maanantai 30. elokuuta 2010

Romanien kohtelusta entisaikaan

Romanien arvellaan tulleen Ruotsiin ensimmäisen kerran valtionhoitaja Sten Sturen aikaan, joskus vuosien 1513-1514 paikkeilla. Kun Suomen lehdistössä käsiteltiin prokuraattorin esitystä Suomen mustalaisasian järjestämisestä syksyllä 1864, kerrottiin Ruotsissa "kärsityn" romaneista yli sata vuotta ennen kuningatar Kristinan asettamaa lakia 1637.

Tämä nykylukijan silmissä äärimmäisen julman lain sisältö oli seuraava;

"...kun Ruotsissa löytyy suuri joukko Mustalaisia, jotka parvittain juoksentelevat maakunnissa paikasta paikkaan ja petoksellansa, valheella, varkaudella ja noituudella pettävät ja rosvovat alamaisiltamme heidän tavaransa ja omaisuutensa, harjoittain uppiniskaisesti haureutta ja muuta jumalattomuutta riettaan tapansa jälkeen, niin säädetään sen tähden että kaikki Mustalaiset, jotka valtakunnassa löytyvät, ennen seuraavan marraskuun 8. päivää välttämättä lähtisivät valtakunnasta, jonka ohessa maaherrat, valtamiehet ja nimismiehet käsketään, jos Mustalaisia sen jälkeen maasta tavattaisiin, antaa ottaa heidän kohta kiinni, riistää heiltä mitä omaisuutta heillä oli muassansa ja sitten kaikki miehet, ilman mitään muuta kysymystä ja oikeuden käymistä, hirttää ja hengiltä ottaa, sekä heidän vaimonsa ja lapsensa ajaa kihlakunnasta kihlakuntaan pois maasta".

Nämä ankarat ohjeet eivät toteuttaneet tarkoitustaan ja käsky uudistettiin kahdesti vuosina 1642 ja 1662. Vielä vuonna 1723 samaa käskyä uudistettiin siten lievitettynä, että hirttotuomio uhkasi vain niistä, jotka "tavattiin varkaudesta taikka muusta luvattomasta työstä ja teosta". Ne romanimiehet, jotka eivät olleet syyllistyneet rikoksiin, piti joka tapauksessa ajaa "läänistä lääniin ulos valtakunnasta".

Jos joku kerran karkoitettu erehtyisi tulemaan takaisin, piti hänet panettaa rautoihin ja pakkotyöhän lähimpään linnaan vedelle ja leivälle. Vähitellen kuolemanrangaistus poistui romaneita koskevista lainkohdista, mutta tilalle tulivat raippa- tai vitsarangaistukset. Vasta vuonna 1852 Suomen romaniet olivat lain puolesta tasavertaisia alkuperäisväestön kanssa.

Romaneita kohtaan osoitettu julmuus ei ollut Ruotsi-Suomessa sen kummempaa kuin muuallakaan Euroopassa. Ensimmäiset maininnat heistä ovat vuoden 1417 paikkeilta ja tuolloin sekä keisari Sigismund että paavi myönsivät heille luvan esteettömään kuljeskeluun. Halu pitää kiinni omasta kulttuurista aiheutti vähitellen välirikon läntisen maailman kanssa. Espanjan kuningas Ferdinand sääti 1499 lain, jonka mukaan ilman vakinaista asuntoa tai työtä olleiden romaneiden piti poistua maasta 90 päivän kuluessa. Samanlaisia lakeja säädettiin pian pitkin naapurimaita.

Romanit joutuivat melkein maassa kuin maassa karkoitetuksi ja heidät sai ampua kuin vesikauhuisen koiran, aivan laillisesti. Vielä 1722 antoi keisari Kaarle VI asettaa teiden vierille tauluja, joissa annettiin lupa lyödä mustalaisia kuoliaaksi ja toisaalta uhattiin rangaistuksilla niitä, jotka heitä uskalsivat puolustaa. Suomessa erässä esi-isäni sai sakkorangaistuksen 1840-luvulla "hyysättyään mustalaisia maillaan".

Lait ja asetukset eivät loppujen lopuksi koskaan toimineet niiden laatijoiden haluamalla tavalla. Niinpä useat maat joutuivat lopulta luopumaan keskiaikaisista menetelmistä. Niiden sijasta yritettiin romaneita saada sivistyksen tielle. Tämä kehitys alkoi Espanjasta, jossa kuningas Kaarle III antoi 1783 asetuksen romanien kaikinpuolisest yhtenvertaisuudesta. Tämän jälkeen useisiin maan kaupungeista kohosi erityisiä romanikaupunginosia "gitanerias".


