Mikä on suurperhe?

Suurperheen lapset savupirtissä Maaningalla 1927. Kuvaaja: Ahti Rytkönen. Kuva: Museovirasto

Nykyisin suurperheeksi luetaan sellainen perhe, jossa on vanhempien lisäksi vähintään kolme lasta. Määritelmä on kaukana perinteisestä historiallisesta tai väestötieteellisestä määritelmästä.
 
Suurperhe käsitetään siis samaksi asiaksi kuin monilapsinen perhe. Näin ei asia kuitenkaan ole. Vaikka avioparilla olisi yli kymmenen lasta, on se aina ydinperhe. Jostakin syystä käsite suurperhe on kuitenkin vakiintunut kuvaamaan monilapsista perhettä ja termiä käytetään yleisesti jokapäiväisessä kielenkäytössä jopa tutkijoiden kesken.
 
Historiallisen suurperhe-käsitteen isänä on pidettävä Väinö Voionmaata, joka runsaat sata vuotta sitten väitti, että karjalaiset elivät patriarkan johtamissa väkirikkaissa suurperheissä. Ilmiö oli Voionmaan ja myöhempienkin tutkijoiden mukaan ennen kaikkea itäsuomalainen. Voionmaan määritelmän mukaan suurperhe oli talous, jossa asui vähintään kaksi avioperhettä lapsineen. Perhe saattoi olla siis isä ja poika perheineen tai veljekset perheineen. Lapsiluvulla ei siis ollut mitään merkitystä, ainoastaan avioparien lukumäärällä. Nykyisin tutkijat ovat käyttäneet tällaisista perheistä myös nimitystä yhdysperhe.
 
Jotta asia olisi vieläkin sekavampi, esivanhemmillemme käsite perhe (familj) tuli tutuksi vasta 1800-luvulla. Tätä ennen puhuttiin kotitaloudesta eli huushollista (hushåll, husfolk). Tällä tarkoitettiin koko talon väkeä, mukaan lukien esimerkiksi rengit ja piiat. Nykyistä perhe-käsitettä lähimpänä käytettiin sanaa ruokakunta (matlag), joka kaikkein selvimmin määritteli yhdessä asuneet sukulaiset. Samassa maatalossa saattoi asua samaan aikaan kaksi tai jopa kolmekin ruokakuntaa.  
 
Jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten osallistuin erään sukukirjan julkistamistilaisuuteen, jossa kirjan tekijä kertoi esimerkein, miten suvun jäsenet olivat asuneet suurperheissä useita vuosikymmeniä. Tästä hän oli myös kirjoittanut kirjaan. Asuminen suurperheissä oli sukututkijan mukaan osoitus muun muassa siitä, miten hyvin suvun jäsenet olivat tulleet toimeen keskenään.
 
Pari vuotta sitten erästä tutkimusta tehdessäni törmäsin kyseisen suvun vaiheisiin ja havaitsin, ettei mikään edellä mainitun sukututkijan väitteistä pitänyt paikkansa. Tulkinta niin sanotuissa suurperheissä asumisesta oli tehty rippikirjojen perusteella, mikä ei asumismuotoa tutkittaessa ole kovinkaan luotettava lähde. Niinpä jo henkikirjat kertoivat suvun jäsenten asuneen jo pitkään eri ruokakunnissa, mutta samassa talossa.
 
Käräjäpöytäkirjat ja kruununtilojen katselmuspöytäkirjat kertoivat suvun asumusmuodoista vielä enemmän. Toisessa talossa veljekset olivat riitauduttuaan jakaneet talouden, mutta jääneet asumaan samalle tontille, jossa oli jo pitkään ollut niin sanottu paritupa. Toisessa talossa talon vanha isäntä oli potkinut pois poikansa perheen tämän saamattomuuden takia, jonka jälkeen poika asui edelleen isänsä talouden yhteydessä, mutta eri ruokakunnassa. Kun mukaan otetaan vielä muut lukuisat käräjillä käsitellyt suvun keskeiset riitatapaukset, oltiin kaukana suvun sopuisuudesta.
 
Edellä kerrottu olkoon muistutuksena käsitteiden tarkkuudesta, mutta ennen kaikkea vinkkinä siitä, miten paljon erinomaisia lähdeaineistoja sukututkijoilla on käytettävissä kirkonkirjojen lisäksi. Juuri tällaisten lähteiden avulla sukututkimukseen voidaan saada aivan uusia ulottuvuuksia ja mielenkiintoa.

Jukka Partanen