Kerjäläispojan kevät vuoden 1697 Turussa

Pettuleipä. Lusto - Suomen Metsämuseo.

Me kaikki tiedämme raskaan nälkäkevään 1697 ajaneen ihmisiä epätoivoisiin tekoihin selviytyäkseen hengissä. Maaseudun kihlakunnanoikeuksissa keväinen ravinnon loppuminen näkyy ruokatavaroiden ja elävän karjan varkauksina. Turussa suuri osa kaupunkilaisista oli varautunut hyvin katoon ruokavarastoilla, jotka olivat riittäviä ja monipuolisia. Huonompiosaiset kaupunkilaiset syyllistyivät varkauksiin, jotka kohdistuivat näihin varastoihin. Turun oikeuspöytäkirjat kertovat karua kieltään kerjäläislapsista, joilla ei ollut elantoa tuona kurjana aikana. 

Kaupunkilaisten suhtautuminen kerjääviin lapsiin vaihteli säälistä suoranaiseen vihaan. Kerjäläispoika Matts Johansson koki heistä kurjimman kohtalon, jollei kuolemaa lasketa sellaiseksi. Hovioikeuden asessori Johan Gabrielsson (Rauthelius) antoi haastaa Mattsin oikeuteen maaliskuussa, sillä hän oli kuullut pojan levittäneen kaupungilla huhua, että asessorin väki oli pieksänyt hänet niin, että hän oli vammautunut pysyvästi. Asessori halusi asian tutkittavan kunniansa säilyttämiseksi. 

Matts tuli oikeuden istuntosaliin raahautumalla polviensa varassa ja käyttäen käsiään apuna, sillä hän ei voinut kävellä. Hän kertoi isänsä olleen laivamiehen ja asuneen Turussa. Mattsin äiti kuoli hänen ollessaan 1½-vuotias ja isä hänen ollessaan 3-vuotias. Sen jälkeen hän oleskeli yhdeksän vuoden ajan isänsä veljen Jöran Mårtensson Antikkalan tilalla Uudenkirkon (Kalanti) Maurumaan kylässä. Matts kertoi tulleensa sieltä kaupunkiin syksyllä 1696 kerjäämään elantonsa. 

Ensin häntä lyötiin vähän ennen joulua erään saksalaisen kauppiaan luona niin, että hänen selkäänsä tuli vikaa, ja hän joutui kävelemään kepin varassa. Nyt viikkoa aiemmin perjantaina puolen päivän aikaan hän meni asessori Johan Gabrielssonin taloon, josta isäntä oli hovioikeudessa. Matts istui pari tuntia eteisessä kerjäämässä, mutta ei saanut mitään. Kun hän alkoi huutaa kovaan ääneen herättääkseen huomiota, tuli asessorin koulua käynyt sukulainen Gabriel paikalle. Gabriel potki Mattsia ensin, ja otti sitten hänen keppinsä ja hakkasi hänet sillä. Lopulta Gabriel tarttui hänen hiuksiinsa ja raahasi hänet portille, jossa hän tönäisi Mattsin katuun. Tästä käsittelystä Matts tuli aivan mustelmille, eikä hän voinut kävellä enää sen jälkeen. 

Kun Matts jätettiin makaamaan kadulle, nouti eräs vaimo hänet sieltä takaisin asessorin taloon, ja antoi hänelle lämmitettyä olutta ja leipää. Kun asessori tuli paikalle, käski hän heittää vettä Mattsin niskaan. Poika raahattiin tämän jälkeen takaisin kadulle kauppias Simon Jobbin katupuodin luo, jossa hän makasi iltaan saakka. Tuolloin Gabriel palasi hänen luokseen ja käski parin miehen viedä hänet kauppias Nils Kockin lesken Brita Mattsdotterin luo. Kantajille Gabriel lupasi palkaksi leivän. Kockin leski ei kuitenkaan ottanut Mattsia vastaan, ja myöhemmin illalla eräs vanha ajuri, jonka nimeä Matts ei tiennyt, vei hänet maalari Johan Saltbergin luo, jossa ajuri asusteli. Lauantain aamuna ajuri vei hänet torille, jossa hän makasi koko päivän tukkipinon päällä. Illalla ajuri haki hänet jälleen asuntoonsa. 

Kun ajuri vei hänet jälleen torille sunnuntaina, vietiin Matts asessori Erik Tigerstedtin taloon, jossa hän sai olla kolme viikkoa. Sen jälkeen hänet vietiin kauppias Karl Schefferin taloon kolmeksi yöksi. Kun hänet ajettiin sieltä ulos, vietiin hänet raastupaan ja sieltä jälleen asessori Tigerstedtin taloon neljäksi yöksi. Lopulta jalosyntyinen paroni ja maaherra Lorentz Creutz noukki hänet kadulta hovioikeuden presidentin talon portilta ja vei taloonsa, jossa hän oli siitä lähtien kolmen viikon ajan ennen oikeudenkäyntiä. 

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet…

Kustavi Grotenfelt (1861–1928)

Elettiin 1980-luvun alkupuolta, kun sain äidiltäni kopion ”virkatodistuksesta sukututkimusta varten”. Sen oli allekirjoittanut helmikuussa 1966 tuolloinen Kiukaisten seurakunnan kirkkoherra. Lunastusmaksuakin oli maksettu peräti 2 markkaa. Ensimmäinen tuossa todistuksessa mainittu henkilö oli vuonna 1780 syntynyt entinen rusthollari, myöhemmin torppari, Anders Tuomaanpoika. Lisäksi oli paperissa Andersin vaimo, yksi pojista ja tämän lapset, joukossa äitini isoisä.

Tuosta paperista kaikki lähti. Nuoruuden innossa, ja ilman minkäänlaista sukututkimusalan koulutusta, soitin Turun maakunta-arkistoon selvittääkseni voisiko sieltä löytää lisätietoa. Jo runsaan puolen tunnin bussimatka kaupunkiin, ensimmäinen kerta arkistossa ja portaiden nousu jylhään rakennukseen tuntuivat juhlallisilta. Sisältä rakennus tuntui paljon vaatimattomammalta ja pienehkö hämärä tila, johon mikrofilmien lukulaitteet oli sijoitettu jopa vähän nuhjuisen intiimiltä. Ystävällisen henkilökunnan ja kaikkien ”vanhojen tätien ja setien” avustuksella opin asettamaan mikrofilmin laitteeseen. Seikkailu oli valmis alkamaan. Noihin aikoihin sattui vielä arkistossa olemaan jonkinlainen Turun seudun sukututkijoiden tilaisuus, jonka yhteydessä myytiin Sirkka Karskelan vastikään ilmestynyttä Sukututkijan tietokirjaa. Tuota kirjaa ahmin suurella halulla, vaikkei se totisesti ihan nuorisolle ollutkaan suunnattu.

Paljon vapaa-ajasta kului arkistolla. Kädet väsyivät filmien rullaamisesta ja silmissä vilisi. Anders Tuomaanpoikaa muistan etsineeni pitkään, sillä eihän hän tietenkään Kokemäellä ollut syntynyt vaan naapurissa Harjavallassa. Eikä ihan kaikki muukaan siinä virkatodistuksessa täsmännyt. Välillä seurattiin muutama päivä väärää johtoa, mutta vähitellen kriittinen lukutaito kasvoi, yrityksen ja erehdyksen myötä. Myöhemmin opinnot yliopiston historian laitoksella antoivat lisää eväitä. Äitiäni kiinnostaneeseen kysymykseen, mitä oli tapahtunut Andersin rusthollille, siihenkin löytyi vastaus. Tuo rusthollarius oli alusta pitäen tuomittu väliaikaiseksi, sillä Anders oli avioitunut rusthollarin lesken kanssa, ja tällä puolestaan oli lapsia ensimmäisestä liitostaan. Ei siis viinaa eikä uhkapelejä tai muita skandaaleja. Mutta avautuipa ihan uusi maailma avioliitto- ja perintökäytäntöineen, puhumattakaan torppariuden monista vivahteista.

Reippaasti yli 35 vuotta on kulunut yhä uusien juurien sekä niistä versoavien runkojen ja oksien selvittelyssä. Sukututkimuskenttä on muuttunut tuona aikana melkoisesti. Tietokoneiden tulo kuvaan on mahdollistanut paitsi uudenlaiset menetelmät tutkimustulosten tallentamiseen, myös erilaiset hakutietokannat ja lopulta suuren määrän digitoitua lähdeaineistoa. HisKi-tietokannan julkistamisestakin tulee tänä vuonna kuluneeksi jo 25 vuotta. Ihmisten kohtaamiset arkistoissa ovat vaihtuneet erilaisiin sosiaalisen median ryhmiin. Sukututkijoiden yhteisöllisyys on kuitenkin säilyttänyt merkityksensä.

Nyt 106-vuotiaan Seuran puheenjohtajan tehtävissä, en voi olla pohtimatta paljonko on muuttunut sen jälkeen, kun isänisäni äidin kolmas serkku, professori Kustavi Grotenfelt otti tämän saman tehtävän vastaan tammikuussa 1917. Seuran jäsenmäärä on kasvanut yli 8500:lla. Jäsenistön taustat ovat laajemmat, ja sukupuolijakauma tasaisempi. Sukututkimus on kenen tahansa saavutettavissa. Tulemmeko ajatelleeksi, että Seuran perustajilla ei ollut käytettävissään edes noita mikrofilmejä? Ympäri Suomenmaata tietoja lähdettiin keräämään pappiloista eikä edes autoja ollut välttämättä käytettävissä. Tässä valossa tuon ajan genealogian saavutukset herättävät suurta ihailua. 

Muutoksen tahti on kiihtynyt ja se jatkaa sitä edelleen. On aivan mahdotonta ennustaa, mitä suomalainen sukututkimus on kymmenen vuoden kuluttua. Itse toivon, ettemme anna kaiken teknologian tuoman helppouden sokaista itseämme, vaan säilytämme tinkimättömän kriittisen ja uteliaan asenteen kaikkeen menneitä sukupolvia koskevaan. Vetoan kaikkiin sukututkijoihin myös eettisesti kestävien käytäntöjen noudattamiseksi. Meillä sukututkijoina on velvollisuuksia niin nykyisiä kuin menneitäkin sukupolvia kohtaan. Työmme tulee olla sellaista, että se tulevaisuudessakin nauttii yleistä arvostusta.

