään von Troilien vaakunasta nimittämällä sen kerubeja lapsellisina. Toista oli Ramsayn vaakuna, jossa oli uljas kotka. Puhumattakaan, että äidin suku polveutui Skotlannista 1100-luvulta, kun taas von Troilit oli aateloitu vasta vuonna 1756.

Isa von Troil 17-vuotiaana vuonna 1931.
Museovirasto. Historian kuvakokoelma.
Pietisen kokoelma.

Isa von Troil oli kiinnostunut historiasta ja sukuhistoriastaan, mutta mikään sukututkija hän ei koskaan ollut. Vielä 80-vuotiaanakin Isan pöydällä oli vanhoja 1800-luvulla painettuja sukukirjoja ja aateliskalenterimuistin tukena. Kaikki sukulaiset ja esivanhemmat löytyivät siis kirjoista, ja nimiin hän liitti lapsuudessaan kuulemansa tarinat. 

Tuskinpa hänelle tuli mieleen suhtautua kriittisesti kuulemiinsa sukutarinoihin, ja etsiä varmempaa faktaa. Isalle oli täyttä totta esimerkiksi tarina, jonka mukaan hänen isänäitinsä esiäiti Adolf Wilhelm Dammertin (1800–1858) puoliso Pauline Emilie Castegren (1811–1870) oli ollut kaunis ”mustalaistyttö”. Kuiskaamalla kerrottiin myös, kuinka Jaquette Gyldenstolp (1797–1839) oli synnyttänyt aviottomat tyttäret Ruotsin prinssi Oscarille. Heistä Charlotte oli Uno von Troilin puoliso. Isalle sanottiin, että tieto isyydestä oli tullut Charlottelle järkytyksenä ja tehnyt hänet ihmisaraksi. Esiäitiä toki paheksuttiin, mutta toisaalta – skandaalin uskottiin tuoneen von Troilien sukuun kuninkaallista verta.

Isa ei luultavasti paljonkaan pohtinut aikakaudella esitettyjä teorioita sukujen rappeutumisesta, jos niihin ”sekoittuu” huonoa tai vierasta verta. Päinvastoin: erilaiset skandaalit ja vierasmaalaiset esiäidit olivat aatelissuvussa vain pikantti lisä. Siinä mielessä Isa oli oman aikansa lapsi, että isälinja edusti hänellekin oikeaa sukua. Aateluus tietenkin vielä korosti ajattelua. Isa luonnehti sukunsa tyypillisiä piirteitä: von Troilit olivat ”ihanteellisia ja rehellisiä” ja harrastivat taiteita. Ramsayt taas olivat ”säkenöiviä ja nokkelia”, mutta pahimmillaan loukkaavia ja ikäviä, eikä heitä kiinnostanut kulttuuri.   

Kuvaavaa 1930-luvun aateliselle teinitytölle oli sekin, että ihastuessaan runoilija Bertel Gripenbergin teksteihin hän tarkisti aateliskalenterista tiedot tämän suvusta, perheestä ja lapsista. Isalle oli pettymys, että kuuluisan runoilijan poika oli häntä kahta vuotta nuorempi. Siis liian nuori romanttisten haaveiden kohteeksi! Tosin ikäerosta huolimatta Isa von Troil lopulta avioitui Erwin Gripenbergin kanssa. Kuinkahan moni muukin tuon ajan aatelistyttö tutkiskeli aateliskalenterista sopivia sulhasehdokkaita? Ritarihuoneella järjestettiin vuosittain debytanttitanssiaisia, joissa aatelisnuoret saattoivat tutustua toisiinsa.

