Joulukuusen hankintaa

Joulukuusen halumatka vuonna 1933. Kuvaaja Yrjö Yli-Vakkuri. Kuva: Museovirasto.

Joulukuusi on suomalaisessa joulun vietossa olennainen osa. Nykyisin harvemmin Taatto lähtee innoissaan hankkimaan joulukuusta metsästä. Entisajan periteet joulukuusen hankinnassa päättyy siihen, kun perheen pää ajaa autolla lähimmän ostoskeskuksen pihaan ja valitsee paikalle tulleen kuusikauppiaan kuusikasasta jonkinlaisen joulukuusta mustuttavan karahkana ja tyrkkää viiskymmpisen myyjän rukkasen peittämään käteen ja toivottaa hyvää joulua.

Toista se oli vanhaan hyvään aikaan. Muistan kun olin pieni poika niin joulun aaton aatto aamuna isä tuli herättämään minut aikaisin: ”Nouseppa Leo aamupuurolle niin päästää joulukuusta hakemaan.” Tiesin mitä se tarkoitti; pääsisin ajamaan Tellulla. Tellu oli meidän hevonen, tamma. Niin nopeasti, kun pystyn puin vaatteet päällä ja suorastaan ahmin puuron ja äidin tekemä voileivän. Samaa vauhtia ulkovaatteet päälle ja pirtistä pihalla.  

Isä oli valjastanut Tellun jo reen eteen ja odotti suitset kädessä reessä istuen. Kapusin rekeen isän eteen ja hän ojensi suitset käteeni. Ja niin lähes ilman käskyä Tellu lähti liikkeelle. Jännittyneenä ohjasin reen talvitielle kohti metsää. Päivä oli jo valjennut ja aurinko pilkisti metsä takaa. Valkoinen lumi muuttui auringon valossa sinihohtoiseksi, ja miljoonat päivän säteet tanssivat hangella kuin kirkkaat tähdet.

Metsään johtavan tien yli oli lumen painosta kaartunut nuoria ohut runkoisia koivuja.  Suuret kuuset seisoivat lumivaipassa.  Puiden lomasta kulkeva hevostalvitie kulki kuin holvin sisällä. Tumma metsä ja aavemainen sininen hode lumessa teki satumaisen vaikutuksen. ”Kun maass’ on hanki ja järvet jäässä”, alkoi isä takanani laulaa. Minulle tuli sanomattoman hyvä olo.

Tellu asteli laiskasti eteenpäin ja vihdoin saavuttiin hakkuu aukean reunaa. Joka puolella oli ristikolle ladottuja puita, propsia, kuten isä sanoi. Isä käski pysäyttää erään ristikon kohdalle. Vedin suitsista ja hyppäsin maahan reen viereen. ”Hevosmies pittää huolen hevosestaan metässäkin. Otappa reen keulasta heinä säkki ja kaeva siitä heiniä ja vie Tellulle.”

Nyt vasta huomasin, että siinä kohdin missä olin istunut oli säkki missä oli heiniä. Otin säkin ja raahasi sen Tellun luokse. Kaivoin siitä heiniä ja kasasin ne hevosen eteen. Isä oli sillä aikaa alkanut nostella ristikolta puita rekeen. Niin kuin miehet konsanaan minäkin menin kuorman tekoon. Tietysti propsit olivat niin raskaita, että enhän minä saanut niitä kyytiin.

”Kuule, jospa minä tien kuorma. Kahtele sinä löyvätkö sen joulukuusen. Reen keulassa on kirves, mutta elä lyö jalakaas.” Pyörähdin ympäri ja otin kirveen. Hakkuu aukealla oli polkeutunut lumi tiukaksi, kun oli puita kaadettu, joten minun oli helppo liikkua. Kävelin metsän reunaa ja siinä se seisoi. Ja niin aloitin ensimmäisen puu kaatamisen. Vaikka kirves tuntui painavalta niin vähä vähältä, sain kuin sainkin hakattua, noin miehen ranteen vahvuisen kuusen nurin. Paiskasin kirveen hankeen ja aloin raahata kuusta.

Isä oli tehnyt sillä aikaa kuorman valmiiksi ja tuli avuksi. Hän nosti kuusen pystyyn ja katseli sitä arvioivasti. ”Kylläpäs sinä oot löytänyt komian kuusen. Kyllä tämä kelepoo. Ota sinä se kirves niin minä vien kuusen.”  Ylpeänä kiipesin kuorman päälle ja sain taas suitset käteen ja niin alkoi koti matka. Se oli ensimmäinen joulukuusen haku matkani ja varmaan mieleen painuvin.

Kun noin 10 vuotta myöhemmin istuin eräs joulun aaton aatto hakkuu työmaalla, tervaskannosta kasatulla nuotiolla, keitellen kahvia, tuli tuo kuusen haku reissu mieleen. Silloin ajattelin, että kyllä minulla sittenkin oli onnellinen lapsuus.

Nyt, kun tuosta kuusen hakureissusta on kulunut noin 63 vuotta, palaa mieleen elävästi se kimalteleva hanki, kaartuneet koivun rungot. Tuntuu nenässä hevosen haju ja myöhemmän tervaskanto nuotio tuoksu.

Vielä maistuu suussa nokisella pannulla keitetty kahvi, jonka veroista ei mistään aakkospaarista saa. Monet olen mutkat tehnyt, mutta aina vain nuo muistot sieltä ovat parhaat.

Näin kirjotteli Savosta karkuun lähtenyt joka paikan kiertolainen Leo Laakko

Suomen Sukututkimusseuran Joulukalenteri 7.12.2022

Seitsemäs luukku vuorossa! Mitähän se joulupukki mahtaa tässä kiinnostuneena hypistellä? Jokin pulloko se on...

 Sitten eiliseen lahja-arvoitukseen, joka julkaistiin Turun Sanomissa 18.12.1938. Voisi sanoa, että Eurooppa oli tuolloin vain yhden klikkauksen päässä. Kyseessä on radio, tuo 1930-luvun suurin lahjahitti, joka avasi kotisohvalta yhteyden maailmaan. Mainoksista tulee mieleen internet. Oheinen mainoskin vertautuu hyvin siihen: kliks - ja olet Pariisissa.

 

Suomen Sukututkimusseuran Joulukalenteri 6.12.2022

 

Hyvää Itsenäisyyspäivää! Ja sen lomassa voitte tuumia miten saatiin jouluksi koko Eurooppa hopeatarjottimella.

 

Eilen esiteltiin Joulumerkki. Niillä kerättiin rahaa tuberkuloosin vastustamiseen. Tuberkuloosi eli keuhkotauti oli ankara vitsaus sata vuotta sitten, ja se vei paljon ihmisiä hautaan. Mitään tehokasta parannuskeinoa ei tuolloin vielä tunnettu. Joulumerkeillä kerätyillä varoilla avattiin 1936 Tampereelle Turberkuloosin vastustamisyhdistyksen toimesta Suomen ensimmäinen Joulumerkkikoti. Sinne otettiin pieniä lapsia turvaan kodeista, joissa sairastettiin tuberkuloosia. Tästä linkistä voit lukea Joulumerkkien tarinan.

 

Suomen Sukututkimusseuran Joulukalenteri 5.12.2022

Alamme virittäytyä Itsenäisyyspäivän tunnelmiin. Kuten on tullut jo ilmi, moni esitelty joululahja ei ollut jokaisen suomalaisen hankittavissa. Selkeästi kuulen sieltä puolelta tästä huomautuksia. Sähkökammat, rinnankohottajat tai Mikki Hiiri-makeiset eivät löytäneet tietään matalimpiin majoihin. Vaikeuksissa olevia pyrittiin sata vuotta sitten auttamaan. Mitä ne nämä mahtavat olla?

Ja mitä nuoripari puuhasteli Uuden Suomen mainoksessa 19.12.1935 kynttilän valossa? No opiskeli tietenkin joulunpyhinä yhdessä vierasta kieltä! 😃

 

Suomen Sukututkimusseuran Joulukalenteri 4.12.2022

Tällä kertaa kuvamme on romanttinen ja salaperäinen. Siinä nuori pari tekee jotakin yhdessä varsin keskittyneesti, mutta mitä? Jouluiset kynttilät luovat tunnelmaa.

Eilisessä lahja-arvoituksessa ehdotettiin lahjaksi korsettia ja "rinnanmuodostajia". Ei suinkaan viuhkaa. Vaikka 1920-luvun pukutyyli olikin varsin armollinen, niin figuurin tuli olla sileä vailla ei-toivottuja muhkuroita. Mutta miten mahtoivat rouvat suhtautua korsettiin yllätyslahjana? Raahen Villakutomon mainos julkaistiin Turun Sanomissa 21.12.1926.

 
 

Suomen Sukututkimusseuran Joulukalenteri 3.12.2022

Sitten pääsemme uuteen jännittävään lahjaideaan vajaan sadan vuoden takaa! Nyt kohdistetaan lahjaa vahvasti naisväen suuntaan. Mutta mikä se oikein on?