Myös Seuralla on suuria haasteita edessään. Vuonna 2022 muutimme Liisankadulta Tieteiden talolle. Tämä vaikutti monin tavoin Seuran palveluihin, parhaassa tapauksessa niitä entisestään parantaen. Seuran erilaiset tietokannat vaativat jatkuvaa päivitystä ja kehitystyötä. Toivon myös, että Seura voi eri tavoin lisätä koko suomalaisen sukututkimuskentän yhteistyötä. Tulevaisuudessakin monet hankkeet tullaan toteuttamaan talkootyönä, ja mitä laajemman joukon niihin saamme, sitä paremmin koko kenttää palvelevia niistä saadaan. Pidetään yhdessä huolta siitä, että mies- ja naispolvet eivät vaipuisi unholaan.

Jouni Elomaa

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Toim. Huom. Joitain kohtia tekstistä on päivitty vastaamaan nykytilannetta.

Lyhytikäinen Ravattulan rälssisäteri

Gyllenstaken vaakuna

Ruotsalaissyntyinen Jakob Andersson siirtyi Tukholmasta tullikirjurin virasta vuonna 1640 Turun suuren meritullin esimieheksi. Hän sai lisäksi vuonna 1658 hoidettavakseen suuren meritullin tarkastajan viran. Kuningatar Kristiina aateloi hänet 24.5.1654 Upsalassa antamallaan aateliskirjeellä nimellä Gyllenstake. Kuningatar Kristiina teki tiettäväksi, että hyveet ja kunnia koristivat itse itseään, eikä niitä tarvinnut koristella ulkoisesti. Silti hänen esi-isänsä, viisaat ja ymmärtäväiset Ruotsin kuninkaat, olivat kautta aikojen palkinneet niitä, jotka olivat puolustaneet sotakentillä isänmaata tai hankkineet tuloja valtakunnalle. Niinpä Turun suuren meritullin hoitaja rehellinen ja luotettu Jakob Andersson oli jo nuoruudestaan ahkeroinut hyveen ja kunnian poluilla.

Gyllenstaken rälssi

Olen tutkinut Turun yliopiston arkeologian oppiaineen Ravattulan Ristimäen kirkko –hankkeessa kylän historiallista aikaa. Kaarinan Ravattulan kylän talot olivat olleet jo pitkään 1650-luvulle tultaessa suurelta osin veroautioina, joiden asukkaat eivät kyenneet suorittamaan kaikkia verojaan kruunulle. Osa tiloista oli myös todellisia autioita, joilla ei ollut laisinkaan asukasta. Tilat joutuivat kolmen vuoden verorästeistä kruununtiloiksi ja kuningatar saattoi lahjoittaa ne ratsumestari Per Eriksson Balckille ja vasta aateloidulle Jakob Gyllenstakelle.

Kylässä oli ennen tätä läänitystä seitsemän tilaa, mutta Gyllenstaken kylään perustaman säteriin eli aatelin asuinkartanoon jäi enää kaksi lampuotia eli vuokratilallista. Neljän talon tonteilla näkyi 1680-luvulle tultaessa enää uunien perustuksia. Gyllenstaken suku ei kauaa hallinnut maita, sillä Jakobin poika luutnantti Johan Gyllenstake joutui panttaamaan ne 700 kuparitaalarista apelleen laivaston luutnantti Isak Zachariasson Palmqvistille ja 2 400 kuparitaalarin lainasta langolleen amiraaliluutnantti Werner von Rosenfeltille jo 1670-luvun alussa. 

Luutnantin taistelu

Luutnantti Gyllenstake hankki saamillaan rahoilla sotilasvarustuksen. Hän joutui kuitenkin niin suureen kurjuuteen, ettei voinut hankkia itselleen edes vaatteita tai ruokaa. Appi Isak Palmqvist lupasi vävylleen ne viljatynnyrit, jotka Ravattulan kartano tuotti apelle lainan takuina. Maaherra Harald Oxe määräsi kuitenkin säterin von Rosenfeltille tämän suuremman saatavan vuoksi.

Johan Gyllenstake kirjoitti asemastaan kuninkaalle ja hänen valituksensa kirjattiin saapuneeksi 29. huhtikuuta 1689. Siinä hän valitti surullisena köyhyyttään ja varattomuuttaan, vaikka oli kuninkaallisen majesteetin soturi. Hän kirjoitti jättäneensä valituskirjelmänsä Turun ja Porin läänin maaherraa Lorentz Creutzia vastaan, joka vainosi häntä köyhää soturia ja raunioitti hänen elämänsä. Hän oli joutunut myymään vaatteensa elättääkseen itsensä ja ottamaan suuria velkoja selviytyäkseen. Kun kukaan ei enää auttanut häntä, olisi hänellä edessään nälkäkuolema Tukholman kaduilla.

Hänen valituksensa koski kolmea tilaa Ravattulassa, jotka hänen edesmennyt isänsä Jakob Gyllenstake oli ostanut edesmenneeltä Per Balckilta ja kolmea autiotilaa, jotka kuningas oli lahjoittanut hänen isälleen tämän pitkällisestä ja uskollisesta palvelusta. Hänen isänsä oli rakentanut näille tiloille suurin kustannuksin asuinkartanokseen rälssisäterin ja varustanut tilalta ratsukon aatelislippueeseen. Säteri oli tosin peruutettu jo vuonna 1683 kruunulle suuressa reduktiossa. Nämä tilat oli nyt annettu palkkatiloiksi maaherranviraston virkamiehille kuninkaallisen majesteetin omien ohjeiden mukaan. Kaikki säteriin kuuluneet kuusi tilaa saivat jälleen omat viljelijänsä.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Isa von Troil ja aatelissukujen historia

Von Troilien sukukokous Helsingin Ritarihuoneella vuonna 1937. Museovirasto. Historian kuvakokoelma. Pietisen kokoelma.

Monelle meistä sukututkijoista esivanhemmat tulevat tutuiksi vasta sukututkimuksen kautta. Harva on aloittaessaan perillä paljonkaan isovanhempiaan kaukaisemmista esivanhemmista. Vasta sukututkimus luo suvulle tarinan. Mutta millaista oli syntyä osaksi sukua, joka jo entuudestaan on tunnettu? Millaisena aatelisneito mielsi sukunsa ja asemansa 1900-luvun alkupuolella?

Margareta Isabella von Troil syntyi Helsingissä vuonna 1914 osaksi kahta vanhaa aatelissukua. Isaksi kutsutun tytön vanhemmat olivat Holger von Troil ja Constance Ramsay. Isa kasvoi suvun ja sukutarinoiden keskellä. Sukuhistoriasta tuli jo varhain osa hänen identiteettiään. Isovanhemmat, tädit ja sedät siirsivät kartanoissa ja pitsihuvioissa suvun tarinaa pienelle Isalle.

Aatelissuku oli aina läsnä: äidin kapioihin, siis kaikkiin liinavaatteisiin, oli kirjailtu Ramsayn suvun monogrammi ja vapaaherrallinen kruunu. Aateluus tervehti nukkujaa lakanoissa ja tyynyliinoissakin. Puhumattakaan, että Constance piikitteli aviomiestään von Troilien vaakunasta nimittämällä sen kerubeja lapsellisina. Toista oli Ramsayn vaakuna, jossa oli uljas kotka. Puhumattakaan, että äidin suku polveutui Skotlannista 1100-luvulta, kun taas von Troilit oli aateloitu vasta vuonna 1756.

Isa von Troil 17-vuotiaana vuonna 1931.
Museovirasto. Historian kuvakokoelma.
Pietisen kokoelma.

Isa von Troil oli kiinnostunut historiasta ja sukuhistoriastaan, mutta mikään sukututkija hän ei koskaan ollut. Vielä 80-vuotiaanakin Isan pöydällä oli vanhoja 1800-luvulla painettuja sukukirjoja ja aateliskalenterimuistin tukena. Kaikki sukulaiset ja esivanhemmat löytyivät siis kirjoista, ja nimiin hän liitti lapsuudessaan kuulemansa tarinat. 

Tuskinpa hänelle tuli mieleen suhtautua kriittisesti kuulemiinsa sukutarinoihin, ja etsiä varmempaa faktaa. Isalle oli täyttä totta esimerkiksi tarina, jonka mukaan hänen isänäitinsä esiäiti Adolf Wilhelm Dammertin (1800–1858) puoliso Pauline Emilie Castegren (1811–1870) oli ollut kaunis ”mustalaistyttö”. Kuiskaamalla kerrottiin myös, kuinka Jaquette Gyldenstolp (1797–1839) oli synnyttänyt aviottomat tyttäret Ruotsin prinssi Oscarille. Heistä Charlotte oli Uno von Troilin puoliso. Isalle sanottiin, että tieto isyydestä oli tullut Charlottelle järkytyksenä ja tehnyt hänet ihmisaraksi. Esiäitiä toki paheksuttiin, mutta toisaalta – skandaalin uskottiin tuoneen von Troilien sukuun kuninkaallista verta.

Isa ei luultavasti paljonkaan pohtinut aikakaudella esitettyjä teorioita sukujen rappeutumisesta, jos niihin ”sekoittuu” huonoa tai vierasta verta. Päinvastoin: erilaiset skandaalit ja vierasmaalaiset esiäidit olivat aatelissuvussa vain pikantti lisä. Siinä mielessä Isa oli oman aikansa lapsi, että isälinja edusti hänellekin oikeaa sukua. Aateluus tietenkin vielä korosti ajattelua. Isa luonnehti sukunsa tyypillisiä piirteitä: von Troilit olivat ”ihanteellisia ja rehellisiä” ja harrastivat taiteita. Ramsayt taas olivat ”säkenöiviä ja nokkelia”, mutta pahimmillaan loukkaavia ja ikäviä, eikä heitä kiinnostanut kulttuuri.   

Kuvaavaa 1930-luvun aateliselle teinitytölle oli sekin, että ihastuessaan runoilija Bertel Gripenbergin teksteihin hän tarkisti aateliskalenterista tiedot tämän suvusta, perheestä ja lapsista. Isalle oli pettymys, että kuuluisan runoilijan poika oli häntä kahta vuotta nuorempi. Siis liian nuori romanttisten haaveiden kohteeksi! Tosin ikäerosta huolimatta Isa von Troil lopulta avioitui Erwin Gripenbergin kanssa. Kuinkahan moni muukin tuon ajan aatelistyttö tutkiskeli aateliskalenterista sopivia sulhasehdokkaita? Ritarihuoneella järjestettiin vuosittain debytanttitanssiaisia, joissa aatelisnuoret saattoivat tutustua toisiinsa.