Isalle ja Erwinille oli luontevaa merkitä keskinäisessä kirjeenvaihdossa kirjekuoriin tittelit ”friherrinnan,” ”friherre,” tai ”baron,” siis vapaaherratar, vapaaherra ja paroni.  Nuori Erwin lähestyi Isaa myös kunnioittavalla ja vanhahtavalla tittelillä ”Högvälborne Fröken” (korkeasti jalosyntyinen neiti) mikä lienee ollut jo enemmänkin vitsi. Aatelistittelit olivat heillä käytössä vielä 1950-luvullakin

Kaikesta huolimatta Isa von Troill suhtautui aateluuteensa arkisesti ja samalla käytännöllisesti: hyödyntämällä hyviä suhteitaan esimerkiksi toimittajan työssään. Jotakin Isan ehkä muuttuneeseenkin asenteeseen aateluudesta kertoo hänen lehtiartikkelinsa vuodelta 1941:

”Nyt riippuu yksilöstä, tuleeko hänestä ritari vai ei.  Ulkonaiset olosuhteet eivät enää määrää samalla tavalla kuin ennen, vaan itse päätämme, tuleeko minusta moderni ritari vai ei – haluanko kehittää itsessäni korkeita hyveitä vai en. Ja tulevaisuuden ritarit ja aateliset ihmiset tulevat olemaan vielä ylhäisempiä ja merkittävämpiä kuin koskaan muinaisajan ritarit, sillä he tulevat kehittymään ritareiksi omasta voimastaan ja ponnistuksestaan, eivät syntymän antamien edellytysten perusteella.”

Tiina Miettinen

Lähteitä:

• Gripenberg, Isa: "Tulevaisuuden ritaristo". Toveritar, Suomen Sosiaalidemokraattien työläisliiton äänenkannattaja, no 18, 1.9.1941.
• Seppälä, Anu: Isa Gripneberg. Aatelisnaisen tarina. Otava 1995.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Isän jäljillä

Isä ja poika Kirjavalahdessa 1910. Museovirasto.

Tässä hieman taustatietoa. Sukututkimusta olen harrastanut kymmenisen vuotta, selvittääkseni sukuni vaiheita Se on tapahtunut lähinnä kirkollisten materiaalien avulla. Kuulun muutamaan sukuseuraan ja olen hankkinut kirjallisuutta aikaisemmasta suvustani.

Edesmenneellä äidillä oli aviomies (1900–1952). Siitä liitosta minulla oli kaksi velipuolta (1931–1952 ja 1934–1979). Minä synnyin keväällä 1954. Äitini oli silloin yhdessä biologisen isäni kanssa. Mutta hän ei koskaan tunnustanut minua pojakseen, koska oli aviossa toisen naisen kanssa. Minulle toki kerrottiin jo nuorena poikana, kuka isäni oikein oli. Sain häneltä joskus kirjeitä armeijaan ja olin hänen hautajaisissaan 1977. Minulla on sieltä kaksi valokuvaakin.

Vuosien kuluessa minua alkoi vaivata se, ettei minulla ollut mitään kirjallista varmistusta isästäni. Syntyisin olen Lahdesta. Niinpä tilasin sieltä virkatodistuksen otteen kastekirjasta. Asia oli aika selvä, mutta isäni kohdalla olikin vain pelkkä viiva - mikä pettymys! Toinen seikka ihmetytti, kuka oli kastaja, nimi oli H. Honkkila. Tuttu pappini ei löytänyt mitään tietoja hänestä. Minut on kastettu 16.6.1954. Olin yhteydessä Päijät-Hämeen aluekeskusrekisteriin. Sieltä kerrottiin, että tällaisia avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia ei merkitä virkatodistuksiin syynä varmaan pelkona jatkuvat maksut. Sain sittemmin tiedon, että Lahden seurakunnan vuosikertomuksessa vuodelta 1954 löytyy maininta kyseisestä papista. Kyseessä oli virallinen apulainen Helmer Honkkila. Vuosikertomuksessa on myös maininta, että hän muutti nimensä Harvekseksi (Harves). Kastepappini asia selvisi sillä, mutta isäni nimi oli yhä kateissa. Aluerekisteri pyysi minua kääntymään Lahden ja Hämeenlinnan arkistojen puoleen.