 

Ja eilen kuvassa oli kaksi sähkökampaa Uuden Suomen mainoksesta 17.12.1926. Todellakin. Mikä moderni uutuus: vieno sähkövirta auttaa kaljuuntumiseen. Sähkövirta on peräisin kädensijassa olevasta patterista. Saatavana kahta mallia, joista toisessa on "kaksinkertainen voima". Toivottavasti tämä sensaatiomainen Evans-kampa ei aiheuttanut onnettomuuksia... 😳

Suomen Sukututkimusseuran Joulukalenteri 2.12.2022

Päivän lahjakuva-arvoitus tulee tässä! Mitä ihmettä ne nämä mahtavat olla??? Ja mitä niillä tehdään?

 

Ja eilen 1.12. Myhäilevä Joulupukki houkutteli Kotilieden mainoksessa joulumakeisilla vuonna 1937. "Hienoja herkullisen sisältöisiä rasioita, koreja, tonttuja, Mikki-hiiriä y.m. hauskoja uutuuksia." Mahtoiko näitä raaskia edes syödä?

 

Suomen Sukututkimusseuran Joulukalenteri 1.12.2022

No niin. Täällä ollaan! Taas on aika availla Suomen Sukututkimusseuran perinteistä joulukalenteria. Tällä kertaa ihmetellään turhakkeita, härpäkkeitä ja hilavitkuttimia eli menneiden aikojen trendikkäimpiä ellei peräti cooleimpia joululahjoja.

Erikoisia esineitä ja tavaroita ihmetellessä voi  pohtia syvällisesti joululahjojen merkitystä tai vain hämmästellä kummia vempaimia, joiden historia on jäänyt lyhyeksi tai kehittynyt suunnilleen sadassa vuodessa eteenpäin... tai sitten ei.

Aloitetaanpa helpohkolla kuvalla. Mitä ihmettä tässä oikein mahdetaan ehdottaa pukinkonttiin?

Oikea vastaus kerrotaan sitten huomenna. Siihen asti saa arvailla, mitä on kuvassa!

Terveisin: Lussi-peikko Korvatunturin päägenealogi 

 

Ajanviettoa 1600-luvun kaupunkiluonnossa

Sigfriduksen ja Britan kohtauspaikka kaupungin pelloilla.
Kansallisarkisto.

Villi luonto ilmenee 1600-luvun tuomiokirjoissa yleensä erämaina ja suurina metsäalueina, joissa villipedot raatelivat karjaa ja laajat metsäpalot raivosivat päiviä polttaen myös kaukoniittyjen lehmille tärkeän heinän. Hieman toisenlaisen kuvan saa, kun tarkastelee ihmisen muokkaamaa luontoa saman vuosisadan Turussa, jossa hakeuduttiin puutarhoihin ja peltojen laidalle viettämään aikaa ja seurustelemaan.

Kaisaniemen edeltäjät

Turun linnan puutarhassa kasvatettiin ruokakasveja, mutta siellä oli myös koristeistutuksia ja viihtyvyyden kannalta tuiki tärkeää anniskelua. Kruunu vuokrasi puutarhan krouvin vuosittain. Esimerkiksi vuonna 1687 puutarhan anniskelusta huolehti vaimo Maria Wallraff, joka vaati asiakirjakirjuri Karl Brochiukselta 12 kuparitaalaria oluesta ja muista ravintolassa kulutetuista tuotteista siltä ajalta, kun Maria hoiti siellä liikettä. Mariaa käytettiin myös häiden järjestelijänä aina Turun kaupunkia myöden.

Ryypiskely kesäyössä saattoi aiheuttaa harmia. Miehuullinen kapteeni Petter Hagen kertoi vuonna 1688 joidenkin humalaisten rikkoneen hänen ikkunansa. Hän sanoi näiden henkilöiden ryypänneen kruununvouti Per Erlandssonin luona linnan puutarhassa. Voudin vaimo Judith Mårtensdotter kertoi, että eräät ylioppilaat olivat ryypänneet hänen luonaan ilta seitsemän ja kahdeksan välille, mutta hän ei tuntenut heitä tai osannut nimetä heitä. Voudin piika Valborg Bertilsdotter kertoi kyllä tunnistavansa ylioppilaat, jos hän saisi nähdä heidät. Myös edesmenneen hovioikeuden presidentti Kurjen puutarhassa harrastettiin vuonna 1669 ryypiskelyä, mutta tappeluun yltyneet miehet selittivät menneensä sinne keilaamaan.

Rakastavaisten puutarha ja pellonpiennar

Ratsumies Jöran Sigfridsson Kara valitti kesällä 1669 vaimonsa Brita Brusiusdotterin langenneen luvattomaan suhteeseen tahollaan avioliitossa olleen ylioppilas Sigfridus Simoniksen kanssa. Sigfridus kertoi kyllä seurustelleensa vaimon kanssa eräänä iltana, kun hän meni Jakob Sillin kanssa ryypiskelemään olutta Bengt Johanssonin ryytitarhaan. He istuivat tarhassa ja Brita haki heille lisää olutta ja istahti itsekin maistelemaan kannusta.

Kun Silli meni puolilta öin tupaan nukkumaan, jäi pariskunta kahden kesken. Sekä talon isäntä, että emäntä kävivät kutsumassa Britaa sisälle, sillä tämän ei ollut soveliasta istua siellä keskellä yötä kahden kesken ylioppilaan kanssa. Brita jäi Sigfriduksen seuraan, ja myöhemmin yöllä naapuritalon paloviinaa polttamassa olleet naiset kiipesivät katolle tutkimaan pihan tapahtumia. He yllättivät pariskunnan syleilemässä, suutelemassa ja kuhertelemassa porttikongissa.

Naiset myös näkivät pariskunnan poistuvan kadulle hieman toistensa perään. Kun heidät ilmiannettiin, lähti miesjoukkio heidän peräänsä ja löysi heidät kaupunginaidan sisäpuolella olleen pellon laidalta ruohikosta. Sigfriduksen kalotti ja Britan palttinahattu ja kaulaliina otettiin pantiksi luvattomasta kohtaamisesta, jotta niillä voitiin todistaa oikeudessa heidän kohtaamisensa.

Sigfridus ja Brita selittivät, että he olivat menneet aamuhämärissä pellolle toistensa tietämättä. Sigfridus sanoi menneensä sinne viiluuttelemaan ja nukahtaneensa heinikkoon. Britan askeleet olivat vieneet salan pellon laidalle ja huomattuaan nukkuvan Sigfriduksen hän oli istahtanut tämän vierelle. Samassa olivatkin jo jäljittäjät rynnänneet paikalle. Oikeuskaan ei uskonut parin viattomuuden vakuutteluja, vaan he molemmat saivat käydä kuolemaan kaksinkertaisesta huoruudesta.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 6/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Suku Forum 15 vuotta

2000-luvun alkuvuosina sukututkimuskenttä alkoi toden teolla käyttää sähköisiä medioita tiedon hankintaan ja tiedon välitykseen. Arkistoissa istuskelu alkoi korvautua tietokantojen selailulla kotikoneella. Samalla tarve ja mahdollisuus sähköiseen, julkiseen keskusteluun kasvoi räjähdysmäisesti.

Suomen Sukututkimusseuran vastauksena tähän tarpeeseen rakennettiin forum-tyyppinen keskustelualusta Suku Forum, joka korvasi seuran aiemman kömpelön sähköpostiviestittelyn. Suku Forumin toiminta käynnistyi keväällä 2007. Sen merkittävin rakentaja ja pitkäaikainen administraattori oli Hasse Nygård, jonka ideointi ja kehitystyö oli forumin synnyssä korvaamaton.

Nuorukainen Suku Forum on siis jo rippi-ikäinen, mutta ikäisekseen henkisesti hyvin varttunut.

Forumin jäsenmäärä on vuosien mittaan kasvanut tasaisesti ja on tällä hetkellä 13 800 rekisteröitynyttä jäsentä. Lisäksi epälukuinen määrä rekisteröitymättömiä lukijoita vierailee forumin sivuilla päivittäin. Vain rekisteröitynyt jäsen voi itse kirjoittaa viestejä sekä avata muiden viestien sisältämät mahdolliset liitteet. Jäsen voi esiintyä julkisuuteen päin omalla nimellään tai nimimerkillä.

Suku Forum on kumuloituva tietopankki. Se sisältää nykyisin yli 200 000 viestiä, joista koostuu rikas lähdeaineisto. Kannattaakin aloittaa sukututkimuskysymyksen selvittäminen selaamalla forumin aiempia viestejä. Kirjoittajien taidot sukututkijoina kattavat koko kirjon vasta-alkajista ammattilaisiin. Tästä on usein syntynyt hedelmällinen tilanne, kun konkarit ovat voineet kädestä pitäen opastaa kokemattomampia. Ulkopuolinen lukijakin voi saada hienoja ajatuksia seuratessaan viestinvaihtoa itselleen vieraastakin aiheesta.