Isalle ja Erwinille oli luontevaa merkitä keskinäisessä kirjeenvaihdossa kirjekuoriin tittelit ”friherrinnan,” ”friherre,” tai ”baron,” siis vapaaherratar, vapaaherra ja paroni.  Nuori Erwin lähestyi Isaa myös kunnioittavalla ja vanhahtavalla tittelillä ”Högvälborne Fröken” (korkeasti jalosyntyinen neiti) mikä lienee ollut jo enemmänkin vitsi. Aatelistittelit olivat heillä käytössä vielä 1950-luvullakin

Kaikesta huolimatta Isa von Troill suhtautui aateluuteensa arkisesti ja samalla käytännöllisesti: hyödyntämällä hyviä suhteitaan esimerkiksi toimittajan työssään. Jotakin Isan ehkä muuttuneeseenkin asenteeseen aateluudesta kertoo hänen lehtiartikkelinsa vuodelta 1941:

”Nyt riippuu yksilöstä, tuleeko hänestä ritari vai ei.  Ulkonaiset olosuhteet eivät enää määrää samalla tavalla kuin ennen, vaan itse päätämme, tuleeko minusta moderni ritari vai ei – haluanko kehittää itsessäni korkeita hyveitä vai en. Ja tulevaisuuden ritarit ja aateliset ihmiset tulevat olemaan vielä ylhäisempiä ja merkittävämpiä kuin koskaan muinaisajan ritarit, sillä he tulevat kehittymään ritareiksi omasta voimastaan ja ponnistuksestaan, eivät syntymän antamien edellytysten perusteella.”

Tiina Miettinen

Lähteitä:

• Gripenberg, Isa: "Tulevaisuuden ritaristo". Toveritar, Suomen Sosiaalidemokraattien työläisliiton äänenkannattaja, no 18, 1.9.1941.
• Seppälä, Anu: Isa Gripneberg. Aatelisnaisen tarina. Otava 1995.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Isän jäljillä

Isä ja poika Kirjavalahdessa 1910. Museovirasto.

Tässä hieman taustatietoa. Sukututkimusta olen harrastanut kymmenisen vuotta, selvittääkseni sukuni vaiheita Se on tapahtunut lähinnä kirkollisten materiaalien avulla. Kuulun muutamaan sukuseuraan ja olen hankkinut kirjallisuutta aikaisemmasta suvustani.

Edesmenneellä äidillä oli aviomies (1900–1952). Siitä liitosta minulla oli kaksi velipuolta (1931–1952 ja 1934–1979). Minä synnyin keväällä 1954. Äitini oli silloin yhdessä biologisen isäni kanssa. Mutta hän ei koskaan tunnustanut minua pojakseen, koska oli aviossa toisen naisen kanssa. Minulle toki kerrottiin jo nuorena poikana, kuka isäni oikein oli. Sain häneltä joskus kirjeitä armeijaan ja olin hänen hautajaisissaan 1977. Minulla on sieltä kaksi valokuvaakin.

Vuosien kuluessa minua alkoi vaivata se, ettei minulla ollut mitään kirjallista varmistusta isästäni. Syntyisin olen Lahdesta. Niinpä tilasin sieltä virkatodistuksen otteen kastekirjasta. Asia oli aika selvä, mutta isäni kohdalla olikin vain pelkkä viiva - mikä pettymys! Toinen seikka ihmetytti, kuka oli kastaja, nimi oli H. Honkkila. Tuttu pappini ei löytänyt mitään tietoja hänestä. Minut on kastettu 16.6.1954. Olin yhteydessä Päijät-Hämeen aluekeskusrekisteriin. Sieltä kerrottiin, että tällaisia avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia ei merkitä virkatodistuksiin syynä varmaan pelkona jatkuvat maksut. Sain sittemmin tiedon, että Lahden seurakunnan vuosikertomuksessa vuodelta 1954 löytyy maininta kyseisestä papista. Kyseessä oli virallinen apulainen Helmer Honkkila. Vuosikertomuksessa on myös maininta, että hän muutti nimensä Harvekseksi (Harves). Kastepappini asia selvisi sillä, mutta isäni nimi oli yhä kateissa. Aluerekisteri pyysi minua kääntymään Lahden ja Hämeenlinnan arkistojen puoleen.

Pyysin tutkimukset Lahden ja Hämeenlinnan arkistoista, lastenvalvojilta ja käräjistä. Ei löytynyt mitään tietoa. Ihmettelin, mihin se isäni on kadonnut, nimen tiedän, mutta mistään arkistoista ei löydy tietoa. Vanhemmasta virkatodistuksestani löytyi tieto, että olin muuttanut Kajaanin seurakuntaan 13.1.1955. Viimeisenä konstina ajattelin kysellä olisiko Kajaanin lastenvalvojilla tietojani. Ihme ja kumma, sieltä löytyi elatusmaksumääräys isälleni. Sain vihdoin ”mustaa valkoisella”, että hän todella oli isäni. Olin ilahtunut ja huojentunut! Tiedän myös, että isälläni on poika vuodelta 1935. Näin hänet varmaan hautajaisissa. 

Vuosi sitten kirjoitin hänelle viestin, että olemme sukua. Jonkin ajan kuluttua sain vastauksen, että sukua ollaan. Viestistä kävi kuitenkin ilme, ettei hän ole kovin kiinnostunut kirjoittelemaan tai muuten pitämään yhteyttä.

Nyt kun isäni on varmistunut, niin olisi mukava tietää mistä suku on tullut Kymenlaaksoon. Olen tehnyt Family Treessä sukututkimuksen isälinjastani ja äitilinjastani. Isälinjani y-DNA on I-M253 ja äitilinjani mtDNA on U5b1b1a. Isäni oli siis Kymenlaaksosta ja äitini syntynyt Tyrnävällä. Äitini sukua on paljon Kainuusta. Isäni sukua on tullut paljon Suomeen Ruotsista Pohjanmaan kautta, mutta Kymenlaakso onkin kateissa. Eiköhän siihen saa selvyyttä jossain vaiheessa. Tutkimus jatkuu!

Seppo Ollila

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Seuran puheenjohtajan puhe Suku 2023 -tapahtuman avajaisissa

Valtakunnalliset sukututkimuspäivät, Suku 2023 järjestetään nyt jo 45. kerran. Vuoden teemaksi on valikoitunut "Muuttoliikkeitä yli rajojen". Ihmisten liikkuvuus maan sisällä, maasta ja maahan ovat yksi keskeinen syy sukututkimuksen suosiolle. Yhä useampi on ajautunut kauas juuriltaan, mutta syvällä sisimmässämme lymyää kaipuu jonnekin, sinne mistä olemme tulleet, sinne missä isät ja äidit ovat maata tai henkistä sarkaa kyntäneet, kylväneet ja niittäneet. Vuosittain sukukokoukset saavat ihmisiä tekemään pitkiä matkoja, sanoisinpa jopa pyhiinvaelluksia omille juurilleen. Valtamerten taakse matkanneiden jälkeläiset tulevat etsimään omaa kulttuurista identiteettiään jopa täältä eksoottisesta pohjolasta. Televisio-ohjelmissa julkisuuden henkilöt saavat kuulla erikoisista tai tuiki tavallisista esivanhemmistaan, ja koko kansa saa nähdä heidän tunteidensa kirjon vaihtelua innostuksesta kyyneliin.

 

Toisinaan muutto on ollut toiselle puolelle maapalloa, joskus toiselle puolelle Suomenniemeä ja tai vain naapurikylään. Joillekin jatkuva liike on ollut osa omaa kulttuuria. Valtakuntien ja pitäjien rajat ovat olleet myös jatkuvassa muutoksen tilassa. Tänä viikonloppuna puhumme erityisesti Tornionlaakson, Kuolan niemimaan, Saamenmaan, Ruijan ja Finnmarkin sekä Itä-Karjalan suuntiin ja suunnista tapahtuneesta muuttoliikkeestä. Oulussa yliopistokaupunkina on tehty erityisen paljon näihin alueisiin liittyvää tutkimusta. Näistä maantieteellisistä ja kulttuurisista alueista monet ovat sellaisia, joiden suuntaan ei ole ollut selkeää rajaa, tai joissa ihmiset ovat eläneet rinnakkain hyvin monenlaisten muiden väestöryhmien kanssa. Aina ei rajoja ole ollut lainkaan, tai ne ovat olleet enemmän henkisiä tai hengellisiä. Ympäristöä on hahmotettu eri tavoin, riippuen etnisestä tai kulttuurisesta taustasta.

 

Aina ei kuitenkaan yhteiselo ole ollut mutkatonta, ainakaan kaikkien kannalta. Oma isäni syntyi vain muutama viikko jatkosodan alkamisen jälkeen Petsamossa, alueella, jota tuolloin pidettiin Suomen pohjoisimpana osana. Pian kuitenkin alue liitettiin Neuvostoliittoon ja isäni perheelle tuli lähtö etelämmäs. Jo hyvin nuoresta pitäen kuulin ihailunsävyistä puhetta tuosta menetetystä ainoasta syvämerisatamasta, Lappia halkoneista autoteistä ja niiden liikenteestä, puhumattakaan kaikista malmivarannoista. Isovanhempani eivät olleet alueelta kotoisin, he olivat tulleet valvomaan Suomen taloudellisia etuja ja johtamaan kaivostoimintaa. Petsamosta oli tullut Suomen siirtomaa (tuota nimitystä todella käytettiin) Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920. Suvun tarinoissa ja jo varhain lukemassani kirjallisuudessa Petsamon hallinta oli oikeutettua. Kukaan ei koskaan puhunut Suur-Suomesta, kansallismielisestä rajaseutukolonialismista. Alueen kolttasaamelaisista puhuttiin kuin eksoottisesta kuriositeetista. Kukaan ei minulle kertonut pakkosuomalaistamishankkeista tai siitä, kuinka kolttia pidettiin alempiarvoisena rotuna. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että eri etniset ryhmät ovat olleet törmäyskurssissa tuollakin alueella. Ja koltat olleet vielä muita saamelaisiakin heikommassa asemassa, koska olihan heissä jotain epäilyttävän venäläistä. Ei ihan helppoja totuuksia siirtomaaherrojen jälkeläiselle. Mutta vaikeitakin asioita on sukututkijan oltava valmis kohtaamaan ja tarvittaessa nähtävä suvun tarinoiden taakse.