Pyysin tutkimukset Lahden ja Hämeenlinnan arkistoista, lastenvalvojilta ja käräjistä. Ei löytynyt mitään tietoa. Ihmettelin, mihin se isäni on kadonnut, nimen tiedän, mutta mistään arkistoista ei löydy tietoa. Vanhemmasta virkatodistuksestani löytyi tieto, että olin muuttanut Kajaanin seurakuntaan 13.1.1955. Viimeisenä konstina ajattelin kysellä olisiko Kajaanin lastenvalvojilla tietojani. Ihme ja kumma, sieltä löytyi elatusmaksumääräys isälleni. Sain vihdoin ”mustaa valkoisella”, että hän todella oli isäni. Olin ilahtunut ja huojentunut! Tiedän myös, että isälläni on poika vuodelta 1935. Näin hänet varmaan hautajaisissa. 

Vuosi sitten kirjoitin hänelle viestin, että olemme sukua. Jonkin ajan kuluttua sain vastauksen, että sukua ollaan. Viestistä kävi kuitenkin ilme, ettei hän ole kovin kiinnostunut kirjoittelemaan tai muuten pitämään yhteyttä.

Nyt kun isäni on varmistunut, niin olisi mukava tietää mistä suku on tullut Kymenlaaksoon. Olen tehnyt Family Treessä sukututkimuksen isälinjastani ja äitilinjastani. Isälinjani y-DNA on I-M253 ja äitilinjani mtDNA on U5b1b1a. Isäni oli siis Kymenlaaksosta ja äitini syntynyt Tyrnävällä. Äitini sukua on paljon Kainuusta. Isäni sukua on tullut paljon Suomeen Ruotsista Pohjanmaan kautta, mutta Kymenlaakso onkin kateissa. Eiköhän siihen saa selvyyttä jossain vaiheessa. Tutkimus jatkuu!

Seppo Ollila

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Seuran puheenjohtajan puhe Suku 2023 -tapahtuman avajaisissa

Valtakunnalliset sukututkimuspäivät, Suku 2023 järjestetään nyt jo 45. kerran. Vuoden teemaksi on valikoitunut "Muuttoliikkeitä yli rajojen". Ihmisten liikkuvuus maan sisällä, maasta ja maahan ovat yksi keskeinen syy sukututkimuksen suosiolle. Yhä useampi on ajautunut kauas juuriltaan, mutta syvällä sisimmässämme lymyää kaipuu jonnekin, sinne mistä olemme tulleet, sinne missä isät ja äidit ovat maata tai henkistä sarkaa kyntäneet, kylväneet ja niittäneet. Vuosittain sukukokoukset saavat ihmisiä tekemään pitkiä matkoja, sanoisinpa jopa pyhiinvaelluksia omille juurilleen. Valtamerten taakse matkanneiden jälkeläiset tulevat etsimään omaa kulttuurista identiteettiään jopa täältä eksoottisesta pohjolasta. Televisio-ohjelmissa julkisuuden henkilöt saavat kuulla erikoisista tai tuiki tavallisista esivanhemmistaan, ja koko kansa saa nähdä heidän tunteidensa kirjon vaihtelua innostuksesta kyyneliin.

 