Muutama käytännön ohje uudelle jäsenelle:

1. Etsi-toiminto antaa laajasti tuloksia hakemastasi nimestä tai asiasta

2. Otsikoi uusi viestiketju selkeästi ja kuvaavasti (ei ”saisinko apua” tai ”isoäiti hukassa”) käyttäen kysymystäsi kuvaavia ydinsanoja: henkilön tai paikan nimi, ajanjakso, esim. vuosisata

3. Ellei aloitukseesi tule heti vastauksia, jatka itse viestiketjua lisäämällä tietoja muutaman päivän kuluttua, näin asia nousee taas näkyville

Liikaa ei voi korostaa lähteiden kirjaamista. Sukututkimus huonoimmillaan on epämääräistä muistinvaraista huhua tai väärinkäsitettyjä tietoja sekalaisista käsikirjoituksista. Harrastajankin on hyvä pyrkiä jopa tieteellisen tarkkuuden mukaisiin lähdemerkintöihin. Näin keskustelu aiheesta kuin aiheesta helpottuu ja syvenee. Kun Kansallisarkisto on uudessa Astia-palvelussaan laajalti avannut suoran pääsyn digitalisoituihin dokumentteihin, on erinomainen tapa Suku Forumilla laittaa suoraan sähköinen linkki originaaliin dokumenttiin. Aloittelijakin pian huomaa Suku Forumilla, että todelliset asiantuntijat heräävät aiheeseen silloin, kun kysymyksenasettelu on selkeä, lähdetiedot annettu heti alussa mahdollisimman täydellisinä ja käytetyt lähteet kirjattu täsmällisesti.

Jouni Kaleva

Suku Forum on kaikille avoin keskustelupalsta, jonka löydät osoitteesta suku.genealogia.fi.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Auvo Kostiainen – juuret Karjalassa ja Varsinais-Suomessa

Kiinnostukseni sukuhistoriaan johtuu varmaankin siitä, että vanhempani olivat evakkoja Karjalan kannakselta ja kotona Vaasassa kuulin paljon kertomuksia ja muisteluksia siitä, millainen paikka siellä sodassa menetetyllä alueella oli. Ehkä tämä johti siihen, että lähdin opiskelemaan historiaa Turun yliopistoon. Myöhemmin minusta tulikin yliopistolainen ja historiantutkija, kuitenkin yleisen historian oppiaineen puolella. Omat akateemiset aiheeni liittyivät vähemmistöjen historiaan, Pohjois-Amerikkaan siirtolaisuuteen ja Neuvostoliittoon sekä yleiseen matkailun historiaan.  Siten sukututkimus ei tuolloin vielä ollut minun aihepiirini, mutta henkilöhistorialliset kysymykset tulivat tutuksi.  

Työuran loppupuolella alkoivat ajatukset jälleen palailla oman sukuni historiaan, ja hieman arkistotietoja myös hain lainaamalla kirkonkirjojen mikrofilmejä Turun maakunta-arkistoon luettavaksi. Kuitenkin vasta eläkkeelle vuonna 2014 jäätyäni päätin panostaa tosissani sukututkimukseen. Kävin kahteen kertaan sukututkimuksen jatkokursseja Auralan opistossa ja sain hankittua jonkinasteisen vanhojen käsialojen lukutaidon. Kadutti todella moneen kertaan, etten yliopisto-opiskelun aikana ollut käynyt silloin opetusohjelmaan kuuluneita käsialakursseja. Tuolloin olin kuitenkin päätellyt, etten niitä taitoja tulisi koskaan tarvitsemaan, ja olin tietysti täysin väärässä.

Tavoitteena oli sukututkimuksen aloitettuani tutkia ensin isän sukua, ja päätin lähteä liikkeelle isänäidin suvun ”salaperäisestä” vaiheesta. Nimittäin kun toisen maailmansodan jälkeen isän sukulaiset hajosivat kuin akanat tuuleen eri puolille Suomea ja ulkomaillekin, aina väliin puhuttiin tarinaa siitä, että isänäidin suku olisi tullut Ruotsista.  Mutta eihän se sitten niin ollut. Päädyin kokoamaan tämän sukuhaaran vaiheet kirjaan, jonka nimeksi tuli Reskan Erikssonien jäljillä, jonka julkaisin vuonna 2018. Sen päähenkilöksi tuli isäni äidinpuoleinen isoisä Enoch Richard Eriksson, joka syntyi talollisen poikana Piikkiön Viukkalan kylän Reskan talossa vuonna 1851. Hän kuului vanhaan varsinaissuomalaiseen talonpoikaiseen sukuun, jonka juuret ovat varsinkin muutamassa Piikkiön kylässä – Viukkalassa, Makarlassa, Bertalassa ja Harvaluodon Kokkolahdessa.  Erikssonien juuret olivat paitsi Piikkiössä, laajalti monissa naapuripitäjissä kuten Paimiossa, Halikossa, Paraisilla ja Turussa.

Enoch Eriksson hankki sepän kisällin koulutuksen Turussa, kunnes muutti vuonna 1877 Suomen toiselle laidalle Viipuriin uusien työmahdollisuuksien perässä. Metallimiehen työt eivät pidemmän päälle kiinnostaneet, vaan hän ja hiljan vihitty puolisonsa, Liperistä Pohjois-Karjalasta Viipuriin tullut Kristiina Tanskanen hankkivat maatilan Antrean Paakkarilasta. Näin Enoch Eriksson tavallaan palasi juurilleen, viljelemään maata. Tämä teos kertoo Enoch Erikssonin elämänmuutoksista ja siitä millaiseen sukupolvien ketjuun hän ja hänen perheensä ovat kuuluneet.

Kun tämä kirja oli valmis, jatkoin tarkemmin isäni suvun tutkimusta Karjalan kannaksella. Isäni Toivo syntyi Räisälässä, mutta suvun juuret löytyivät varsinkin Antrean ja Jääsken Hannilan kylästä. Hannila kuului ensin Jääskeen, sitten Antreaan. Kun vuonna 1721 Isovihan jälkeen valtionraja vedettiin keskelle Jääskeä, muodostettiin Antrean pitäjä, joka josta tuli osa keisarillista Venäjää.  Suomen Sodan 1808–1809 jälkeen Antrea siirtyi Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen.

Kokosin aineiston sukututkimukseen lähinnä kirkollisen ja maallisen hallinnon arkistoista. Harmittavasti toisen maailmansodan aikana osa arkistoista oli tuhoutunut Neuvostoliiton toimeenpanemissa pommituksissa tai sitten niitä saatetaan nykyisin löytää jostain Venäjän arkistoista. Kuitenkin aineistoa lopulta löytyi melko monipuolisesti ja lisäksi eräät sukulaiset olivat merkinneet muistiin tietojaan sekä omista että laajemmin suvun asioista.

Isäni sukua koskeva toinen kirja on nimeltään Hannilan kylässä, Harjun talossa (2020). Se on huomattavasti laajempi kuin edellä mainittu Reskan talon väestä kertova kirja.  Se käsittelee Hannila 1:n eli Kostiaisen eli Harjun talon vaiheita 1600-luvun alkupuolelta aina toisen maailmansodan vuosiin. Sukututkimuksessa oli mentävä myös kauemmas ajallisesti Jääsken pitäjään ja erityisesti Kostialan kylään.  Hannilan kylän perustajia ovat ehkä olleet Hanniset, kun muita merkittäviä sukuja siellä ovat olleet Haukat ja Kostiaiset sekä myöhemmin Ikoset.  Käsittelyssä ovat Kostiaisen viljelijäsuvun nousut ja laskut ja monet värikkäät henkilöhahmot. Kirja esittelee myös yhteyksiä, joita Hannila 1:n väellä oli muihin kylän taloihin kuten myös laajemmalle Antreaan ja lähipitäjiin. Tutkimukseen sovelletaan myös geneettisen sukututkimuksen tarjoamia mahdollisuuksia suvun nk. kantaisän jäljittämisessä. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suuret yhteiskunnalliset muutokset johtivat Hannilan Kostiaisten sukuhaaran hajoamiseen. Päädyttiin oikeussaleihin, ”mieron tielle” – ja konkreettisesti rautatietyömaille.

Yhteistä kahdelle edellä mainitulle kirjalle, siis Piikkiön haaraa ja Hannilan haaraa koskeville kirjoille on se, että ne kertovat 1600–1700-luvulta alkaen isäni suvun historiaa, molempien kirjojen perusnäkökulma on talon historiassa. Mielestäni tämä oli hyvä valinta, koska silloin aiheen käsittelyä oli mahdollista rajata sopivalla tavalla, eikä mainituksi tulevien nimien ja henkilöiden määrä päässyt paisumaan kovin suureksi.  Kätevä apukeino tietojen hallintaan on ollut Sukujutut- tietokoneohjelma, joka tosin on niin monipuolinen, etten edes ole käyttänyt kaikkia siitä löytyviä hienoja ominaisuuksia.