 

Sukututkimus on ensisijaisesti kiinnostunut suvuista, perheistä ja yksilöistä. Sukututkimuksen motiivit ovat olleet varsin moninaiset. Perinteisesti kaikenlainen taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja lääketieteellinen periytyminen on ollut osa noita motiiveja. Suomen sukututkimusseuran alkuaikoina monet olivat innostuneita rodunjalostuksellisista asioista. Sairauksia, heikkouksia ja vähäosaisuutta katsottiin voitavan poistaa tämän jalon pohjoisen kansan keskuudesta. Tai ainakin haluttiin selittää, mistä ne johtuvat, että niitä voitaisiin välttää. Valtiorajojemme itä-, länsi- ja pohjoispuolella asuneita pyrittiin arvottamaan milloin minkäkin kriteerin perusteella. Onpa sukututkimusta käytetty suoranaisen politiikankin välineenä. Tästä tarjoaa erinomaisen esimerkin saamelaissukujen tutkimus. Saamelaisilla nimetkin kantavat laajempaa suvullista ainesta kuin muilla nykyisen Suomen alueella asuvilla. Suhteellisen pienen väestönosan selviytymiskeinoihin on kuulunut oman suvun tunteminen. Serkkuja ja pikkuserkkuja tulee vastaan kaikkialla. Mutta samalla on tehty tietynlainen ero sukulaisuuden ja etnisen identiteetin välille. Avioliitot valtaväestön kanssa ovat vieneet osaa ihmisistä kauemmas perinteisistä saamelaiselinkeinoista ja kielistä. Samanaikaisesti osa Lapin asukkaista on halunnut itselleen saamelaisstatuksen, voidakseen vaikuttaa alkuperäiskansan asioihin. Tähänkin on käytetty sukututkimusta, kun on haluttu löytää saamelaisuutta omien juurien joukosta. Vähemmistöidentiteetti ei kuitenkaan voi perustua pelkästään vertikaaliseen periytyvyyteen tai DNA:n jaksoihin. Se edellyttää myös aktiivista horisontaalista, sosiaalista yhteyttä. Sukututkimuskin on aina tasapainoilua biologisen ja sosiaalisen perinnön välillä.

 

Tämän päivän Suomessa sukuharrastaminen elää kukoistustaan. Se tavoittaa kaikki yhteiskuntakerrokset ja ikäluokat. Keskeisin syy tähän varmasti on lähteiden ja työvälineiden aiempaa parempi saavutettavuus. Voisi ehkä sanoa sukututkimuksen muuttuneen esteettömämmäksi. Aiemmin sukututkimus aloitettiin lastenlapsien synnyttyä, kun huomattiin ajan kuluminen ja sukuun liittyvän hiljaisen tiedon häviämisen vaara. Silloin tosin oli usein jo liian myöhäistä lähteä etsimään haastateltaviksi itseä edeltäneitä sukupolvia tai löytää vielä joku, joka tunnistaisi valokuva-albumin kuvissa poseeraavat tuntemattomat ihmiset. Tänään mennään tekniikka edellä. Moni nuorikin saattaa innostua määrittämään itselleen mahdollisimman tarkkaa haploryhmää tai metsästämään serkkuosumia. Niitä sitten yhdistetään verkon sukupuupalveluihin ja rakennetaan maailmansukupuita. Jännitystä lisäävät saadut etnisyysarviot ja sukulinjat julkisuuden henkilöihin. Ja kaikki on niin helppoa, ei tarvitse kuin nappia painaa, niin kone etsii. Tosi-tv -ohjelmat, aikakauslehtien artikkelit ja mainokset löytävät yhä uusia uhreja sukukiinnostukselle. Mutta onko tässä kaikessa kysymys sukututkimuksesta? Itse kutsuisin sitä pikemminkin sukuharrasteluksi. Ja silläkin on varmasti tehtävänsä.

 

Mutta varsinainen sukututkimus lähtee omista selvästi määritellyistä metodeistaan. Se on osa historiantutkimusta ja parhaimmillaan akateemistakin tutkimusta palvelevaa kansalaistiedettä. Siksi Suomen sukututkimusseurakin on tieteellinen seura, osa suomalaista ja kansainvälistä tiedeyhteisöä. Meidän harras toiveemme tietenkin on, että jokainen sukuharrastaja haluaa kehittyä myös sukututkijaksi, joka tekee vastuullista ja muitakin hyödyttävää tutkimustyötä. Mutta kuten mainittu, se edellyttää työvälineiden omaksumista. Useimmilla paikkakunnilla vapaan sivistystyön toimijat järjestävät sukututkimuskursseja, joiden kautta voi noita työvälineitä itselleen hankkia. Mutta kaikkea eivät kurssien opettajatkaan voi oppilaidensa päihin ohjelmoida. Työ opettaa tekijäänsä. Vain tekemällä tutkimusta ja etsimällä pitkäjänteisesti vastauksia, opiskelemalla esivanhempien kulttuurista taustaa, kieltä, tapoja ja uskomuksia kasvaa sukututkijaksi. Oikean sukututkijan tunnistaa siitä, että hän osaa iloita yhdestä pienestä, mutta työtä vaativasta löydöstä tai oivalluksesta enemmän kuin tuhansien nimien listoista.

 

Tietenkään kaikki ongelmat eivät ratkea pelkästään vastuullisia ja osaavia sukututkijoita kasvattamalla. Viime viikkoina olen saanut huolestuttavan määrän yhteydenottoja sukututkijoilta, joille viranomaiset ovat kieltäytyneet antamasta tietoja, joihin sukututkija on oikeutettu. On ikävää todeta, että eniten näitä ongelmia on ilmennyt joissakin seurakunnissa. Jo pidempään olemme saaneet lehdistä lukea, kuinka lakisääteisiä tehtäviä kuten perunkirjoitukseen tarvittavia virkatodistuksia ei pystytä toimittamaan määräajassa. Alueellisten keskusrekisterien ja digitoitujen aineistojen piti ratkaista ongelma, mutta näin ei tapahtunut. Aina ei saatava tietokaan ole huolellisesti tehtyä ja ammattitaitoista. Suomen Sukututkimusseura lähtee edelleen siitä, että sukututkijan on ensisijaisesti päästävä tutkimaan alkuperäislähteitä. Muulloin ei voida edes puhua luotettavasta historiatieteellisestä tutkimuksesta. Harras toiveemme on, että tulevaisuudessa kaikki kirkollinen väestökirjanpitoaines olisi kaikkien tietosuoja-asioistaan huolehtivien sukututkijoiden käytettävissä esimerkiksi Kansallisarkiston kautta. Tämä luonnollisesti edellyttää poliittisia päätöksiä. Ja poliittisia päätöksentekijöitä valitaan nyt eduskuntaan ja kohta taas myös kirkolliskokoukseen. Hyvät ystävät vaatikaa edustajiltanne, että myös sukututkimuksen etuja ajetaan.

 

Mutta myös sukututkijoiden on oltava valmiita toimimaan yhteisten pelisääntöjen mukaisesti. Tietosuoja-asetuksen ja kansallisen lainsäädännön määräyksiä on noudatettava. Sen helpottamiseksi Seura on jo vuosien ajan julkaissut ohjeistusta, joka on ollut niin hyvä, että tietosuojavaltuutettukin lainaa sitä. Sukututkijoiden on kunnioitettava myös tekijänoikeuksia ja luettelosuojaa. Luottamusta ei herätä, jos vasta ilmestyneiden sukukirjojen sukutauluja kopioidaan netin sukupuupalvelimiin ilman tekijän lupaa. Sukututkija noudattaa myös yleisiä ihmistieteiden eettisiä ohjeita ja suojelee tutkimuskohteitaan.

 

Vastaavasti Suomen Sukututkimusseura on sitoutunut tekemään kaikkensa hyvän ja laadukkaan suomalaisen sukututkimuksen edistämiseksi. Melko pian valmistuvassa koulutusstrategiassa kannetaan huolta metodisten perustaitojen omaksumisesta. Koulutustilaisuutemme ovat yhä enemmän siirtyneet verkkoon ja ovat näin koko maassa helpommin saavutettavissa. Aikaisempia koulutuksia on katsottavissa Seuran videokirjaston kautta ja niitä tullaan ryhmittelemään yhä paremmin jäsenistöä palveleviksi kokonaisuuksiksi. Valtakunnallisten sukututkimuspäivien kaltaisiin tilaisuuksiin kootaan esitelmäohjelma parhailta mahdollisilta asiantuntijoilta ja näin kyetään syventämään kaikkien tietoa ja taitoa samalla kun tarjotaan mahdollisuuksia kohtaamiseen muiden sukututkijoiden kanssa. Korona-aika on eristänyt monia tutkijakammioihinsa, mutta samalla tuonut tarjolle uusia välineitä, joilla tavoittaa uusia ihmisiä. Suomen Sukututkimusseura valvoo edelleen suomalaisten sukututkijoiden etuja ja tekee pitkäjänteistä yhteistyötä eri viranomaistahojen kanssa. Haluamme tulevaisuudessakin olla myös yhteistyökykyinen toimija sukututkimuskentällä niin valtakunnallisesti, paikallisesti kuin kansainvälisestikin. Noin 8500 jäsentämme edustavat sukututkijoiden parhaimmistoa, joka on aina valmis auttamaan niin aloittelijoita kuin edistyneitäkin. Sitä tarkoitusta varten Seuralla on useita erilaisia keskustelufoorumeja ja neuvontaverkosto.