Kuva kirjasta Romany life, experienced and observed during many years of friendly intercourse with the Gypsies - Frank Cuttris, 1915



Juha Vuorela

torstai 26. elokuuta 2010

Viidesti armahdettu Arvid Stålarm

1590-luvulla elettiin Suomessakin sotaista aikaa. Kuningas Sigismundia kannattaneet suomalaiset aatelismiehet kävivät armotonta taistelua Kaarle-herttuan joukkoja vastaan. Tämä taisto päättyi Sigismundin kannattajien katkeraan tappioon. Turun linnan edustalla loppusyksystä 1599 annettiin tuomiot . Yrjö Koskinen kertoo Nuijasota -kirjassaan tapauksesta seuraavaa;

"Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä ja saapuvilla oli paljon väkeä, pappeja, porvareita ja talonpoikia. Kreivi Mauri Leijonhufvud oli esimiehenä ja kansliakirjuri luki tuomion, jonka perästä kreivi Mauri, joka kenties toivoi herttuan vielä leppyvän, toi hänet itsensä ulos linnasta. Silloin otettiin uskollisuudenvala kaikelta rahvaalta, joka lupasi parannusta ja kuuliaisuutta. Kaikki tuomitut olivat polvillansa, ja kun herttua taas tahtoi piiristä pois mennä, nousi nuori Fleming rukoellen, että Hänen ruhtinaallinen armonsa ei etsisi korkeinta oikeutta. Herttua vain käski heidän ajatellaa pitkää matkaa mentäväänsä."

Kyseinen nuori Fleming oli vasta 21 -vuotias Juhana Klaunpoika, joka isänsä kuoleman jälkeen oli lähtenyt vuonna 1597 Puolaan. Sittemmin hän kävi kuningas Sigismundin kanssa Ruotsissa seuraavana vuonna ja sieltä jatkoi matkaansa Preussiin. Saman vuoden syksyllä hän palasi Danzigista Suomeen yksityisasioidensa takia. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan olivat tuolloin vankeina Ruotsissa. Juhana Fleming aikoi lähteä takaisin ulkomaille, mutta Arvid Stålarm puhui hänet jäämään Suomeen rohkaisemaan kansaa Kaarle-herttuaa vastaan.

Lopputuloksena oli molempien herrojen jääminen pahimpien vihamiestensä käsiin. Perjantaina 9. päivä marraskuuta vuonna 1599 ilmoitettiin tuomituille Sigismundin kannattajille, että heidät tultaisiin mestaamaan seuraavana päivänä. Arvid Stålarm ja Aksel Kurki saivat kuitenkin tiedon, että heidät tultaisiin kuljettamaan Ruotsin puolelle tarkempaa tutkintaa varten. Molemmat miehet olivat olleet Sigismundin vankkumattomia kannattajia.

Lauantaina 10. päivä marraskuuta kulki kuolemansaatto linnasta kaupungin puolelle. Herttuan tallimestari Antti Niilonpoika toimi päällysmiehenä tässä surullisessa näytelmässä. Väkeä kokoontui runsaasti mestausta seuraamaan ja eniten surkuteltiin nuoren Juhana Flemingin, Viikin herran kohtaloa. Tämä oli ikäänsä nähden tyyni. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, mutta Juhanan kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Juhana julisti syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Viime hetkillään hän vannotti äitiään ottamaan virallisesti pojakseen poikapuolensa Olavin, joka oli Klaus Flemingin avioton lapsi. Olavi seisoi itsekin tuomittujen joukossa ja nähdessää velipuolensa pään putoavan, juoksi hän esiin ja halusi vuodattaa verensä velipuolensa veren sekaan. Hänet palautettiin paikalleen ja vasta viidentenä tuli hänen vuoronsa.

Muut mestatut olivat Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Krister Björnram, Mikko Munck ja Niilo Iivarinpoika, kaikki aatelisia. Lisäksi päänsä menettivät jalkaväenpäällikkö Sipi Sipinpoika sekä Jaakko Möl, Hannu Jänis, Esko Jaakonpoika, Herman Hannunpoika ja monia muita. Juhana Flemingiä lukuunottamatta kaikki päät asetettiin Turun raastuvan ylle.