Näiden sukukirjojen lisäksi olen saanut toteutettua pitkäaikaisen hankeen, jossa yhdistetään historiantutkimusta ja nykyaikaista geneettistä sukututkimusta. Tämän kirjan olen tehnyt yhdessä Pekka Haikkalan kanssa, nimeltään John Mortonin juuret ovat Suomessa. Historiaa ja DNA-tutkimusta (2021). Kirja liittyy siihen, että Delawarejoen varrelle Pohjois-Amerikkaan perustettiin  vuonna 1638 Uuden Ruotsin siirtokunta, minne muutti Ruotsista ja Suomesta 1630-1650-luvulla satoja uudisasukkaita. Suurin osa muuttajista oli nk. metsäsuomalaisia eli kaskenkaatajia Keski-Ruotsista. Nämä kuuluivat niihin tuhansiin suomalaisiin, jotka 1500–1600-luvulla muuttivat Ruotsin kuninkaan kutsusta Keski-Ruotsin suurille metsäalueille raivaamaan uusia viljelysalueita. Heidän joukossaan oli Mårten Mårtensson (suomalaisittain Martti Marttinen) vanhempi, jonka pojanpojanpojasta John Mortonista (1725–1777) tuli merkittävä poliitikko Pennsylvaniaan.  Tämä teos kertoo suomalaistaustaisen, vuonna 1776 Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajaksi päätyneen John Mortonin (1725–1777) sukujuurista. 

John Mortonin taustasta on kiistelty paljon, koska riittävää asiakirja-aineistoa ei ole löytynyt. Oliko hänen isoisoisänsä Mårten Mårtensson suomalainen vai ruotsalainen, entä missä hän syntyi?  Teoksessa kootaan yhteen tiedot Mortonin syntyperästä ja sovelletaan uusimpia geneettisen sukututkimuksen (DNA-tutkimuksen) piirissä kehitettyjä menetelmiä. Loppupäätelmänä on, että DNA-tutkimuksen perusteella John Mortonin sukujuuret todellakin ovat vahvasti Suomessa. Hänen juurensa johtavat Etelä-Savoon.  Suomalaisen Marttisten suvun useista haaroista Mortonia lähimpänä ovat Kangasniemen Salmenkylän Marttiset.  Syvemmät taustat ovat Etelä-Karjalassa ja Karjalan kannaksella, joten Mortonia voidaan sanoa juuriltaan karjalaiseksi. Joka tapauksessa jälkeläistestien perusteella John Morton edustaa itäsuomalaisille miehille tyypillistä N-haploryhmää.

Sukututkimukselleni ei loppua näy. Edellä olevia aiheita on mahdollistaa laajentaa ja tarkentaa aineistojen osalta, mutta myös seuraamalla pidemmälle sukuhaaroja ja eri sukupolvissa muodostuneiden uusien perheiden jälkeläisiä. Näitä tehtäviä ennen minua kuitenkin odottaa äitini Martta Kostiaisen (os. Kaijanen) sukujuurien selvitystyö, jota olen melko paljon jo tehnytkin.  Hänen juurensa olivat Karjalan kannaksen Kuolemajärvellä ja sen lähipitäjissä. Jollei tämäkään vielä riitä, odottavat vuoroaan pidemmälle menevät tutkimukset myös puolisoni juurista, joita on esimerkiksi Kaarinassa, Paraisilla, Sauvossa, Somerolla ja Tornionjokilaaksossa.

Auvo Kostiainen

Tekstissä mainittuja kirjoja voi ostaa Sukututkijan verkkokaupan kautta.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 8/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

S/S Urania II:n tuho

Urania II. Kuva: Museovirasto

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua 28. heinäkuuta 1914 Suomen kauppalaivasto, joka purjehti Venäjän lipun alla, joutui välittömästi Saksan sotatoimien piiriin. Laivat, jotka sodan alkaessa olivat Itämeren ulkopuolella, eivät päässeet palaamaan kotiin ohi Saksan sotalaivojen. Eräs näistä aluksista oli S/S Urania II, joka jäi Englannin Hulliin.

Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö (SHO) oli hankkinut Urania II:n vasta edellisenä vuonna haaksirikkoutuneen ensimmäisen Uranian tilalle. Laiva oli alkuperäiseltä nimeltään Russie ja se oli valmistunut vuonna 1897 Ranskan Marseillesissa. Aluksessa oli tilaa 600 matkustajalle ja 60 hengen miehistölle. Se oli 85 metriä pitkä, 11 metriä leveä, vetoisuudeltaan 1106 rekisteritonnia ja kulki 15 solmun nopeudella. Joulukuussa 1913 Urania II sijoitettiin linjalle Helsinki-Kööpenhamina-Hull.

Urania II:n kapteeni oli Bertel Förbom (1878–1958), joka toimi päällikkönä monissa SHO:n 1900-luvun alkupuolen suurimmissa matkustaja-aluksissa. Hän oli kotoisin Särkisalon Förbyn Nedergårdista, missä hän syntyi talollinen August Förbomin ja Maria Margareta Karlintyttären kahdeksasta lapsesta toiseksi vanhimpana. Förbom suoritti merikapteenin tutkinnon Helsingin ruotsinkielisessä merenkulkuoppilaitoksessa vuonna 1905. Eläkkeelle jäätyään vuonna 1936 Förbom palasi kotikyläänsä ja asui siellä naimattomana kuolemaansa asti.

Kapteeni Förbom. Kuva: Museovirasto

Kapteeni Förbom muistetaan ennen muuta uroteosta, jonka hän teki helmikuussa 1918 hakemalla S/S Arcturuksella jääkäreiden pääjoukon Saksan Libausta (nyk. Latvian Liepaja) Vaasaan. Matka oli vaaroja täynnä, mutta päättyi onnellisesti. Förbomin kerrotaan olleen kapteenina rauhallinen, kylmäpäinen ja rohkea, joita ominaisuuksia varmasti tarvittiin Arcturuksen historiallisella matkalla. Förbomia kuvataan myös charmikkaaksi ja hauskaksi seuramieheksi. Kyseisiä ominaisuuksia puolestaan tarvitsi matkustajalaivan kapteeni, jonka toimenkuvaan kuului edustaminen ja matkustajien kanssa seurustelu. Illalliskutsu kapteenin pöytään oli matkustajalle suuri kunnia.

Elokuussa 1914 kapteeni Förbom laivoineen jäi siis ”vangiksi” Hulliin. Venäjän amiraliteetti otti Urania II:n haltuunsa 7. huhtikuuta 1915 ja määräsi sen purjehtimaan kaksi matkaa Englannista Alexandrovskin kautta Arkangeliin. Urania II purjehti Hullista Liverpooliin ottamaan lastin, jonka laadusta ei ole tietoa. Papereissa oli leima ”salainen”, joten lastin on ajateltu sisältäneen aseita ja muita sotatarvikkeita. Matka sujui hyvin ja Urania II saapui Arkangeliin 11. toukokuuta.

Urania II:n toinen matka Arkangeliin alkoi Liverpoolista 1. heinäkuuta 1915. Lasti lienee ollut samankaltainen kuin ensimmäiselläkin matkalla. Tällä kertaa se ei kuitenkaan päässyt perille, vaan on luultavasti yhä Vienanmeressä, Kuolan niemimaan pohjoisrannikolla lähellä Kap Gorodetskia, jonne Urania II upposi nopeasti ajettuaan miinaan 12. heinäkuuta 1915. Miinan oli todennäköisesti asettanut saksalainen risteilijä Meteor. Aluksen kolme pelastusvenettä onnistuttiin laskemaan vesille ennen kuin se painui syvyyksiin, joten koko 42 hengen miehistö, 35 miestä ja 7 naista, pelastui. Kaikki pääsivät onnellisesti ensin Arkangeliin ja sieltä Suomeen.  

Kapteeni Förbomin lisäksi Urania II:n päällystöön kuuluivat ensimmäinen perämies Allan Fredriksson, toinen perämies K. Eklund ja kolmas perämies Max Bonsdorff. Perämies Fredriksson nappasi kainaloonsa laivan kompassin ja myös laivan asiakirjat onnistuttiin pelastamaan. Kompassi sijoitettiin sittemmin muistoesineeksi SHO:n johdon huoneeseen. Lokakuussa 1915 Urania II:sta maksettiin Lontoossa vakuutuskorvauksena 59 700 puntaa.

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 8/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Sukututkimus on yksinäistä puurtamista - vai onko?

Tutkiessani kirkonkirja-aineistoja Savonlinnan kirjastossa mikrokorteilta ja -filmeiltä, en juurikaan tavannut muita sukututkijoita. Jos naapurikoneella sattui istumaan joku, saatoimme tervehtiä sivistyneesti, mutta harvemmin keskustelimme mitään. Jokainen tuntui syventyvän niin täydellisesti omaan aineistoonsa, että tuskin edes huomasi mitä ympärillä tapahtui. Niin minäkin. 