 

Tänä viikonloppuna olemme kokoontuneet Pohjois-Pohjanmaalle Ouluun. Yli 400-vuotias koulu- ja kulttuurikaupunki tarjoaa meille hyvät puitteet toinen toistemme kohtaamiselle. Itselleni Oulu ei henkilöidy Toripolliisiin eikä Oulun Kärppiin, vaan kiintymystä tähän kaupunkiin ovat edistäneet kaksi kirjailijaa. Molemmat olivat myös herkkiä ja humoristisia oman aikansa kuvaajia ja kansanvalistajia. Sara Wacklin toimi kotiopettajana ja perusti useita tyttökouluja. Hänen kertomuskokoelmansa Hundrade minnen från Österbotten (Sata muistelmaa Pohjanmaalta) kertoo hänen oman aikansa historiallisista taitekohdista ja oululaisesta säätyläistöstä. Teos on kulttuuri- ja sivistyshistoriallisena katsauksena elävä ja antoisa. Jos sukuanne on elänyt 1800-luvun alun Oulussa, on tuo teos aivan ehdoton kuvaus. On suorastaan sääli, ettei Etelä-Suomen muistoja kuvaava jatko-osa ehtinyt ilmestyä ennen kuin tuoni vei kirjailijan. Toinen kirjailija on kuuluisaan Frosterus-sukuun kuulunut Teuvo Pakkala, joka puolestaan kuvaa oululaista 1800-luvun lopun työläiskaupunginosaa realismin hengessä. Erityisen tunnettuja ovat hänen lapsikuvauksensa. Näistä molemmista kirjailijoista sukututkijat saavat erinomaisen esikuvan myös omille sukutarinoilleen. Historia on aina narratiivia, kertomusta, storya.

 

Kun tämän avajaistilaisuuden päätteeksi yhdymme lauluun Kymmenen virran maa, innostakoon se meitä jälleen kerran vuolaan virran tavoin murtautumaan läpi esteiden, ulos totutuista piireistämme, yli rajojen ja suokoon meille avarampia näköaloja omiin tutkimuksiimme.

 

Näillä sanoilla haluan kiittää kaikkia paikallisia yhteistyötahojamme, ja aivan erityisesti teitä kaikkia, jotka olette tilaisuuteen saapuneet. Toivotan teille antoisaa Suku 2023-tapahtumaa täällä Oulussa.

Jouni Elomaa

Historian rajapinnoilla

Isänmaan historia sekä muiden kansojen vaiheita.
Kansakoulun historian oppikirja. Otava-Valistus 1954.

Virossa sanotaan kulttuuriperintöön liittyen, että suurella puulla on vahvat juuret. Vertaus on osuva. Kansallisarkistossa vietettyjen vuosien aikana olen usein nähnyt, kuinka juurien tuntemus vahvistaa ihmisiä. Tieto myös rauhoittaa, jopa silloin kun se on negatiivista.

”Mummu, kerro taas joku vanha juttu!” Tällä kysymyksellä 1980-luvulla alkoivat ensimmäiset matkani sukuhistoriaani. Ja hän, Suodenniemen mummu, kertoili yhä uusia tarinoita elämänsä varrelta sekä muistoja omien vanhempiensa ja isovanhempiensa elämästä. Näin kuulin muun muassa Lavian kuninkaasta, lierihattua ja jonkinlaisia kunniamerkkejä käyttäneestä miehestä, joka mummun lapsuudessa nimitti hänen isänsä ”poliisiksi” ja määräsi tämän huolehtimaan hänen, kuninkaan, turvallisuudesta. Mummu pystyi myös muistamaan sukupolvien ajalta esivanhempiensa nimiä, joita muistan kirjoitelleeni muistiin. Nuo listat ovat kuitenkin jo aikoinaan hävinneet.

Ehkäpä juuri näistä ensiaskelista alkoi kiinnostukseni historiaan. Kerroin jo ennen lukemaan oppimistani neljä vuotta vanhemmalle serkulleni, että historia voisi olla kiinnostava oppiaine koulussa. Lukutaidon myötä aloinkin ahmia kaikenlaisia historiaan liittyviä kirjoja. Kyösti Wilkunan Tapani Löfvingin seikkailut oli suosikkini vielä teini-iässä, jolloin piirtelin hänen kirjassa kuvattuja matkojaan kartalle ja mietin, mitä hänelle tuttuja paikkoja mahtaisi olla vielä olemassa.

Kouluvuosien aikana lempiammattini oli historianopettaja. Siihen tähdäten pääsin silloisen kotikaupunkini Tampereen yliopistoon yleisen historian pääaineopiskelijaksi. Vähän ennen graduvaihetta vaihdoin pääaineen Suomen historiaan, koska olin alkanut suuntautua Suomen rannikkopuolustuksen historian pariin. Vuosien myötä haave opettajantyöstä oli alkanut saada kilpailijan tutkijanurasta, ja olinkin iloinen ja tyytyväinen, kun syksyllä 2003 pääsin korkeakouluharjoittelijaksi Kansallisarkistoon. Pari kuukautta harjoittelun päättymisen jälkeen sain arkistosta soiton, että siellä olisi avoinna määräaikainen osa-aikaisen toimistosihteerin paikka. Sillä tiellä olen edelleen. Nykyisin työskentelen kehittämispäällikkönä pääasiassa kotimaisen ja eurooppalaisen sidosryhmäyhteistyön, digitaalisten palveluiden kehittämisen sekä Kansallisarkiston yleisen kehittämisen parissa.

Halu omaan tutkimustyöhön ei ole sammunut, vaikkakin aihepiiri on vaihtunut rannikkopuolustuksesta sukumme kotiseudun Suodenniemen paikallishistoriaan. Se tarjoaa jatkuvasti uusia löytöjä ja on kiinnostavaa, kuinka sielläkin näkyvät Suomen tarinan suuret linjat: esihistoriallinen asutus, vanhat eränkävijät, Ruotsin ajan myötä- ja vastoinkäymiset, autonomian ajan suuret kasvun vuodet sekä 1900-luvun nousut ja laskut. Samalla tutut paikat ovat saaneet uusia merkityksiä ja omat juuret tuota alussa mainittua vahvuutta.

Sukututkimusta suvussamme on harrastettu jo joitakin vuosikymmeniä. Äitini suvun juuria on koottu Helena Koveron Satakuntalainen Poti-suku –nimiseen tutkimukseen. Isän suvun tutkimisessa on ansioitunut sen varttunut väki: tätini Sinikka jäljitti suvun vaiheita Tottijärven, Suodenniemen, Kankaanpään ja Jämijärven seuduilla. Setäni Jaakko puolestaan julkaisee ansiokasta sukublogia ja tuo nykypolven sukulaisia ja heidän tarinoitaan yhteen. Yhteistyö harrastustemme parissa on osoittanut, kuinka lähellä toisiaan sukututkimus ja paikallishistoriallinen tutkimus ovat. Kulttuuriperintö on kokonaisuus ja toivon, että sen eri pinnoilla liikkuneena voin tuoda oman panokseni Sukututkimusseuran jäsenistön hyödyksi.

Tomi Ahoranta

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kuolemansyyntutkinta 1642

C. L. Engelin akvarelli Suuresta Kirkkokadusta ja
tuomiokirkosta 1814. Aalto-yliopiston arkisto.

Turun raastuvanoikeudessa tutkittiin elokuusta joulukuuhun 1642 ylioppilas Sigfridus Erici Boijan kuolemaa. Ylioppilas oli syntynyt Turussa Karjakadulla. Hän oli ollut ylioppilas Joachimus Joachimi Stutaeuksen kanssa kaupunginkellarissa 15. elokuuta ja löytyi hukkuneena Aurajoesta 22. elokuuta porvari David Måsen talon alapuolelta. Vainajalla oli tummat hiukset ja mustat vaatteet sekä mustat sukat, ja hän oli suurikokoinen ja lihavahko. Parturi Mårten Sumboldt, joka oli lähetetty tarkastamaan ruumis heti sen löydyttyä, kertoi, että hän ei ollut löytänyt mitään merkkejä siitä, että Sigfridusta olisi lyöty tai pistetty millään esineellä. Hiuksia jotka tällä oli kädessä, hän oli verrannut Sigfriduksen omiin hiuksiin ja todennut niiden kuuluvan hänelle itselleen. Sitä hän ei osannut sanoa, miten ne olivat joutuneet hänen käteensä.

Sigfridus katoaa

Sigfriduksen vanha ystävä ja opiskelutoveri Henrik Mattsson, joka oli jättänyt opinnot ja antautunut kaupan alalle, oli tullut edellisenä päivänä kuutollaan Tukholmasta ja puhunut Sigfriduksen kanssa viimeiseksi. Kello oli ollut tuolloin kuusi maanantai-iltana. Sigfridus oli sillalla pyytänyt häntä ylioppilaiden mukaan kellariin. Henrik oli kieltäytynyt ja sanonut olevansa liian väsynyt lähteäkseen krouviin. Sigfridus oli pyytänyt häneltä markkaa lainaksi ja sanonut tulevansa myöhemmin yöksi Henrikin kuuttoon joelle nukkumaan. Kun hänellä ei ollut rahaa mukanaan, olivat he eronneet ja Sigfridus ja Joachimus olivat menneet kaupunginkellariin. Henrik oli mennyt saunaan majapaikkaansa ja nukkunut siellä yönsä enää näkemättä Sigfridusta.

Seuraavana päivänä Henrik oli mennyt Karjakadulle kysymään Sigfridusta, mutta kukaan talossa ei ollut tiennyt hänen olinpaikkaansa. Henrik oli ajatellut hänen matkustaneen Joachimuksen kanssa tämän maatilalle Kakskertaan, sillä tämä oli ollut aikeissa lähteä sinne. Kun Sigfridus sitten oli löytynyt joesta, oli hänellä ollut mustia hiustukkoja kädessään ja 15 markkaa rahaa housujen taskussa, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan rahaa kellariin mennessään.

Sigfriduksen veli Anders Eriksson Bakare, joka oli Turussa leipurimestarina, kertoi ymmärtäneensä, että veli oli pelannut killan krouvissa korttia ja joutunut riitaan jonkun kanssa. Anders Merthenin kapakan tarjoilijalta Anders Persson Kellaresveniltä kysyttiin, kuka oli ollut hänen luonaan kyseisenä iltana. Sigfridusta hän ei ollut nähnyt ja sanoi sulkeneensa kapakan oven kello 9 maistraatin käskyn mukaan. Hän ei ollut myöskään anniskellut sen jälkeen kenellekään.

Uskolliset ystävät

Henrik Mattsson päästettiin vastaamaan vapaalta jalalta, kun Klemet Posoila takasi hänet. Henrik kielsi Sigfriduksen olleen enää yöllä hänen luonaan ja tähdensi, että hän olisi tuskin palannut Tukholmasta, jonne hän oli ennättänyt tehdä vielä syksyn aikana matkan, mikäli hän olisi tehnyt ystävälleen pahaa.