Toisinaan muutto on ollut toiselle puolelle maapalloa, joskus toiselle puolelle Suomenniemeä ja tai vain naapurikylään. Joillekin jatkuva liike on ollut osa omaa kulttuuria. Valtakuntien ja pitäjien rajat ovat olleet myös jatkuvassa muutoksen tilassa. Tänä viikonloppuna puhumme erityisesti Tornionlaakson, Kuolan niemimaan, Saamenmaan, Ruijan ja Finnmarkin sekä Itä-Karjalan suuntiin ja suunnista tapahtuneesta muuttoliikkeestä. Oulussa yliopistokaupunkina on tehty erityisen paljon näihin alueisiin liittyvää tutkimusta. Näistä maantieteellisistä ja kulttuurisista alueista monet ovat sellaisia, joiden suuntaan ei ole ollut selkeää rajaa, tai joissa ihmiset ovat eläneet rinnakkain hyvin monenlaisten muiden väestöryhmien kanssa. Aina ei rajoja ole ollut lainkaan, tai ne ovat olleet enemmän henkisiä tai hengellisiä. Ympäristöä on hahmotettu eri tavoin, riippuen etnisestä tai kulttuurisesta taustasta.

 

Aina ei kuitenkaan yhteiselo ole ollut mutkatonta, ainakaan kaikkien kannalta. Oma isäni syntyi vain muutama viikko jatkosodan alkamisen jälkeen Petsamossa, alueella, jota tuolloin pidettiin Suomen pohjoisimpana osana. Pian kuitenkin alue liitettiin Neuvostoliittoon ja isäni perheelle tuli lähtö etelämmäs. Jo hyvin nuoresta pitäen kuulin ihailunsävyistä puhetta tuosta menetetystä ainoasta syvämerisatamasta, Lappia halkoneista autoteistä ja niiden liikenteestä, puhumattakaan kaikista malmivarannoista. Isovanhempani eivät olleet alueelta kotoisin, he olivat tulleet valvomaan Suomen taloudellisia etuja ja johtamaan kaivostoimintaa. Petsamosta oli tullut Suomen siirtomaa (tuota nimitystä todella käytettiin) Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920. Suvun tarinoissa ja jo varhain lukemassani kirjallisuudessa Petsamon hallinta oli oikeutettua. Kukaan ei koskaan puhunut Suur-Suomesta, kansallismielisestä rajaseutukolonialismista. Alueen kolttasaamelaisista puhuttiin kuin eksoottisesta kuriositeetista. Kukaan ei minulle kertonut pakkosuomalaistamishankkeista tai siitä, kuinka kolttia pidettiin alempiarvoisena rotuna. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että eri etniset ryhmät ovat olleet törmäyskurssissa tuollakin alueella. Ja koltat olleet vielä muita saamelaisiakin heikommassa asemassa, koska olihan heissä jotain epäilyttävän venäläistä. Ei ihan helppoja totuuksia siirtomaaherrojen jälkeläiselle. Mutta vaikeitakin asioita on sukututkijan oltava valmis kohtaamaan ja tarvittaessa nähtävä suvun tarinoiden taakse.

 

Sukututkimus on ensisijaisesti kiinnostunut suvuista, perheistä ja yksilöistä. Sukututkimuksen motiivit ovat olleet varsin moninaiset. Perinteisesti kaikenlainen taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja lääketieteellinen periytyminen on ollut osa noita motiiveja. Suomen sukututkimusseuran alkuaikoina monet olivat innostuneita rodunjalostuksellisista asioista. Sairauksia, heikkouksia ja vähäosaisuutta katsottiin voitavan poistaa tämän jalon pohjoisen kansan keskuudesta. Tai ainakin haluttiin selittää, mistä ne johtuvat, että niitä voitaisiin välttää. Valtiorajojemme itä-, länsi- ja pohjoispuolella asuneita pyrittiin arvottamaan milloin minkäkin kriteerin perusteella. Onpa sukututkimusta käytetty suoranaisen politiikankin välineenä. Tästä tarjoaa erinomaisen esimerkin saamelaissukujen tutkimus. Saamelaisilla nimetkin kantavat laajempaa suvullista ainesta kuin muilla nykyisen Suomen alueella asuvilla. Suhteellisen pienen väestönosan selviytymiskeinoihin on kuulunut oman suvun tunteminen. Serkkuja ja pikkuserkkuja tulee vastaan kaikkialla. Mutta samalla on tehty tietynlainen ero sukulaisuuden ja etnisen identiteetin välille. Avioliitot valtaväestön kanssa ovat vieneet osaa ihmisistä kauemmas perinteisistä saamelaiselinkeinoista ja kielistä. Samanaikaisesti osa Lapin asukkaista on halunnut itselleen saamelaisstatuksen, voidakseen vaikuttaa alkuperäiskansan asioihin. Tähänkin on käytetty sukututkimusta, kun on haluttu löytää saamelaisuutta omien juurien joukosta. Vähemmistöidentiteetti ei kuitenkaan voi perustua pelkästään vertikaaliseen periytyvyyteen tai DNA:n jaksoihin. Se edellyttää myös aktiivista horisontaalista, sosiaalista yhteyttä. Sukututkimuskin on aina tasapainoilua biologisen ja sosiaalisen perinnön välillä.