Kaksikymmentä vuotta sitten olin mukana perustamassa Savonlinnan seudun sukututkimusyhdistystä. Kimmokkeen siihen antoi nimenomaan tuo yksin yhdessä tekeminen. Oli mukava kuulla muidenkin tekemistä sukututkimuksista, eteen tulleiden ongelmien ratkaisuista, jakaa omia kokemuksia ja oppia muiden onnistumisista ja virheistä. Toiselta paikkakunnalta muuttaneena en ollut missään muissa yhteyksissä tutustunut niin moniin uusiin ihmisiin.

Rakensimme koulutus- ja luentoyhteistyötä muiden sukututkimusyhdistysten ja paikallishistorian harrastajien kanssa. Valtakunnallisilla Sukututkimuspäivillä ja sukututkimuskursseilla kohtasimme lisää muita sukututkijoita. Myöhemmin sain kutsun Suomen Sukututkimusseuran hallitukseen. Kaikki tilaisuudet, joissa muita sukututkijoita tapaa, opettavat ja innostavat lisää.

Korona-aika toi uusia haasteita. Tapaamiset kasvokkain vähenivät minimiin. Kaikkien oli etsittävä toimintaan uusia tapoja. Kuvioihin tulivat mukaan videoneuvottelukokoukset, -koulutukset ja -luennot. Sukututkimusyhdistysten yhteistyö lisääntyi, mutta erilaisiin tilaisuuksiin osallistuttiin kotoa käsin. Kontaktien määrä kasvoi, mutta tapaamisten luonne muuttui. Keskustelu nettiyhteyden yli ei ole yhtä luontevaa kuin samassa fyysisessä tilassa ollessa.  

Olemme taas uudessa tilanteessa, kun fyysisiä tapaamisia voidaan jälleen järjestää. Videokoulutukset ja -luennot jäävät silti varmasti pysyviksi, mikä parantaa osallistumismahdollisuuksia varsinkin pienten paikkakuntien harrastajille ja niille, joiden on vaikea liikkua kotoaan. Näiden välille pitäisi löytää tasapaino. 

Käytämme paljon digitoituja aineistoja. Emme enää istu arkistoissa niin paljon kuin ennen, vaan teemme tutkimusta lähinnä kotoa käsin. Sulkeudummeko taas omiin oloihimme? Emmekö enää tapaa muita sukututkijoita edes tervehtimisen verran? Keskustelutkin käydään somekanavilla.
En itse ole kovin ulospäin suuntautunut. Koronaeristäytyminen ei ollut minulle millään lailla ongelma. Olen kuitenkin nauttinut suunnattomasti siitä, että sukututkimus on tuonut elämääni niin paljon muita sukututkijoita, eläviä ihmisiä. Näitä ihmisiä ja heidän kasvokkain tapaamisiaan en halua menettää digitalisoinnille.

Vuonna 2023 pidetään seuraava Suuren neuvottelukunnan kokous. Toivottavasti se voidaan järjestää niin, että tapaamme kasvokkain.

Liisa Raatikainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 10/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kisällejä ja piikoja

Puuseppien ammattikunnan kisällikirja 1700-luvun Turusta.
Turun kaupunginarkisto. Veli Pekka Toropainen 2019.

Kisällien elämään kuului kierto, jossa koulutuksensa päättäneet nuoret miehet harjoittivat työtään viikkopalkalla mestareiden alaisuudessa eri kaupungeissa, kunnes saivat itse vapaan mestarin paikan jostakin. Esimerkiksi kellosepän kisälli Kristian Rybner oli syntynyt Saksin Naumburgissa ja opiskellut ammattiin Unkarissa ja Kashoussa ennen saapumistaan Turkuun vuonna 1668. Nuorten miesten ja naisten välille syntyi luonnollisesti suhteita vieraan tullessa kaupunkiin. Turun kämnerissä käsiteltiin 1600-luvun mittaan kymmeniä oikeustapauksia, joissa kisällikierrolla olleita kisällejä syytettiin turkulaisten piikojen makaamisesta ja lapsen siittämisestä heille. Piiat väittivät yleensä teon tapahtuneen aviolupauksen alla, mutta miehen pettäneen sitten lupauksensa ja paenneen kaupungista. Oikeus taipui yleensä uskomaan naisten          kertomuksia tapahtumista.

Rakkautta vai himoa

Riippui katsojan näkökulmasta, oliko suhteessa kyse rakkaudesta vai seksuaalisen tarpeen tyydyttämisestä. Piika Valborg Larsdotterin oli maannut aviolupauksen alla suutarin kisälli Kristoffer, joka oli matkustanut kesällä 1669 Tallinnaan. Valborgin mukaan rakkauden liekki ei ollut vielä sammunut, ja hän aikoi matkustaa keväällä tapaamaan miestä. 

Piika Katarina Mattsdotter kertoi oikeudelle syyskuussa 1691, että pellavakankurin kisälli Matts Kristersson Hopp, joka oli luvannut hänelle kaksi vuotta aiemmin avioliittoa Tukholmassa, oli maannut hänet aivan vastoin hänen tahtoaan ja väkivalloin Pärttylin yönä. Katarinan mukaan Matts oli levittänyt polvillaan väkisin hänen jalkansa ja tehnyt tahtonsa vastoin Katarinan tahtoa, sillä hän ei ollut voinut vastustaa tekoa vähäisillä voimillaan. Mies oli todennut Katarinalle, että tämän oli turha manata tuomiota hänen päälleen, sillä moni parempikin piika oli maattu ja makaaja jäänyt tuomiotta. 

Kultasepän kisälli Christian Sverginin ei halunnut avioitua Margareta Eskilsdotterin kanssa, ja oikeus päätyi lokakuussa 1686 siihen, että koska kisälli oli vapaa vaeltamaan, eikä häntä mahdollisesti enää tavattaisi paikkakunnalla, tuli hänen maksaa heti kymmenen hopeataalaria lapsensa elannoksi. 

Toimeliaat piiat

Maatut naiset eivät tyytyneet kohtaloonsa, vaan yrittivät kaikin keinoin saada miehen vastuuseen. Maria Danielsdotter kertoi elokuussa 1695 sepän kisälli Henrik Johansson Falckin antaneen hänelle kihlalahjoiksi sata taalaria ja kaksi sormusta. Tilaisuudessa oli paikalla lain vaatimat kaksi todistajaa. Häät oli tarkoitus viettää syksyllä ja Marian äiti oli aikeissa mennä Tukholmaan noutamaan mausteita ja muita häätarpeita. Kun Marialle oli selvinnyt, että kisälli aikoi matkustaa kaupungista, oli Maria mennyt seppien ammattikuntaan estääkseen tämän lähdön. Falck oli kuitenkin jo saanut matkustuspassinsa ja pysytellyt piilossa. Mies saatiin lopulta oikeuteen.

Karin Bertilsdotter oli puolestaan palvellut suutarimestari Ambrosius Steinillä ja siellä hänet oli maannut aviolupauksen alla Steinin kisälli Mickel Klemetsson, joka oli matkustanut vähän ennen helluntaita 1674 Tukholmaan. Poikansa ja Karinin välisen suhteen tunnusti myös Mickelin äiti Brita Thomasdotter. Tämän perusteella oikeus aikoi rangaista Mickeliä heti, kun tämä tavoitettaisiin.

Avioliitto jäi toisinaan toteutumatta kuoleman puututtua peliin. Gertrud Bengtsdotter kertoi kihlautuneensa vuonna 1688 pellavakankurin kisälli Mickel Jöranssonin kanssa. Tämä lähti heti kihlautumisen jälkeen kisällivaelluksellensa ja kuoli sitten Tallinnassa. Anna Mattsdotter kertoi puolestaan kisälli Joachim Gierin maanneen hänet pääsiäisen 1694 aikaan aviolupauksen alla. Kisälli oli kuitenkin hukkunut Pirkkalan pappilan luona virtapaikkaan.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 8/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kadonnut rintamalla

Sotilaiden ruokatauko Uhtuan suunnalla 1941. Museovirasto.

Tämän vuoden kesäkuussa tuli kuluneeksi 80 vuotta jatkosodan syttymisestä. Viime sotien aikana katosi yli 10 000 suomalaista sotilasta. Heistä on julistettu kuolleeksi yli 6 000, joiden kohtalo jäi taistelutilanteessa epäselväksi eikä ruumista löytynyt. 

Sain keväällä eräältä suvulta pyynnön laatia lyhyen selvityksen jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941 Laatokan Karjalassa 20-vuotiaana kadonneen Veikon sotatiestä. Suku halusi järjestää kuluneena kesänä pienen muistojuhlan kadonneen kunniaksi, koska hänen syntymästään tuli kuluneeksi tasan 100 vuotta. 

Suku tiesi Veikosta varsin vähän. Elossa oli enää hänen sisarustensa lapsia, jotka kaikki olivat syntyneet enonsa katoamisen jälkeen. Minulle kerrottiin, että perheen äiti oli uskonut poikansa jääneen vangiksi ja odotti Veikon paluuta vielä pitkään sodan jälkeen. Vasta 1960-luvun alussa hän lopulta hyväksyi sen, ettei poika enää palaa ja Veikko voitiin julistaa kuolleeksi. Tässä yhteydessä äiti myös poltti useimmat muistoesineet, kuten kaikki kirjeet. 