Sigfriduksen veli Anders Bakarekaan ei halunnut sitoa Henrikiä veljensä kuolemaan. Sigfriduksen äitikin kertoi heidän aina olleen hyviä ystäviä. Kun Henrikin hiuksia verrattiin Sigfriduksen kädestä saatuun hiustukkoon, todettiin ne melko samanvärisiksi, mutta pidemmiksi ja laadultaan ohuemmiksi. Henrikiä kehotettiin vielä kerran kertomaan totuus ja hänelle esitettiin esimerkki, kuinka salattu teko tuli kuitenkin ilmi myöhemmin. Hän sanoi omantuntonsa olevan puhdas ja voivansa nauttia ehtoollista ja kuolla sen kanssa. Lopulta oikeus päätti, että koska Sigfriduksen ja Henrikin välillä oli ollut hyvä ja uskollinen ystävyys, ei Henrikiä voitu tuomita Sigfriduksen kuolemasta.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kupittaan kylpylä

Kupittaan kylpylä, J. J. Reinbergin litografia vuodelta 1853. Finna, Historian kuvakokoelma.

Suomen keskiajan historia on tapana aloittaa Turun Kupittaalta kertomalla, kuinka piispa Henrik kastoi siellä suomalaisia kristinuskoon ensimmäisen ristiretken päätteeksi vuonna 1157. Soisella ja vetisellä Kupittaalla oli monta muutakin lähdettä kuin kuuluisa Pyhän Henrikin lähde. Kupittaan rautapitoisen lähdeveden terveyttä edistävä vaikutus huomattiin jo 1600-luvulla ja kun terveyskylpylöistä tuli suosittuja, sellainen perustettiin myös Kupittaalle.   

Kupittaan lähdeveden suotuisan vaikutuksen terveyteen huomasi ensimmäisenä Turun akatemian lääketieteen professori, ruotsalaissyntyinen Elias Tillandz (1640–1693). Hän tutki lähdeveden mahdollisuuksia erityisesti sairauksien hoidossa. Tillandzin jälkeen Kupittaan terveyslähteen toimintaa ja mainetta piti yllä toinen Turun akatemian lääketieteen professori, niin ikään ruotsalaissyntyinen Herman Diedrich Spöring (1701–1747).

Spöringin johdolla julkaistiin vuonna 1741 väitöskirja Fons soterii Kuppisensis (suomennettu nimellä Kupittaan lähteestä), joka keskittyy Kupittaan lähdeveden ominaisuuksiin ja terveysvaikutuksiin. Väittelijä oli ensimmäinen Suomessa kokonaan opintonsa suorittanut lääkäri, Vaasassa maalarin poikana syntynyt Johannes Ekelund (noin 1712–1746).  

Kupittaalla oli vaatimattomia kylpylaitosrakennelmia jo 1700-luvulla ja monet kaupunkilaiset kävivät lähes päivittäin juomassa lähteen terveelliseksi todettua vettä. Varsinainen kylpylaitosyhtiö Kupittaalle perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1824. Tuolloin rakennettiin arkkitehti Charles Bassin suunnittelema 12 huonetta käsittänyt kaivohuone- ja juhlasalirakennus sekä kahdeksankulmainen lähdepaviljonki. Kylpylän viereen perustettiin noin puolentoista hehtaarin suuruinen puisto kylpyvieraiden ”promenaadeja” varten.  

Kupittaan kylpylän kukoistuskausi osui 1840- ja 1850-luvuille. Sen yhteyteen rakennettiin vuonna 1846 suuri kylpylaitos kylmä- ja kuumavesikuureja varten. Kylpylään hankittiin höyrykaapit ja sinne rakennettiin keilarata. Keilailun lisäksi vieraat saattoivat harrastaa voimistelua, kilpajuoksua, pallonlyöntiä ja tanssia. Kupittaalla tanssittiin joka ilta, sillä tanssin ja vesihoidon katsottiin sopivan erinomaisesti yhteen. Raskasta liikuntaa ei sen sijaan kylpyvieraille suositeltu.

Lähdevesien vikistävään ja terveyttä edistävään vaikutukseen uskoivat ennen muuta säätyläiset, joita Turkuun tuli Pietarista ja Tukholmasta asti. Kylpylässä oleskelevista valtaosa oli kylpyvieraita, jotka nauttivat kaikista tarjolla olevista hoidoista joidenkin keskittyessä pelkästään lähdeveden juontiin.

Kylpylaitoksen johdossa oli vuosina 1846–1853 Turun linnanlääkäri, sittemmin kaupunginlääkäri Frans Vilhelm Avellan (1813–1878) ja hänen jälkeensä Evert Julius Bonsdorff (1810–1898), joka oli Helsingin Aleksanterin yliopiston anatomian ja fysiologian professori, sittemmin arkkiatri ja valtioneuvos.

Krimin sodan (1853–1856) jälkeen kotimaiset kylpylät menivät vähitellen pois muodista, ja Kupittaan paviljongistakin tuli lähinnä tanssipaikka. Siellä toimi edelleen myös ravintola, jonne turkulaiset mielellään suuntasivat iltakävelynsä nauttiakseen punssi- tai totilasillisen. Ravintola oli 1800-luvun lopulla suosittu juhlaillallisten pitopaikka.

Vanhin kylpylärakennus paloi jo vuonna 1855, mutta juhlasalirakennus tuhoutui vasta talvisodan pommituksissa. Lähdepaviljonki on ainoa Kupittaan kylpylän yhä jäljellä oleva rakennus.  

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

 

Keskeytynyt saarna

Turun tuomiokirkon pääkäytävä.

Turun kolmas kappalainen Grels Kulhovius saarnasi antaumuksella Turun tuomiokirkon päiväjumalanpalveluksessa 22. heinäkuuta 1688, kun hänet keskeytti radikaalipietisti Lars Ulstadius ryhtymällä kovaan ääneen lukemaan omaa uskontunnustustaan syytäen siinä ohessa solvauksia luterilaisesta kirkosta ja sen papistosta. Vartijat kävivät käsiksi Ulstadiukseen viedäkseen hänet ulos, jolloin Ulstadius riuhtaisi itsensä vapaaksi niin rajusti, että kaikki repaleiset vaatteet putosivat hänen yltään. Sen jälkeen hän lähti juoksemaan alasti pitkin tuomiokirkon pääkäytävää. 

Lars Andersinpoika Ulstadius (n. 1650–1732) oli kotoisin Oulusta. Hän opiskeli Uppsalassa ja Turussa saaden pappisvihkimyksen vuonna 1680. Ulstadius nimitettiin vielä samana vuonna Oulussa sekä papiston apulaiseksi että triviaalikoulun kollegaksi. Saatuaan voimakkaan uskonnollisen herätyksen hän erosi molemmista viroista vuodenvaihteessa 1683. Hän asui Turussa jo saman vuoden huhtikuussa. Ulstadius noudatti ankaran askeettista elämäntapaa. Hän antoi tukkansa ja partansa kasvaa ja vaatteidensa muuttua rääsyiksi.

Ulstradiuksen kirkkopahennuksen käsittely kesti neljä vuotta. Lopulta hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas muutti tuomion elinikäiseksi työvankeudeksi. Tuomiota kärsimään Ulstadius siirrettiin Tukholman Smedjegårdenin vankilaan. Hänet armahdettiin kuningatar Ulriika Eleonooran kruunajaisten yhteydessä vuonna 1719, mutta hän sai omasta pyynnöstään jäädä vankilaan asumaan.

Historiaan jääneen kahden papin kohtaamisen tuntemattomampi osapuoli Grels Kulhovius oli syntyjään turkulainen. Kulhoviuksen kotipaikaksi on arveltu Kulhon saarta, mutta uskoakseni sukunimi viittaa ennemminkin Turun Mätäjärven korttelissa sijainneeseen Kulhon taloon. Grelsin isä oli mahdollisesti talon omistanut Jakob Kulho, joka vannoi porvarinvalan vuonna 1638.

Gregorius Jacobi Culhovius Aboensis kirjoittautui Turun akatemiaan 10. toukokuuta 1673. Hän opiskeli akatemiassa viitisen vuotta, minkä jälkeen hänet nimitettiin Mustion ruukinsaarnaajan virkaan. Mustion seurapiireistä löytyi herra Grelsille puoliso. Hänet vihittiin vuonna 1680 avioliittoon Elisabet Sparfin kanssa (n. 1660–1736), jonka vanhemmat olivat Lohjan Karnaisten vouti Daniel Sparf ja Margareta Hansintytär.

Grels Kulhovius palasi Turkuun vuonna 1683, jolloin hänestä tuli kaupungin kolmas kappalainen. Tuomiokirkon välikohtauksen tapahtuessa heinäkuussa 1688 Kulhovius oli Turussa viimeisiä aikojaan, sillä jo seuraavana vuonna hänet nimitettiin Hämeenkyrön kirkkoherraksi. Kulhovius tuli hyvin toimeen seurakuntalaistensa kanssa Turussa, mutta hämeenkyröläisten kanssa ei sujunut yhtä hyvin.

Kulhovius joutui usein karhuamaan palkkasaataviaan seurakuntalaisilta, jotka puolestaan valittivat kirkkoherran rasittavan rahvasta kymmenysviljan kuljettamisella lähimmän kaupungin sijasta kaupunkiin, missä siitä sai parhaan hinnan. Sotamiehet syyttivät Kulhoviusta siitä, että hän vaati heiltä liikaa papinmaksuja ja oli kohtuuttoman ankara heidän kristinopintietojaan kuulustellessaan. Erään sotamiehen mukaan kirkkoherra näytti pelottavasti elehtien, kuinka paholainen tempaisi hänen sielunsa helvettiin. Kulhoviuksen mukaan sotamiehet kävivät harvoin kirkossa ja vielä harvemmin ripillä, joten hän katsoi velvollisuudekseen yrittää jopa uhkauksin ja pelotuksin saada heidät parantamaan tapansa. 

Kulhoviuksen aika Hämeenkyrössä jäi suhteellisen lyhyeksi, sillä hän kuoli jo vuonna 1695 noin 43-vuotiaana. Hänen leskensä Elisabet Sparf avioitui seuraavana vuonna Hämeenkyrön kirkkoherran apulaisen Jakob Rubelliuksen (k. 1717) kanssa, josta vuonna 1697 tuli Paimion kappalainen. Kulhoviuksen lapsista Daniel kuoli 8-vuotiaana ja Margareta (1683–1748) avioitui vuonna 1701 Piikkiön pitäjänapulaisen, sittemmin Paimion kappalaisen Henrik Sevoniuksen (n. 1675–1740) kanssa.