 

Tämän päivän Suomessa sukuharrastaminen elää kukoistustaan. Se tavoittaa kaikki yhteiskuntakerrokset ja ikäluokat. Keskeisin syy tähän varmasti on lähteiden ja työvälineiden aiempaa parempi saavutettavuus. Voisi ehkä sanoa sukututkimuksen muuttuneen esteettömämmäksi. Aiemmin sukututkimus aloitettiin lastenlapsien synnyttyä, kun huomattiin ajan kuluminen ja sukuun liittyvän hiljaisen tiedon häviämisen vaara. Silloin tosin oli usein jo liian myöhäistä lähteä etsimään haastateltaviksi itseä edeltäneitä sukupolvia tai löytää vielä joku, joka tunnistaisi valokuva-albumin kuvissa poseeraavat tuntemattomat ihmiset. Tänään mennään tekniikka edellä. Moni nuorikin saattaa innostua määrittämään itselleen mahdollisimman tarkkaa haploryhmää tai metsästämään serkkuosumia. Niitä sitten yhdistetään verkon sukupuupalveluihin ja rakennetaan maailmansukupuita. Jännitystä lisäävät saadut etnisyysarviot ja sukulinjat julkisuuden henkilöihin. Ja kaikki on niin helppoa, ei tarvitse kuin nappia painaa, niin kone etsii. Tosi-tv -ohjelmat, aikakauslehtien artikkelit ja mainokset löytävät yhä uusia uhreja sukukiinnostukselle. Mutta onko tässä kaikessa kysymys sukututkimuksesta? Itse kutsuisin sitä pikemminkin sukuharrasteluksi. Ja silläkin on varmasti tehtävänsä.

 

Mutta varsinainen sukututkimus lähtee omista selvästi määritellyistä metodeistaan. Se on osa historiantutkimusta ja parhaimmillaan akateemistakin tutkimusta palvelevaa kansalaistiedettä. Siksi Suomen sukututkimusseurakin on tieteellinen seura, osa suomalaista ja kansainvälistä tiedeyhteisöä. Meidän harras toiveemme tietenkin on, että jokainen sukuharrastaja haluaa kehittyä myös sukututkijaksi, joka tekee vastuullista ja muitakin hyödyttävää tutkimustyötä. Mutta kuten mainittu, se edellyttää työvälineiden omaksumista. Useimmilla paikkakunnilla vapaan sivistystyön toimijat järjestävät sukututkimuskursseja, joiden kautta voi noita työvälineitä itselleen hankkia. Mutta kaikkea eivät kurssien opettajatkaan voi oppilaidensa päihin ohjelmoida. Työ opettaa tekijäänsä. Vain tekemällä tutkimusta ja etsimällä pitkäjänteisesti vastauksia, opiskelemalla esivanhempien kulttuurista taustaa, kieltä, tapoja ja uskomuksia kasvaa sukututkijaksi. Oikean sukututkijan tunnistaa siitä, että hän osaa iloita yhdestä pienestä, mutta työtä vaativasta löydöstä tai oivalluksesta enemmän kuin tuhansien nimien listoista.