Viime sodissa kuolleiden ja kadonneiden sotilaskantakortit on digitoitu digitaaliarkistoon. Kantakortista selvisi muun muassa Veikon pituus ja paino, hänen välirauhan aikana suorittamansa varusmiespalveluksen tiedot sekä sijoitus joukko-osastoon, jossa hän palveli katoamiseensa saakka. Joukko-osaston perusteella digitaaliarkistosta löytyivät Veikon komppanian sotapäiväkirjat, joiden avulla hänen sotatiensä vaiheet saivat aivan uutta syvyyttä. Yksittäistä sotamiestä ei niissä mainittu, mutta välillä varsin yksityiskohtaisestikin komppanian vaiheet. Sotapäiväkirjojen liitteinä oli myös pari taistelukertomusta, joihin myös Veikko osallistui. Nämä kaikki tiedot olivat suvulle uusia. 

Tieto siitä, että Veikko oli julistettu kuolleeksi sodan jälkeen, johdatti minut arvokkaimman lähteen äärelle. Sodan jälkeen kadonneiden kohtaloita selvittämään perustettiin Puolustusministeriön kuolleeksijulistamistoimisto. Sen tehtävänä oli selvittää, oliko kadonnut kaatunut, jäänyt sotavangiksi vai oliko hän vielä elossa. Selvitykset tehtiin muun muassa haastattelemalla omaisia ja aseveljiä. Jos kadonnut oli todennäköisesti kuollut, julisti Helsingin raastuvanoikeus hänet kuolleeksi. Omaiset saattoivat hakea kuolleeksi julistamista myös muista tuomioistuimista. Kuolleeksijulistamistoimiston arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa. Arkiston kortiston avulla pääsin käsiksi selvitykseen Veikon katoamisesta ja sen liitteisiin. 

Veikon katoamista koskevien asiakirjojen joukossa oli hänen esimiehensä kertomus siitä, miten hänet oli komennettu kesken taistelun viemään viestiä eräästä komentopaikasta toiseen, joka oli sijainnut alle kilometrin päässä. Tämän jälkeen Veikkoa ei ollut nähnyt kukaan. Paras löytö oli kuitenkin hänen äitinsä haastattelu, jossa hän kertoi poikansa lähdöstä sotaan ja viimeisen kotiinsa kirjoittamansa kirjeen sisällöstä. Luin muistotilaisuudessa äidin koskettavan kertomuksen sellaisenaan, mikä herätti kuulijoissa suurta mielenliikutusta. 

Suku oli hämmästynyt siitä, miten paljon löysin tietoja Veikosta ja hänen vaiheistaan. Suvun nuorempi polvi halusi matkustaa Veikon katoamispaikalle heti kun rajat jälleen avautuvat ja koronatilanne antaa siihen mahdollisuuden. Lupasin siltä seisomalta lähteä oppaaksi. 

Jukka Partanen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 8/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Fanny Mannsén – nuorena nukkunut pianistilahjakkuus

Turun kaupungintalo, entinen Seurahuone. Museovirasto.

Fanny Mannsén oli harvinaisen lahjakas nuori taiteilija, joka opiskeli pianonsoittoa ja sävellystä. Hän konsertoi ja sai virtuoosin maineen jo teini-ikäisenä. Kaikki ainekset supertähteyteen olivat olemassa, mutta kohtalo päätti toisin.

Fanny Johanna Carolina Mansén (sukunimeen lisättiin myöhemmin toinen n-kirjain) syntyi Helsingissä 4. joulukuuta 1834. Hänen vanhempansa olivat ylioppilas Johan Gustaf Mansén (1803–1845), syntyjään Kemiön Engelsbyn talollisen poika, ja helsinkiläisen kauppalaivan kapteenin tytär Carolina Sofia Höök (1815–1898). Johan Gustaf Mansén opiskeli Helsingin yliopistossa teologiaa, mutta ei menestynyt opinnoissaan. Hän toimi Kastelholman vankilan vahtimestarina ja vuodesta 1839 Turun ja Porin läänin ylimääräisenä lääninkonttoristina. Perhe muutti Turkuun virallisesti 1. joulukuuta 1842. 
 
Carolina Mansén oli taitava pianisti, joka todennäköisesti opetti soiton alkeet tyttärelleen. Fannyn ollessa 10-vuotias perheen isä kuoli ja vielä samana vuonna äiti ja tytär matkustivat Pietariin. Siellä Fannyn opinnot jatkuivat valtioneuvoksetar R. von Svettitskyn yksityisoppilaana. Noin vuodesta 1848 alkaen Fannyn opettaja oli pianisti-säveltäjä, Pietarin Musiikkiakatemian jäsen Adolf von Henselt (1814–1889). Hän toimi tuohon aikaan soitonopettajana keisarin hovissa sekä ruhtinatar Teresa von Oldenburgin tyttökoulussa, missä Fanny ilmeisesti opiskeli. Pietarin kuuluisa konservatorio perustettiin vasta vuonna 1862.
 
Fanny Mannsén piti ensikonserttinsa Turussa hotelli-ravintola Seurahuoneella (nykyisin Turun kaupungintalo) 27. maaliskuuta 1850. Toisena solistina konsertissa toimi viulisti Konrad Greve, joka myös johti orkesteria. Yleisöä paikalle oli saapunut noin 200. Fannyn ohjelmistoon kuului aikakaudelle tyypilliseen tapaan ”taituripianismia”. Arvostelut olivat suopeita ja nuorta pianistia pidettiin lupaavana kykynä. Seuraavina vuosina Fanny Mannsén konsertoi useaan otteeseen Suomessa. 
 
Konserttikiertueiden ohessa Mannsénin opinnot Pietarissa jatkuivat. Opettajaksi Henseltin tilalle tuli vuonna 1853 pianisti-säveltäjä Anton Gerke (1812–1870). Fanny opiskeli nyt myös sävellystä, jota hänelle opetti todennäköisesti viulisti-säveltäjä Henri Vieuxtemps (1820–1881). Molemmat olivat keisarillisten oppilaitosten opettajia.
 
Kaksi Fanny Mannsénin sävellystä painettiin Pietarissa vuonna 1852: L’Adieu: Souvenir à l’Åbo, Fantaisie mélancolique (Hyvästit: Muisto Turusta, Melankolinen fantasia) ja Chanson de Berceau (Kehtolaulu). Muitakin sävellyksiä Fannylla lienee jo ollut pöytälaatikossaan. Kehtolaulusta ei tunneta yhtään säilynyttä kappaletta, Hyvästit löytyy Sibelius-museon kokoelmista.
 
Hyvästit on omistettu kauppaneuvoksetar Sofia Julinille (1798–1877), jonka puoliso oli turkulainen apteekkari ja kauppaneuvos Erik Julin. Julinit olivat varsin varakkaita, joten voisi olettaa kauppaneuvoksettaren tukeneen taloudellisesti lahjakkaan pianistin opintoja. Kehtolaulu puolestaan on omistettu Emma Peranderille (1820–1897), joka oli opettaja, Kuopion pormestari Nils Peranderin leski ja Viipurin tyttökoulun johtaja. Mahdollisesti myös hän kuului Fanny Mannsénin tukijoihin. Opiskelu Pietarissa tuli epäilemättä kalliiksi.
 
Emme saa tietää olisiko Fanny Mannsén lunastanut lupaukset ja päätynyt kansainväliseksi pianistikuuluisuudeksi, sillä hän kuoli äkillisesti Pietarissa 6. kesäkuuta 1855 vain 20-vuotiaana. Kuolinsyystä ei ole tietoa, mutta hän saattoi menehtyä kaupungissa juuri tuohon aikaan riehuneen koleraepidemian uhrina.
 
Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 9/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kannuksesta Kanadaan – Pauli Hernesniemen haastattelu

Siihen aikaan, kun Pauli kasvoi Kannuksen kotitilalla, hevoset olivat käytössä, kunnes kuvassa oleva isän hevonenkin vaihtui traktoriin. Kuvassa Tauno Hernesniemi Mirkku-hevosen kanssa. Hernesniemen albumi.

Pauli Hernesniemi syntyi perheensä esikoiseksi Kannuksessa 31.05.1955. Aino-sisko syntyi vuonna 1956 ja Tarmo-veli 1963. Keskikoisella maatilalla Lestinjoen varrella viljeltiin peltoa yhdeksän hehtaaria ja metsää kaksikymmentäviisi hehtaaria. Seitsemän lehmää, hevonen ja sika kuuluivat taloon.

Maatilan pojalla oli jo kasvuiässä yhtä ja toista työtä pelloilla ja kotona; yksi tärkeä tehtävä oli käyttää hevosen vetämää haravakonetta. Paulilla on jäänyt mieleen, että ”isäni hevonen Mirkku muuttui Massey Fergusson traktoriksi 1970-luvun puolivälissä”. Maanviljelyksen lisäksi 14.9.1919 Kannuksessa syntynyt perheen isä Tauno Hernesniemi piti minkkitarhaa. Pauli muistelee hyvällä lapsuuden kotia. Uskonnollisuus kuului perheen arvomaailmaan ja kotona pidettiin hartaustilaisuuksia. Äiti oli varsinkin hyvin harras ja kasvatti lapsensa Jumalan kunnioitukseen. Pauli muistelee, että ainakin yksi hartausiltojen maallikkopuhujista oli nimeltään Varila.