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Esivanhempiemme makumaailmoissa

Osuusliike Elannon valmistamien ja markkinoimien ruoka-aineiden arviointitilaisuus 1937. Museovirasto 

Mikä onkaan säilynyt esipolviemme päivistä meidän aikaamme muuttumattomana? Luonnon äänet varmastikin. Vanhat kirkonkellot saattavat nekin kuulostaa samalta kuin jo vuosisatoja sitten. Äänien lisäksi myös maut voivat viedä meitä lähemmäs esivanhempiemme kokemuksia. Kulinaariseen kulttuuriperintöön on helppo hurahtaa.

Viime talvena tällä samalla palstalla kerroin, miten löysin kiinnostavia suku- ja paikallishistorian tietoja Kotimaisten kielten keskuksen Suomen kielen nauhoitearkistosta. Yksi kertojista oli isoisoäitini, ja toinen osoittautui sittemmin hänen kälykseen. Entisajan elämänmenosta kertoneet äänitteet saivat muun ohella kokeilemaan perinteisen varilimpun leipomista, usean sukupolven mittaisen tauon jälkeen.

Raaputtelin varitaikinakulhon seinämistä kuivaa taikinaa pakastuspussiin siinä toivossa, että saisin siitä aikaan perinteisen taikinajuuren. Se ehtikin olla pakastimessa melkein vuoden ennen kuin päätin kokeilla, mahtaisiko se toimia. Löysin netistä Marttojen ohjeen taikinajuuren herättämiseen ja ilo oli suuri, kun parin päivän jälkeen juuri kupli voimakkaasti. Kaadoin sen kokeeksi joulun saaristolaisleipätaikinaan ja jännittävien vaiheiden jälkeen lopputulos oli se mikä pitikin. Lämmitti mieltä huomata, että vanha konsti toimi, vaikka perinne oli jo katketa. Äitini ei ole koskaan leiponut juureen enkä muista isoäitienikään enää omana aikanani niin tehneen.

Joulupöydän kotikaljan tein kaupan uutteesta mutta mietin, voisiko senkin tehdä vanhaan tapaan juurihiivan avulla. Entisaikaan laadukas kalja oli talon emännän taito ja salaisuuskin, mutta mietin, että ehkä näinä tasa-arvon aikoina sopii isännänkin yrittää. Ryhdyin tuumasta toimeen ja jälleen lykästi. Pidin lopputulosta parempana kuin uuteversiossa, mutta osansa oli varmasti silläkin, että annoin tuotoksen tekeytyä pidempään kuin edellisellä kerralla. Oli miten oli, se tuntui enemmän itse tehdyltä kuin uutteesta tuotettuna.

Kulinaarinen kulttuuriperintö tuntuu olevan nosteessa, sillä kaupan hyllyltä tapaa jo leipäpaketteja, joista löytyy mainintoja yön yli nostatuksesta ja jopa juuritaikinan käytöstä. Harrastajiakin kohtaa, ja välillä yllättävissä paikoissa: viime syksyn työmatkalla Itävallassa keskustelimme lounaspöydässä paikallisesta ruokaperinteestä, ja vierailumme isäntä osoittautui innokkaaksi kulttuuriperintökulinaristiksi. Hän oli vastikään loihtinut virheettömiä perinneleipomuksia, joiden resepti oli ollut niin haastava, että harjoitteluun oli mennyt vuosikymmen. Nyt hän saattoi iloita, että oli yksi harvinaiseksi käyneen herkun valmistuksen taitajista. Parhaillaan hän tekee kokeiluja Kansallisarkiston säilyttämän Stedingk-suvun reseptikirjan parissa – se onkin sopivasti saksaksi. Saapa nähdä, mitä 1700-luvun resepteistä syntyy!

Joulukuussa osallistuimme tyttäreni kanssa kotiseutumme joulutorille. Vuodelta 1907 peräisin olevalla reseptillä leipomamme pitäjän perinneherkut, kanelikakut, myytiin loppuun jo ennen tapahtuman puoliväliä. Samoin kävi itävaltalaisille klassikoille, vaniljasarville. Tarina osoittautui jälleen oivalliseksi lisämausteeksi.

Kannustakin kaivamaan suvun vanhat reseptikirjat esiin ja tutkimaan, mitä mielenkiintoista niistä löytyy. Nettikin on hyvä apuväline menneisyyden makumatkailijalle.

Tomi Ahoranta

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

10 kysymystä SukuHausta

1. Mikä on SukuHaku?

SukuHaku on Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelu, joka avattiin Seuran 100-vuotispäivänä vuonna 2017. Palvelu toimii porttina erilaisiin sukututkimuksen aineistoihin. SukuHaun kautta sinulla on mahdollisuus löytää esimerkiksi omaa tutkimustasi varten uusia lähdeaineistoja ja kirjallisuutta.

2. Miten pääsen käyttämään SukuHakua?

SukuHaku löydät osoitteesta sukuhaku.genealogia.fi. Koska kyseessä on Seuran jäsenpalvelu, SukuHaun käyttö vaatii kirjautumisen sivun vasemmasta yläkulmasta. Kirjautumatta palvelua voi kuitenkin testata selaamalla aineistoja tai kokeilemalla hakua vaikkapa jollakin yleisellä sukunimellä. 

3. Mitä SukuHausta löytyy?

SukuHaku sisältää pääasiassa kolmenlaisia aineistoa: hakemistoja erilaisiin suku- ja henkilöhistoriallisiin arkistoaineistoihin ja julkaisuihin, digitoitua kirjallisuutta sekä muuta sukututkimusmateriaalia. Palvelusta löydät esimerkiksi digitoituina kaikki Suomen Sukututkimusseuran julkaisut, kuten Aikakauskirja Genokset, Vuosikirjat ja Jäsenviesti Jalmarit.

4. Paljonko SukuHaussa on aineistoja?

SukuHakuun on tähän mennessä tallennettu lähes 4,5 miljoonaa riviä hakemistoja ja digitoitu yli 260 000 sivua erilaisista julkaisuista. Palvelusta löydät muun muassa merimiesluetteloita ja paimenmuistoja, osoitekalentereita, matrikkeleita, nimenmuutoksia sekä hakemistoja paikallishistorioihin. Kokonaiskuvan palvelun sisällöstä saat selaamalla aineistoja.

5. Miten SukuHaussa voi selata aineistoja?

SukuHaussa aineistoja pääset selaamaan etusivun hakulomakkeen oikean laidan Rajaa hakua aineiston mukaan -pudotusvalikon ja sen alle avautuvien valikkojen kautta. Selaamalla pääset tarkastelemaan palvelun sisältämiä aineistoja temaattisesti eli aihealueen mukaan.

6. Miten SukuHaussa tehdään hakuja?

SukuHaussa etsimiset voit aloittaa etusivulle avautuvan hakulomakkeen kautta. Tarkempia hakuja pääset tekemään hakulomakkeen yläpuolella olevasta kohdasta Normaali haku, jonka kautta pääset hakemaan ensisijaisesti tallennettuja hakemistoja. Esimerkiksi digitoitujen kirjojen teksteihin pääse tekemään hakuja helpoiten puolestaan klikkaamalla kohdasta Vapaatekstihaku.

7. Mistä saan apua SukuHaun käyttöön?

SukuHaun etusivulle avautuvan hakulomakkeen yläpuolelta löydät kohdan Hakuohje, joka sisältää ohjeita ja vinkkejä palvelun käyttöön sekä hakujen tekemiseen. Lisäksi SukuHaun käytöstä on julkaistu Seuran YouTube-kanavalla opastusvideoita, joihin kannattaa tutustua. Videoiden avulla saat helposti kuvan siitä, mikä SukuHaku kokonaisuudessaan on.

8. Täydennetäänkö SukuHakua?

SukuHakua täydennetään uusilla aineistoilla jatkuvasti sitä mukaan, kun digitoinnit ja tallennustyö etenevät. Uutta aineistoa palveluun ilmestyy viikoittain. Tiedot uusista aineistoista julkaistaan SukuHaun etusivulla kohdassa Uusimmat aineistot sekä kuukausittain ilmestyvässä Jäsenviesti Jalmarissa.

9. Voinko luovuttaa omia aineistoja SukuHakuun?

SukuHakuun on kaikilla mahdollisuus ehdottaa lisättäväksi myös omia aineistoja, kuten omia sukukirjoja ja sukututkimusaineistoja digitaalisessa muodossa. Luovutettavien aineistojen tulisi mieluiten olla joko PDF- tai JPG-muodossa, tai hakemistojen Excel-taulukoina, mutta myös tavallisia tekstitiedostoja on voi luovuttaa. Muista, että sinulla tulee olla tekijänoikeudet ehdottamaasi aineistoon, ja luovuttamisen yhteydessä sinun tulee myöntää lupa aineiston pysyvään säilyttämiseen Seuran palvelussa.

10. Mistä saan tunnuksen SukuHakuun?

SukuHaussa kirjautumistunnuksena toimii Seuran jäsentiliin liitetty sähköpostiosoitteesi. Mikäli olet unohtanut oman salasanasi, voit palauttaa sen SukuHaun etusivun yläpalkista kohdasta Unohditko salasanasi? Mikäli et ole vielä Seuran jäsen, voit liittyä jäseneksi osoitteessa liity.genealogia.fi, minkä jälkeen saat yhtenä jäsenetuna SukuHaun käyttöösi.

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Tarinani sukututkijana

Kiikalan kirkko. Wikimedia Commons.

Tästä se alkoi

”Siihen aikaan Yltäkylän Lääpän isäntä toi emännän Peltolan Rasilta. Sittemmin isäntä sai tapaturmaisen kuoleman metsässä jättäen lesken ja viisi lasta. Suruajan loputtua leski puki itsensä punaiseen silkkiin uuden emännänpaikan toivossa ja onnistuikin pääsemään Rasvalan Topulille, josta oli kovasti iloinen. Toivoi vain, että olisi saanut edes yhden lapsen miehensä mieliksi. Sekin toive täyttyi, sillä hän sai kolme.”