Yrjö Koskinen antaa näiden mestauspäivän tietojen viitteeksi eräitä Ruotsin ja Suomen Valtionarkistossa olleita käsikirjoituksia. Tarkemmin Yrjö Koskinen : Nuijasota, sivu 566, kolmas painos 1929.

Arvid Stålarm joutui siis Tukholmaan, jossa hänet ja Aksel Kurki määrättiin sitten teloitettavaksi. Kaksi kertaa lähti vankisaatto liikkeelle kohti mestauspaikkaa ja kahdesti sen matka katkesi ennen aikojaan. Ensimmäisellä kerralla Stålarm pyysi saada puhua Sten Banerin kanssa. Hän soimasi Baneria siitä, että tämä itse oli kiihottanut suomalaiset herttuaa vastaan ja hänen takiaan koko onneton sota oli tämän syytä.Toisella kertaa tuomitut olivat jo mestauspiilun juurella, kun esiin astunut herttuan avioton poika Kaarle Gyllenhjelm ilmoitti mestauksen lykkäämisestä.

Kaarle-herttua ilmeisesti aikoi käyttää Stålarmin ja Kurjen todistusta seuraavilla Linköpingin valtiopäivillä ja siihen asti heitä pidettäisiin vankeudessa. Valtiopäivien ja pitkän tutkinnon jälkeen kuolemantuomioita jaettiin jälleen laajassa mitassa. Kustaa Baner, Eerik Sparre, Sten Baner ja Tuure Bielke menettivät päänsä maaliskuun 20. päivä vuonna 1600. Heidän jälkeensä punainen vaate levitettiin Arvid Stålarmille. Mutta samassa Kaarle-herttuan käsikirjuri Eerik Tegel tuli esiin ja luki herttualta tulleen kirjeen. Siinä Stålarmin ja Kurjen henki luvattiin säästää, mikäli säädyt niin haluaisivat. Kansa, jota ympärillä seisoi, huusi täyttä kurkkua armoa; "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! armoa, armoa!". Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukolle, heittivät 10 taalaria pyövelille ja vetäytyivät syrjään. Kuitenkin vielä yksi mies sai heittää henkensä. Kuudenkymmenen ikäinen Pentti Falk mestattiin ja muut vietiin takaisin vankilaansa.

Vankilassa Stålarm ja Kurki kaiversivat seinään seuraavan tekstin;
"Anno 1600 den 3 Aprilis Bleffüe wij här insatte, Troo Gudh i alle tingh, Arffwid Ericksonn Till Lindöö och Peÿtz, Gud wett min lycka, Axel Korck Till Aniela, Wij haffue setted för vår troohett och lydett för wåre synder, kome här uth den"


Arvid Stålarm lausui aikalaisten mukaan; "Nuo, herravainajat, valtaneuvokset, nyt varmaankin ihmettelevät, mihinkä lienen joutunutkaan, kun en tule heidän jälkeensä taivaaseen, johon odottavat minua".


Arvid Erikinpoika Stålarm armahdettiin lopulta 1602 ja sai tiluksensa takaisin. Hänestä tehtiin lisäksi sotaeversti Liivin sotaan. Tuossa sodassa Ruotsi koki tappioita. Samoihin aikoihin tuli ilmi epäilyjä kirjeenvaihdosta Stålarmin ja Sigismundin välillä. Niinpä Arvid S. joutui kiiruhtamaan Tukholmaan itseään puolustamaan. Vuonna 1605 hänet säätyjen ollessa jälleen koolla tuomittiin kuolemaan 2.5.1605. Stålarm pyysi, ettei hän mestattaisi, vaan ammuttaisiin. Hän pyysi myös, että hänen ruuminsa haudattaisiin ilman silpomista ja hänen velkansa maksettaisiin perintötilojen varallisuudella. Stålarmin vaimo Elin Hermansdotter Fleming oli kuollut kolmisen vuotta aiemmin ja kahdesta tyttärestä ei ole mainintoja vuoden 1598 jälkeen. Elinin muistokivi löytyy Tenholan kirkosta.

Uskomattomalla tavalla Arvid Stålarm selviytyi tästä viidennestä mestausmatkastaan. Hänet nimittäin armahdettiin mestauspaikalla ja tuomittiin sen sijaan pitkään vankeuteen. Gripsholmin linnan seinien sisällä Stålarm vietti viitisentoista pitkää vuotta, kunnes hän noin 70 vuotiaana kuoli toukokuussa 1620. Hänet haudattiin Yrjö Koskisen sanoin "sopivalla kunnioituksella". Gripsholmenin linnan tilikirjoja tutkinut tohtori Vaaras sanoo niiden osoittavan, että Stålarm kuoli toukokuun 6. ja 13. päivän välisenä aikana ja hautaus on tapahtunut saman kuun 28. päivä.