Sukujuurilla

”Äitini oli sukunsa puolelta saksalaista Nagel nimistä liikemiessukua. Hänen varhaiset esivanhempansa olivat muuttaneet Lyypekin läheltä Vaasaan 1600-luvulla. Avioliiton kautta Nagel suvun naispuolisten jäsenien sukunimet olivat muuttuneet vuosien saatossa. Tuleva äitini Anja os. Sillanpää oli syntynyt Vetelissä Jouluaattona 1919. Hän muutti lapsena Halsualle vanhempiensa mukana ja sieltä myöhemmin Kannukseen. Äitini vihittiin Tauno Hernesniemen kanssa Kannuksen kirkossa 27.12.1953. Isäni suku oli Lappajärveltä. Hänen isoisänsä isä oli muuttanut kannukseen vuonna 1895, minkä jälkeen sukumme juurtui sinne. Kyläyhteys Kannuksessa oli lämminhenkistä, ja minulla oli paljon leikkitovereita. Olin jo nuorena kiinnostunut lukemisesta, pidin päiväkirjaa ja kirjoitin runoja.", Pauli kertoi.

Koneet piti hajoittaa

Pauli kävi Kannuksen kansakoulun ja sen jälkeen jatkoi opintojaan lukiossa. Hän sai ylioppilaskirjoituksissa laudaturin arvosanat. Pauli valitsi pitkän saksan, vaikka pitkä englanti oli silloin suosiossa. “Useat opettajat olivat sitä mieltä, että tasapainon vuoksi jonkun pitää saksaakin lukea. Yksi opettajista erikoisesti arvosteli englannin kieltä sekavaksi ja sanoi, “kun englannin kielessä kirjoitetaan lehmä, se lausutaan hevonen”. Pauli toteaa saksan kielen oppimisen suhteen: ”se oli teoreettista opiskelua, joka ei auttanut saksan kielen puhumiseen.” Pauli jatkoi opintojaan Kotkan teknillisessä opistossa ja valmistui vuonna 1977 koneinsinööriksi. Jo nuorena poikana Paulia kiinnosti kaikenlaiset koneet ja vekottimet. ”Sain kerran joululahjaksi patterilla toimivan lentävän lautasen, joka kulki vain lattialla ja oli vieterivetoinen. Hajotin sen ja tutkin laitteen rakennetta. Hajotin myös Tunturi-merkkisen mopon moottorin ja tutkin, mitä se oli syönyt."

Pauli Hernesniemi vanhempiensa keskellä Kannuksen rautatieaseman
portailla. Siitä alkoi 25-vuotiaan koneinsinöörin siirtolaismatka
Kanadaan vuonna 1980. Hernesniemen albumi.

Auto ajoi päälle ja pyörävoltti

“Seitsemänvuotiaana talutin pyörää heinäpellolta Kannuksesta Toholammmelle johtavan tien varrelle. En ehtinyt vielä satulaan, kun Toholammin suunnalta tuleva Moskovitsi-auto ajoi päälle. Lensin kaaressa ojaan ja luita meni poikki. Kuljettaja menetti auton hallinnan juuri minun kohdallani. Olin kuin maalitaulu hiljalleen liikennöivän tien reunassa. Jouduin Kannuksen sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Vanhempani enkä minä emme kantaneet mitään kaunaa onnettomuuden aiheuttajaa kohtaan. Myöhemmin olin tämän kuljettajan kanssa samalla työmaalla. Täysi anteeksianto oli tapahtunut”.

"Olin kymmenvuotias, kun nostin kahden vuoden ikäisen Tarmo-veljeni pyörän tarakalle. Vyötin hänet lasten tuoliin, joka oli kiinni tarakassa. Läksimme mummolasta kotiin. Erään tunnelisillan jälkeen pyörän dynamo vinksahti pinnojen väliin. Siinä hetkessä takapyörä nousi kohti kotikylän taivasta ja pyörä teki täyden voltin. Se oli kuin tahaton sirkustemppu. Oli ihmeellinen varjelus, että selvisimme siitä ilman naarmuakaan”, Pauli muisteli. 

Taimitarhalle

”Pääsin ensimmäistä kertaa palkkalliseen kesätyöhön Kannuksen taimitarhalle. Olin silloin 14-vuotias ja jatkoin seuraavana kesänäkin samassa työssä. Siinä hommassa niputettiin ja istutettiin puun taimia tarkasti riveihin. Olin hyvin tyytyväinen urakkapalkkaan, joka maksettiin viikottain”.

Alikersantti

”Sotapalveluksen suoritin 1978–1979 Oulun tykistörykmentissä. Aliupseerikoulutuksen jälkeen palvelin alikersanttina.” Paulin mielestä armeijassa oli hyvä ylläpito terveellinen perusruoka ja siellä sai luotua pysyviä ystävyyssuhteita. Näin Pauli kuvaili armeijakokemustaan.

Avioliitto ja Särkioja

Kanadan Sudburyssa 14.09.1958 syntynyt Helen Särkioja meni vuonna 1977 suomivierailulle. Hän tapasi Pauli Hernesniemen Toholammin tanssilavalla. Molemminpuolinen kiintymys syttyi silloin ja sitä seurasi kaksi vuotta kestävä kirjeenvaihto. Jouluna 1979 Pauli matkusti Kanadaan kahdeksi viikoksi ja vietti joulun Helenin perheen parissa. Helenin äiti, Anelma, oli syntyisin Kurikasta ja isä, Sulevi, Kannuksesta.

Särkiojan perhe oli muuttanut 1950-luvun puolivälissä Kanadan Sudburyyn. Tilastotietojen mukaan kymmenisen tuhatta suomalaista asui silloin noin 45 000 asukkaan kaupungissa. Sudburyssä oli ja on edelleen maailman suurimmat nikkelikaivokset. Helenin isä viljeli maata kaivostyön ohessa ollen yhtä aikaa sekä mainari että farmari vuosikymmenien ajan. Ennen pitkää hän kaipasi kokonaan pois maan uumenista raittiiseen ilmaan. Sulevi Särkioja viljeli maata Sudburyn lähellä sijaitsevassa Beaver Laken kyläyhteisössä, jossa asui paljon suomalaisia.

Makkarasta Kentucky kanaan

Toiminnan miehenä Särkioja pyydysti myös majavia ja lähetti niiden nahkoja pinottain 127 km päähän Sudburystä itään North Bay-nimiseen kaupunkiin. Siellä nahat parkittiin vaatealan käyttöä varten. “Helenin isä halusi näyttää minulle, kuinka nahkabisnes toimii tällä alueella tietäen meidän perheen turkistarhauksesta.” Menomatkalla miehet pysähtyivät Sturgeon Falls-nimiselle paikkakunnalle syömään. Pauli sai silloin elämänsä ensimmäistä kertaa Kentucky Fried Chicken -grillikanaa. ”Ei suomessa silloin ollut tämmöistä. Pysyvästi tämä kanansyönti ei kuitenkaan tullut ruokavalioon makkaran sijasta, vaan sitä kesti muutaman vuoden. Nyt olen vuosikymmeniä syönyt Kentucky Fried Chickeniä vain kerran pari vuodessa. Kannuksessa oli Poutun makkaratehdas, jonka herkullisiin nakkeihin ja lenkkeihin olin tottunut. Kanadassa makkaroiden laatu ei ollut sama. Sulevi Särkilahti sanoi tällä matkalla Paulille, ”etköhän laita jo Kanadan paperit vetämään. Eikös olisi aika muuttaa Kanadaan?”

Pauli Hernesniemi ja Helen Särkioja
vihittiin avioliittoon 1.11.1980
Beaver Lakellä, joka sijaitsee 45 km
päässä Sudburystä länsisuuntaan.
Siellä asui paljon suomalaisia.
Hernesniemen albumi.

Sulhanen ja puolukkamehu Kanadaan

Marraskuussa vuonna 1980 Pauli pakkasi kaksi matkalaukkua pitkälle matkalle. Tätä matkaa Helen oli jo odottanut hartaasti. ”Olimme menneet kihloihin vuonna 1979 ja päätimme yhdessä sen vaihtoehdon paremmaksi, että minä muuttaisin Kanadaan, eikä Helen Suomeen, mikä oli alkuperäinen suunnitelma. Lento oli Finnairilla Amsterdamiin ja sieltä KLM jumbojetillä Torontoon. Matka jatkui Air Canadan lennolla Sudburyyn. Helen äitinsä kanssa oli toivonut jotain muutakin Suomesta. Se oli puolukkahilloa.” 