Tarina jatkuu niin, että luetellaan emännän jälkeläisiä; minne pojat menivät tai jäivät ja minne tyttäret vietiin. Se oli sellainen meininki avioliittomarkkinoilla siihen maailmanaikaan.

Sain lappusen käteeni sukulaismieheltä, joka oli sen saanut ties monenko käsiparin kautta itselleen.

Luin kyllä tekstin ja jotain tuttua siinä olikin uudemman ajan osalta, mutta pistin sen kirjoituspöytäni laatikkoon. Elämä oli täynnä työtä, perhettä ja sukulaisia ja asiaan perehtyminen jäi vuosiksi.

Kerran sitten hiljaisena hetkenä löysin lapun ja aloin pistää näitä ihmisiä järjestykseen ja lopulta lisäsin siihen vanhempani ja itsenikin. Jotkin kohdat eivät kuitenkaan täsmänneet ja tahtotila vei siihen, että: ”otetaanpa selvä”. Tästä alkoi minun sukututkimusharrastukseni neljännesvuosisata sitten. Seuraavassa kerron mille poluille se on minut johtanut:

Sukututkimusharrastajana noteeraan itseni enemmän määrälliseksi kuin laadulliseksi. Näin tiedostoni on enemmän yhteyksiä hakeva ja keräilyeriä sisältävä. Lisäksi minulla on ollut ja on vieläkin tavoitteena saada verkotettua kotipitäjäni vanhat vihityt yhteen tiedostossani. Tavoite saattaa toteutua, jos eläkeläisen kiireet joskus rauhoittuvat. 

Kuka olen

Olen syntynyt Kiikalan Komisuon Uus-Jussilassa noin 65 vuotta sitten viimeisenä siinä mäessä fyysisesti syntyneenä kotitaloni takakammarissa. Kouluni aloitin paikallisessa Komisuon kansakoulussa, ensin kirkonkylän alakoulussa, josta siirryin Salon Yhteislyseoon ja sieltä maatalousoppilaitokseen. Sen jälkeen jäin perheeni kanssa viljelemään Uus-Jussilan vanhaa kantatilaa. Tila oli siirtynyt naapurin isovanhemmilleni ennen sotia. Emänniksi edelliseen isäntälinjaan sinne oli naitu sukulaisiani jo ennenkin kolmasti, ellei useammastakin, 1600-luvulta lähtien. Siis melkein sukutila. 

Tunnen varpaillani juurtuneeni kylään syvälle. Sen multa on ruokkinut lukemattomat ihmiset ennen minua ja perhettäni, joita on vaimo ja kolme tytärtä. Nyttemmin jo seuraavaakin sukupolvea.

Tietojen ja tarinoiden kerääminen sekä taltioiminen

Nopeasti nimilistojen keräämisen yhteydessä aloin havahtua siihen, että näiden nimiluurankojen päälle pitää saada päälle lihaa. Onneksi oli vielä monia vanhoja ihmisiä, joilta saattoi kysyä vanhoista ajoista ja ihmisistä sekä kopioida heidän perhevalokuviaan. Nyt nuo ihmiset ovat jo vaitonaisina kirkkoaidan toisella puolen. 

Tarinoiden etsiminen vei maakunta-arkistoon käräjäkirjoja tutkimaan. Niiden sisällysluetteloiden järjestään lukeminen ja mielenkiintoisten juttujen kuvaaminen digikameralla toi paljon esiin unohduksiin vaipuneita tai vaiettuja juttuja. Myöskin perimätietona saatuja tietoja sai sieltä vahvistettua lisättynä mehevillä todistajainlausunnoilla.

Äitivainaani tapasi kerätä sukulaisten ja tuttavien kuolinilmoituksia. Sen tavan otin perinnöksi häneltä. Pistän ilmoitusleikkeet vuosittain kirjekuoreen ja tapana on vainajainpäivänä ne selata ja vähän muistella edesmenneitä. Olen kuvannut kerran kaikki Kiikalan hautausmaan hautakivet, kun tuli tieto, että osa niistä poistetaan uudiskäyttöön.

Intohimona minulla on ollut kirjahyllyn täyttäminen historiallisilla, sukututkimuksellisilla, dokumentti-, kuva- sekä kuvataidekirjallisuudella. Mielenkiintoista tietoa entisten aikojen tuttavapiireistä ovat valaisseet monet läheisten vieraskirjat. Nimilistojen ja sukuyhteyksien keräämisen johdosta Kiikalan historia -kirja avautui uudestaan. Se sisältää monia mielenkiintoisia tarinoita, joiden henkilöitä pystyi nyt yhdistämään sukutiedostoon.

Ei yksin nimilistat, tarinat ja kuvat alkaneet kiinnostaa vaan lisäksi sukujen asuinsijat. Nykykarttoja aloin ostamaan ja sukupaikkoja niihin sijoittamaan. Lisäksi keräsin ja kerään vieläkin kaikkia mahdollisia eri ikäisiä karttoja tai niiden kopioita niin paikallisia kuin valtakunnallisiakin. Myös karttakirjat hankin tavattaessa.

Esineiden kerääminen

Historiasta kiinnostuneiden tapana on säilöä nurkkiin vanhoja esineitä. Isäni oli tilanpitouransa ajan työntänyt mihin minnekin vanhoja esineitä niin, etteivät katoa. Eläkkeelle päästyään hän kokosi ne talon vanhaan aittaan kotimuseoksi. Samoilla teillä minäkin kuljen ja kerään talteen kaikki historiaan viittaavat ihmiskäden tekemät tavarat. Niitä on löytynyt monia pellolta kiviä kerätessä, maastosta metallinpaljastimella etsien, vinttien pölyistä sekä mistä milloinkin. On kadonneen pajan ja sahankin tarkat sijainnit löytyneet metallinetsimen paljastusten myötä.

Muuttaessamme vanhainkotiimme Komisuon Sarkolaan luovutin talosta yhden huoneen museohuoneeksi, jonne esineitä on pistetty näytille. Vanhateemana on myös uudestaan maalattua tapettia ja kattomaalauksia sekä historiallisia boordikuvia. Monilla näistä esineistä on yhteys kylän historiaan ja henkilöihin. Parasta on, kun saa tietää kenen esine on ollut tai sen tehnyt. Monissa kirjoissa on omistuskirjoitus.

Yhteistyö muiden tutkijoiden kanssa

Sukutietojen kerääminen on tuonut monia uusia tuttavuuksia ja uudistanut vanhojakin. ”Tikusta asiaa” ja yhteydenotto on ollut helppoa. Yhteistyö muiden tutkijoiden kanssa on laajentanut hyvin paljon kerättävää tietomäärää sekä olen heiltä saanut hyvää oppia tutkimiseen. Monet yhteydet ovat löytyneet kysymällä ja sitten itsekin täydentämällä. 

Kiihkeimmän keräilykauden jälkeen, kun elämäntilanne muuttui enemmän elämän tekemiseksi, on harrastus kutistunut, mutta pulpahtanut usein pintaan, kun joku haluaa tietoa tai muuten apua. Palkitsevaa on ollut ne kerrat, kun sukupolvien takaa halutaan tietää aviottomien lasten isiä ja siinä on saanut auttaa. Valitettavasti siihenkin on tullut paha este tahi hidaste, kun tietolähteeni isoäitini kuoli.

Kotiseututyö

Paikallinen kotiseututyö on tullut tutuksi. Sellaiseen tulee vedetyksi mukaan helposti, kun osoittaa pientä kiinnostusta ja harrastuneisuutta. Niinpä mukanaolo Kiikala-Seuran toiminnassa käsittää Salon kaupungin omistaman Kiikalan kotiseutumuseon valvontaa ja esittelemistä. Vuosittain pyritään museolle järjestämään teemanäyttely. Sen kokoaminen vääjäämättä pistää tutustumaan historiaan esinein, kartoin, dokumentein. Johtoryhmään kuuluu paikallishistoriaa tietäviä henkilöitä monilla näkökulmilla. Oppipoikana olen saanut olla mukana.

Viisi entistä itsenäistä kuntaa nykyisen Salon kaupungin alueella päättivät järjestää 2000-luvun alkupuolella kivikautisten asuinpaikkojen yleisökaivaukset. Tähän projektiin upposin syvälle, josta en ole vieläkään päässyt irti. Tuskin haluankaan. Kiikala osoittautui korkeuskäyriltään, joista asuinpaikkoja löytyy, alueeksi, jossa on asuttu silloin kun Suomenniemeä on asutettu ensikertaa pysyvämmin. Kaivauksen löytämä asuinpaikka Kiikalan Kurajärven entisellä saarella osoittautui 9500 vanhaksi. Samaa viitettä antavat 72,5 m korkeuskäyrältä löytyvät useat muut inventoidut indikaattoritihentymät.

Mitä vielä on mielessä tavoitella

Tavoitteena on vielä saada päässäni pyörivät tarinat kirjankansien väliin. Ajatustani kiehtoo myös kirjoittaa kirje lastenlasteni lastenlapsille. Dna-testikin on minulle lahjana tehty. Sen tulkitseminen on jäänyt sille asteelle, että tiedän olevani kohtalaisen eurooppalainen geenistöltäni. Ehkäpä tämäkin vielä avautuu laajemmin. Eläkeläisukkona harrastelen vanhassa linja-autotallissa mm vanhan mallin mukaisien puulelujen tekemistä.

Kiikalan mustalaisorkesteri

”Oli Kiikalan kuuluisat mustalaisorkesteri soittamassa, Harttu, Feeti ja Jalmari, kun kaikki hienoimmat häät ja arpajaiset soitti”.

Tarinan pätkä toi minulle pitkäaikaisen sukututkimustuttavuuden Hartun jälkeläisten kanssa. Minun tehtäväni oli paikallisena kerätä tarinoita, hakea asuinpaikkoja, haudat. Projektista kiinnostui paikallinen sanomalehti ja sen päätteenä kokosivun kertomus kaikilla kootuilla tiedoilla tästä aikansa merkittävästä ylirajojen menevästä orkesterista. Tämä on sukututkimusharrastusurani yksi kirkas helmi.

”Ja kyllä minä ne vielä muistan vaikka en oikein tanssija vielä ollutkaan kun Tyyne ja Verner Jalonen, joka myös oli hyvä soittaja, menivät vielä kerta vauhdilla 9x9 salin ympäri vaikkei peli enää soinutkaan ja olivat vanha friiupari ja kovin tykättiin”.

Hannu Vuoristo

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.