Juha Vuorela

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Ikuisen nuoruuden lähde – onko sellaista?


Kun pääministeri hiihtoladultaan palattuun alkoi vaatimaan pidennettyä työuraa, heräsi mieleeni monenlaisia mietteitä. Ensimmäinen ajatus oli, oliko ihmisten elinikä dramaattisesti muuttunut niin, ettei sitä oltu osattu huomioida eläkelaskelmissa? Sukututkija minussa alkoi miettimään, voisiko historiallisista aineistoista saada jotakin sellaista irti, joka jotenkin kuvaisi, mitä vuosien saatossa on tapahtunut.

Kun olen tutkinut paljon Jämsää, oli minulla Jämsän kuolleiden tiedot vuoteen 1850 asti taulukkolaskentaohjelmassa. Ensin ajattelin, että noin 10.400 kuolinkirjauksesta oli mahdotonta saada irti mitään järkevää, koska kuolinsyyt olivat kovin sekalaisia. Aloin kuitenkin urakkaan. Ensin havaitsin, että runsaassa 2.000 tapauksessa, ennen vuotta 1755, ei ollut mitään kuolinsyytä. Nämä tapaukset saatoin siirtää sivuun. Suomenkielisen vastineen löysin 7.989 sairaudelle, ja loppujen lopuksi sairausnimikkeitä normalisoimalla listaan jäi 42 erilaista suomenkielistä sairausnimikettä seuraavasti:

- Vanhuusiän sairaudet (2.157 tapausta): vanhuus; pöhö (turvotustauti), pistos, rintapistokset, halvaus, hengenahdistus, rintakipu, syöpä (kasvaimet), kivitauti ja heikkous.
- Yleistautien ja syiden ryhmä (1.909 tapausta): kuume, keuhkotauti, lavantauti, hukkuminen, lapsivuode, näivetystauti, riutumus (mielenmasennus), kihti (luuvalo), kaatumatauti, ummetus, mätäkuume, hokka (vilutauti), keltatauti, verensyöksy ja vahinko (3 eri tyyppiä)
- Lastentaudit ryhmä (3.923 tapausta): tuntematon sairaus, isorokko, punatauti, hinkuyskä, vatsakivut, yskä, ripuli, kurkkutauti, turvotus (ajettuma), kouristus, tuhkarokko, kuristustauti, palanut, englannintauti, sammas

Jaon vanhuusiän, yleistautien ja lastentautien ryhmiin tein silmämääräisesti. Vanhuusiän sairaudet esiintyivät pääsääntöisesti vain iäkkäillä, lasten taudit vain lapsilla ja yleistaudit tasaisesti kaikissa ikäryhmissä (vakio sairastumistaajuus). Näillä periaatteilla syntyi aika kauniit, eläkeikätarkastelua varten määrältään riittävät ja sopivan selkeäpiirteiset ryhmät. Tällaiset 3 ryhmää ovat tyypillisiä tilastollisesti kaikille vika-ilmiöille. Ensin on lastentauteja, sitten on jakso, jossa vikailmiöitä ilmenee tasaisesti. Lopuksi on jakso, jolloin viat alkavat kasvamaan voimakkaasti. Näin yhteenlaskettua funktiota kutsutaan ammekäyräksi ja se ilmenee luonnontieteissä lähes kaikkialla, missä tavataan vanhenemisilmiö.

Julkisesti oli siis esitetty väite, että ihmisten keski-ikä olisi ratkaisevasti kasvanut paremman terveydenhoidon ja elintapojen kautta. Sama asia ilmaistaan usein siten, että ihmiset elävät nykyisin pidempään, terveempänä ja työkykyisinä. Tätä väitettä ajattelin testata vertaamalla Jämsän aineistoa nykypäivään. On ilmiselvää, että ennen runsas lapsikuolleisuus sekä erilaiset kulkutaudit painoivat keski-ikää voimakkaasti alaspäin. Lääketiede on onnistunut poistamaan nämä turhat kuolemat, mutta kiinnostavaa on se, mitä lääketiede ja parantunut elinympäristö on kyennyt tekemään vanhuusiän sairauksille.