 

Tietenkään kaikki ongelmat eivät ratkea pelkästään vastuullisia ja osaavia sukututkijoita kasvattamalla. Viime viikkoina olen saanut huolestuttavan määrän yhteydenottoja sukututkijoilta, joille viranomaiset ovat kieltäytyneet antamasta tietoja, joihin sukututkija on oikeutettu. On ikävää todeta, että eniten näitä ongelmia on ilmennyt joissakin seurakunnissa. Jo pidempään olemme saaneet lehdistä lukea, kuinka lakisääteisiä tehtäviä kuten perunkirjoitukseen tarvittavia virkatodistuksia ei pystytä toimittamaan määräajassa. Alueellisten keskusrekisterien ja digitoitujen aineistojen piti ratkaista ongelma, mutta näin ei tapahtunut. Aina ei saatava tietokaan ole huolellisesti tehtyä ja ammattitaitoista. Suomen Sukututkimusseura lähtee edelleen siitä, että sukututkijan on ensisijaisesti päästävä tutkimaan alkuperäislähteitä. Muulloin ei voida edes puhua luotettavasta historiatieteellisestä tutkimuksesta. Harras toiveemme on, että tulevaisuudessa kaikki kirkollinen väestökirjanpitoaines olisi kaikkien tietosuoja-asioistaan huolehtivien sukututkijoiden käytettävissä esimerkiksi Kansallisarkiston kautta. Tämä luonnollisesti edellyttää poliittisia päätöksiä. Ja poliittisia päätöksentekijöitä valitaan nyt eduskuntaan ja kohta taas myös kirkolliskokoukseen. Hyvät ystävät vaatikaa edustajiltanne, että myös sukututkimuksen etuja ajetaan.

 

Mutta myös sukututkijoiden on oltava valmiita toimimaan yhteisten pelisääntöjen mukaisesti. Tietosuoja-asetuksen ja kansallisen lainsäädännön määräyksiä on noudatettava. Sen helpottamiseksi Seura on jo vuosien ajan julkaissut ohjeistusta, joka on ollut niin hyvä, että tietosuojavaltuutettukin lainaa sitä. Sukututkijoiden on kunnioitettava myös tekijänoikeuksia ja luettelosuojaa. Luottamusta ei herätä, jos vasta ilmestyneiden sukukirjojen sukutauluja kopioidaan netin sukupuupalvelimiin ilman tekijän lupaa. Sukututkija noudattaa myös yleisiä ihmistieteiden eettisiä ohjeita ja suojelee tutkimuskohteitaan.

 

Vastaavasti Suomen Sukututkimusseura on sitoutunut tekemään kaikkensa hyvän ja laadukkaan suomalaisen sukututkimuksen edistämiseksi. Melko pian valmistuvassa koulutusstrategiassa kannetaan huolta metodisten perustaitojen omaksumisesta. Koulutustilaisuutemme ovat yhä enemmän siirtyneet verkkoon ja ovat näin koko maassa helpommin saavutettavissa. Aikaisempia koulutuksia on katsottavissa Seuran videokirjaston kautta ja niitä tullaan ryhmittelemään yhä paremmin jäsenistöä palveleviksi kokonaisuuksiksi. Valtakunnallisten sukututkimuspäivien kaltaisiin tilaisuuksiin kootaan esitelmäohjelma parhailta mahdollisilta asiantuntijoilta ja näin kyetään syventämään kaikkien tietoa ja taitoa samalla kun tarjotaan mahdollisuuksia kohtaamiseen muiden sukututkijoiden kanssa. Korona-aika on eristänyt monia tutkijakammioihinsa, mutta samalla tuonut tarjolle uusia välineitä, joilla tavoittaa uusia ihmisiä. Suomen Sukututkimusseura valvoo edelleen suomalaisten sukututkijoiden etuja ja tekee pitkäjänteistä yhteistyötä eri viranomaistahojen kanssa. Haluamme tulevaisuudessakin olla myös yhteistyökykyinen toimija sukututkimuskentällä niin valtakunnallisesti, paikallisesti kuin kansainvälisestikin. Noin 8500 jäsentämme edustavat sukututkijoiden parhaimmistoa, joka on aina valmis auttamaan niin aloittelijoita kuin edistyneitäkin. Sitä tarkoitusta varten Seuralla on useita erilaisia keskustelufoorumeja ja neuvontaverkosto.