Pauli oli pakannut suurehkon määrän puolukkahilloa kumpaankin matkalaukkuun. Toronton lentokentällä, jossa oli tullitarkastus ja koneenvaihto, Pauli teki häiritsevän huomion: ”Vaaleanpunaista lientä valui matkalaukuista lentokentän lattialle.” Kaikeksi onneksi tullimiehet vilkaisivat matkatavaroita ylimalkaisesti eivätkä huomanneet, mitä niistä lirisi, kun tutkivat Paulin dokumentteja. Matkalaukkuihin oli pakattu myös vaatteita, oppikirjoja, turkisalan lehtiä ja kaksi Arabian lautasta, joissa oli Kalevalan runoja. ”Ainakin yksi lautanen on vielä tallessa yli 40 vuoden jälkeen”, sanoo Pauli.

Kun loppu on hyvin, kaikki on hyvin, oli todettava Sudburyn lentokentällä. Puolukkahillo ja sitäkin vielä odotetumpi Pauli Hernesmiemi oli saapunut perille kanadaan 25-vuotiaana. Helen oli vastassa lentokentällä.

Käärittiin hihat, sitten vihille

Särkiojat omistivat Sudburyssä vuokratalon, jonka yläkerta oli vuokrattu, mutta alakerta oli vapaana. Heti alkoi Helenin ja Paulin yhteisen kodin kunnostaminen. Talon alakerrasta poistettiin seiniä, että saatiin avarampi tunnelma. Tässä suuressa remontissa Helenin isä ja äiti käärivät hijansa ja olivat suurena apuna. Kun vihkiäisiin oli vain muutama päivä aikaa, niin talon ullakko eristettiin lasivillalla. Pian ihmeteltiin Paulin ulkonäköä. Hänen reaktionsa lasivillaan oli turvottaneet kasvot ja silmien alle olivat nousseet pussit kuin pahasti krapulasta kärsivälle juopolle. Kasvot onneksi muuttuivat lähes normaalimuotoon ennen suurta päivää. Beaver Laken pienessä kappelissa Luterilainen pastori Pekkarinen vihki Helenin ja Paulin avioliittoon 1.11.1980. 

 

Arkielämään ja työhön

Pariskunnan ensimmäinen yhteinen koti Kanadassa oli viihtyisä. Se sijaitsi lähellä Artturi Lahden kauppaa Lorne- ja McLeod-katujen tienoilla. Samalla alueella, jonne kirjoittajan perhe muutti 13 vuotta aikaisemmin Suomesta. 

Helen oli valmistunut ylioppilaaksi ja lukenut ranskaa ja sosiologiaa Carleton yliopistossa Ottawassa. Sudduryssä on merkittävän suuri kanadan-ranskalainen väestö. Myyjättärenä Elm Fashions -naistenvaatetusliikkeessä Helenin ranskankieli ja sosiologia tulivat hyvään käyttöön.

Ensitöikseen Pauli meni englannin kielen kursseille Sudburyn Cambrian College -nimiseen oppilaitokseen. ”Se oli hyvä koulu ja englannin kielen opetus oli tehokasta”, Pauli kertoo. Alussa hän oli sekatyömiehenä muutamalla työnantajalla, kunnes Meisalmen Matti -nimiseltä mieheltä tuli puhelinsoitto. ”Meillä olisi kahden viikon työ”, sanoi Sudburyssä olevasta suomalaisesta Tamrock-haarakonttorista Meisalmi. ”Mielelläni otan työn vastaan”, ilmoitti Pauli. Hän oli Tamrockilla työssä lähes viisi vuotta.

Pauli Hernesniemi jäi hiljattain eläkkeelle täytettyään 65 vuotta. Sisällä viihtyvänä lukutoukkana Paulilla oli ainakin yksi ulkoilmaharrastus. Hän voitti Tamrockin golfturnauksen. 

Paulin ja Helenin perhe

Perheessä on kaksoispojat Silvo ja Miika, jotka ovat nyt 24-vuotiaita. He kummatkin puhuvat suomea, englantia ja ranskaa. Pojat kävivät ranskankielisen peruskoulun. Tätä nykyä he jatkavat maisterin opintoja opiskellen fysioterapiaa Newfoundlandin Memorial-yliopistossa. Koska välimatkaa on 2800 km ja koronavirus ei ole hellittänyt, poikien on vaikea päästä toivotuille kotivierauluille.

Kysyttyäni musiikista Pauli sanoi, “en soita mitään musiikki-instrumenttiä, vaan pelkästään kuuntelen”. Pojat eivät ole tulleet isäänsä tässä asiassa. Silvo soittaa haitaria ja pianoa. Miika soittaa viulua. Kummatkin harrastavat taidetta. ”Kotona Sudburyssä seinät ovat täynnä heidän maalaamia tauluja, maisemia ja muotokuvia”, poikien isä kertoo. 

Toinen kotimaa

”Heti kun muutin kanadaan tunsin, että tämä on minun toinen kotimaani. Jo alusta lähtien kaikki oli Kanadassa niin jännää ja erikoista. Ei ole tullut mieleenkään paluumuutto Suomeen, mutta siellä on mukava vierailla.” 

Suomi-matkat ja lompakko 

”Olen käynyt seitsemän kertaa Suomessa. Eräänä päivänä isäni veli Väinö-setä soitti Suomesta ja pyysi, jos voisin tulla Montrealiin häntä tulkkaamaan kettukaupoissa. Tein hänelle huonevarauksen Montealin Hilton hotelliin ja sovittiin määräpäivänä tavata Montealin Mirabel-lentokentällä, jonne hän saapuisi." 

"Lensin 600 km matkan Montrealiin ja poistuin koneesta suureen lentohalliin. Väinöä ei näkynyt missään. Pyysin, että lentokentän kovaäänisellä kuulutettaisiin, oliko sen nimistä miestä kuin Väinö Hernesniemi paikan päällä. Siihen ei tullut vastausta. Huomasin myös, että lompakkoni puuttui. Muistin Hilton-hotellin huoneen numeron, minkä olin tilannut sedälleni. Lentokentän shuttle-bussilla selvisin hotelliin ja koputin ovelle. Väinö Hernesniemi odotti minua huoneessaan. Tapaamisemme oli huojentava kokemus; nähdä läheinen sukulainen vieraalla maalla. Olin rahaton ilman lompakkoa. Väinö maksoi lentomatkani ja kaiken muun."

"Montrealista jatkoimme lennolla Prince Edwardin saarelle, jossa oli kettutarhoja. Sieltä väinö osti 20 hopeaketunsukuista siitoskettua. Niitä risteyttämällä toisiin lajeihin saadaan harvinaisempi ja arvokkaampi laji. Oli kulunut kaksi viikkoa tämän kettumatkan jälkeen, kun sain puhelinsoiton Mirabell lentokentän toimistosta. Joku rehellinen ihminen oli löytänyt lompakkoni, jossa kaikki rahat olivat tallella. Se tuli erikoispostissa. Jälkeenpäin tuli mieleeni, että olisi pitänyt ottaa ylös löytäjän nimi ja lähettää hänelle palkkio. Sitä ei silloin tullut ajateltua."

Suomalaisuus, pyhä kirja ja heinätöitä

Pauli muistelee, että hänen saavuttuaan Kanadaan ”Sudburyssä oli paljon suomalaista toimintaa”. ”Oli monta kokoontumispaikkaa eli suomalaisten kerhotaloja, suomalaisia seurakuntia, laulukuoroja, näyttelykerhoja, urheilukilpailuja, suomalainen kirjakauppa, matkatoimisto ja useampia liikkeitä. Koska Suomesta siirtolaisuus on lakannut ja useat toisen ja kolmannen polven suomalaiset puhuvat pelkästään englantia, suomalainen toiminta on hiipunut.” 

Tähän tapaan Pauli tuumaili kaihomielisesti. Kun kysyin tältä lukutoukalta, mitä kirjoja hän parhaillaan lukee. ”Luen enimmäkseen Raamattua”, Pauli vastasi. Jatkoin kysymystä, miksi niin? ”Sanan kautta sain kääntymyksen armon Jumalan puoleen 30-vuotiaana. Pyhästä kirjasta saan jatkuvasti ammentaa hengellistä ravintoa ja elämisen ohjeita.” 

Helenin Markus-veli omistaa maanviljelystilan Beaver Lakellä. Pauli käy auttamassa häntä heinätöissä sekä traktorien ja muiden koneiden korjaamisessa. Haastattelun lopuksi Pauli sanoi lähtevänsä 45 km päässä sijaitsevaan Sudburyyn ostamaan traktoriin pulttia, koska vanhasta oli jengat menneet.

Monet asiat vaikuttivat Paulin siirtolaiseksi muuttamiseen Kanadaan. Yhtenä niistä oli rakkaus. 

Eero Sorila

Sorila on kirjoittanut kirjan Island Lake, kanadansuomalainen metsäkylä (Atrain & Nord Kustannusliike), jossa ensimmäisen ja toisen polven suomalaiset siirtolaiset kertovat avoimesti koti-ikävästä, suruista ja iloista.