 

Tänä viikonloppuna olemme kokoontuneet Pohjois-Pohjanmaalle Ouluun. Yli 400-vuotias koulu- ja kulttuurikaupunki tarjoaa meille hyvät puitteet toinen toistemme kohtaamiselle. Itselleni Oulu ei henkilöidy Toripolliisiin eikä Oulun Kärppiin, vaan kiintymystä tähän kaupunkiin ovat edistäneet kaksi kirjailijaa. Molemmat olivat myös herkkiä ja humoristisia oman aikansa kuvaajia ja kansanvalistajia. Sara Wacklin toimi kotiopettajana ja perusti useita tyttökouluja. Hänen kertomuskokoelmansa Hundrade minnen från Österbotten (Sata muistelmaa Pohjanmaalta) kertoo hänen oman aikansa historiallisista taitekohdista ja oululaisesta säätyläistöstä. Teos on kulttuuri- ja sivistyshistoriallisena katsauksena elävä ja antoisa. Jos sukuanne on elänyt 1800-luvun alun Oulussa, on tuo teos aivan ehdoton kuvaus. On suorastaan sääli, ettei Etelä-Suomen muistoja kuvaava jatko-osa ehtinyt ilmestyä ennen kuin tuoni vei kirjailijan. Toinen kirjailija on kuuluisaan Frosterus-sukuun kuulunut Teuvo Pakkala, joka puolestaan kuvaa oululaista 1800-luvun lopun työläiskaupunginosaa realismin hengessä. Erityisen tunnettuja ovat hänen lapsikuvauksensa. Näistä molemmista kirjailijoista sukututkijat saavat erinomaisen esikuvan myös omille sukutarinoilleen. Historia on aina narratiivia, kertomusta, storya.

 

Kun tämän avajaistilaisuuden päätteeksi yhdymme lauluun Kymmenen virran maa, innostakoon se meitä jälleen kerran vuolaan virran tavoin murtautumaan läpi esteiden, ulos totutuista piireistämme, yli rajojen ja suokoon meille avarampia näköaloja omiin tutkimuksiimme.

 

Näillä sanoilla haluan kiittää kaikkia paikallisia yhteistyötahojamme, ja aivan erityisesti teitä kaikkia, jotka olette tilaisuuteen saapuneet. Toivotan teille antoisaa Suku 2023-tapahtumaa täällä Oulussa.

Jouni Elomaa

Historian rajapinnoilla

Isänmaan historia sekä muiden kansojen vaiheita.
Kansakoulun historian oppikirja. Otava-Valistus 1954.

Virossa sanotaan kulttuuriperintöön liittyen, että suurella puulla on vahvat juuret. Vertaus on osuva. Kansallisarkistossa vietettyjen vuosien aikana olen usein nähnyt, kuinka juurien tuntemus vahvistaa ihmisiä. Tieto myös rauhoittaa, jopa silloin kun se on negatiivista.

”Mummu, kerro taas joku vanha juttu!” Tällä kysymyksellä 1980-luvulla alkoivat ensimmäiset matkani sukuhistoriaani. Ja hän, Suodenniemen mummu, kertoili yhä uusia tarinoita elämänsä varrelta sekä muistoja omien vanhempiensa ja isovanhempiensa elämästä. Näin kuulin muun muassa Lavian kuninkaasta, lierihattua ja jonkinlaisia kunniamerkkejä käyttäneestä miehestä, joka mummun lapsuudessa nimitti hänen isänsä ”poliisiksi” ja määräsi tämän huolehtimaan hänen, kuninkaan, turvallisuudesta. Mummu pystyi myös muistamaan sukupolvien ajalta esivanhempiensa nimiä, joita muistan kirjoitelleeni muistiin. Nuo listat ovat kuitenkin jo aikoinaan hävinneet.

Ehkäpä juuri näistä ensiaskelista alkoi kiinnostukseni historiaan. Kerroin jo ennen lukemaan oppimistani neljä vuotta vanhemmalle serkulleni, että historia voisi olla kiinnostava oppiaine koulussa. Lukutaidon myötä aloinkin ahmia kaikenlaisia historiaan liittyviä kirjoja. Kyösti Wilkunan Tapani Löfvingin seikkailut oli suosikkini vielä teini-iässä, jolloin piirtelin hänen kirjassa kuvattuja matkojaan kartalle ja mietin, mitä hänelle tuttuja paikkoja mahtaisi olla vielä olemassa.

Kouluvuosien aikana lempiammattini oli historianopettaja. Siihen tähdäten pääsin silloisen kotikaupunkini Tampereen yliopistoon yleisen historian pääaineopiskelijaksi. Vähän ennen graduvaihetta vaihdoin pääaineen Suomen historiaan, koska olin alkanut suuntautua Suomen rannikkopuolustuksen historian pariin. Vuosien myötä haave opettajantyöstä oli alkanut saada kilpailijan tutkijanurasta, ja olinkin iloinen ja tyytyväinen, kun syksyllä 2003 pääsin korkeakouluharjoittelijaksi Kansallisarkistoon. Pari kuukautta harjoittelun päättymisen jälkeen sain arkistosta soiton, että siellä olisi avoinna määräaikainen osa-aikaisen toimistosihteerin paikka. Sillä tiellä olen edelleen. Nykyisin työskentelen kehittämispäällikkönä pääasiassa kotimaisen ja eurooppalaisen sidosryhmäyhteistyön, digitaalisten palveluiden kehittämisen sekä Kansallisarkiston yleisen kehittämisen parissa.

Halu omaan tutkimustyöhön ei ole sammunut, vaikkakin aihepiiri on vaihtunut rannikkopuolustuksesta sukumme kotiseudun Suodenniemen paikallishistoriaan. Se tarjoaa jatkuvasti uusia löytöjä ja on kiinnostavaa, kuinka sielläkin näkyvät Suomen tarinan suuret linjat: esihistoriallinen asutus, vanhat eränkävijät, Ruotsin ajan myötä- ja vastoinkäymiset, autonomian ajan suuret kasvun vuodet sekä 1900-luvun nousut ja laskut. Samalla tutut paikat ovat saaneet uusia merkityksiä ja omat juuret tuota alussa mainittua vahvuutta.

Sukututkimusta suvussamme on harrastettu jo joitakin vuosikymmeniä. Äitini suvun juuria on koottu Helena Koveron Satakuntalainen Poti-suku –nimiseen tutkimukseen. Isän suvun tutkimisessa on ansioitunut sen varttunut väki: tätini Sinikka jäljitti suvun vaiheita Tottijärven, Suodenniemen, Kankaanpään ja Jämijärven seuduilla. Setäni Jaakko puolestaan julkaisee ansiokasta sukublogia ja tuo nykypolven sukulaisia ja heidän tarinoitaan yhteen. Yhteistyö harrastustemme parissa on osoittanut, kuinka lähellä toisiaan sukututkimus ja paikallishistoriallinen tutkimus ovat. Kulttuuriperintö on kokonaisuus ja toivon, että sen eri pinnoilla liikkuneena voin tuoda oman panokseni Sukututkimusseuran jäsenistön hyödyksi.

Tomi Ahoranta

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.