Valitsin historialliseksi vertailuryhmäksi 2.157 Jämsän vanhuusiän sairauksiksi luokittelemaani tapausta ja nykypäivän aineistoksi vuonna 2008 kuolleet (49.090 tapausta). Tein asiasta 3 kuvaajaa. Kuva 1 kertoo karkealla tasolla kuolinsyyt, joihin Jämsässä kuoltiin, mikäli ei oltu kuoltu lapsena tai nuorena aikuisena. Kuvasta näkee, että luokitteluni ei ole teoreettisesti aivan puhdas. Kuva 2 - kuolleiden kertymäkäyrä - kertoo, että lasten ja kulkutaudeista puhdistetun historiallisen ryhmän keski-ikä on kasvanut noin 11 vuotta, joka esiintyy hyvin laajalla alueella ikäjakaumassa. Joku lääketieteeseen perehtynyt osaisi varmasti yksilöidä hyvinkin tarkasti, mistä seikoista tämä voisi johtua. Kadunmiehen logiikka näkee taustalla ehkäpä kirurgian ja sydänsairauksien että verenpaineen paremman hallinnan. Kuva 3 kertoo kuolleiden prosentuaalisen jakautuman eri ikäryhmissä. Kuvissa 2 ja 3 on tarkasteltu vain ja ainoastaan yli 20 vuoden iässä kuolleita (1.934 tapausta Jämsästä).















Kuva 1














Kuva 2















Kuva 3

Miten sitten pitäisi suhtautua väitteeseen, että ihmisten keski-ikä olisi ratkaisevasti kasvamassa. Ensinnäkin huomaamme, että ihmisten absoluuttisen eliniän maksimi ei ole mitenkään muuttunut 150-250 vuoden historiallisella jänteellä. Kukaan ei siis ole löytänyt ikuisen elämän lähdettä. Biologinen vanhenemisilmiö on siis säilynyt aivan samana, mutta lääkeaineilla ja kirurgialla on kyetty kasvattamaan keskimääräisen ihmisen vanhuusikää noin 11 vuodella. Taustatietona voisi mainita, että nykyisin vanhuksia asuu tuetun kotihoidon, vanhainkotien ja terveyskeskusten piirissä runsaat 57.000 tapausta. Erikoiskorvattaviin lääkkeisiin oikeutettuja on runsaat 1,24 miljoonaan henkilöä väestöstä. Tämä luku tarkoittaa keskimäärin noin 25 ikäluokkaa, noin neljännestä väestöstä tai kaikkia yli 60-vuotiaita. Näiden taustatietojen avulla voisi karkeasti ottaa kantaa siihen, elämmekö pidemmän, työkykyisemmän ja terveemmän vanhuuden. Kuvien perusteella vanhuutemme on siis selkeästi keskimääräisesti pidempi kuin aiemmilla sukupolvilla, ja mitä ilmeisemmin tämä pidennys on aikaansaatu lääkeaineilla ja kirurgialla. Luultavasti emme siis ole perusterveydeltä sen terveempiä kuin aiemmat sukupolvet, vaan meidät pidetään toimintakykyisenä pidempään. Biologisesti vanhenemme samoin kuin aiemmat sukupolvet.

Esitin tämän pienen ja suppeaan aineistoon perustuvan laskelman, osoittaakseni, että digitaalinen maailma mahdollistaa kaikenlaista. Hiukan toistakymmentä vuotta sitten Hiskii ilmestyi nettiin, jota itsekin käytin hitaan puhelinmodeemin kautta. Tämä oli hidasta ja kaiken lisäksi kallista. Aivan viime vuosina palvelinten koon kasvaessa on auennut mahdollisuus tallentaa historiallisia lähteitä skannattuna valokuvaformaatissa. Olemme saaneet kotikoneille uskomattoman määrän lähteitä, jotka aiemmin ovat olleet suuren vaivan takana. Kunnollisten sukututkimusten teko, jossa lähteitä käytetään monipuolisesti, ei pitäisi olla enää ongelma kenellekään. Sukututkimuksen edellytyksissä on siis tapahtunut huima harppaus eteenpäin, joka herättää kysymyksen, osaammeko edes käyttää näitä kaikkia lähteitä. Mielestäni tämän on myös eräänlainen haaste Suomen sukututkimusseuralle siinä mielessä, että yhä useamman jäsenen tutkimukset kohdistuvat aineistoon, josta heillä on varsin vähän kokemusta.

Sukutukijalle valtava digitaalinen aineisto on suuri aarre, jota voi käyttää tutkimustensa syventämiseen tai siihen, että tutkimuskohteista ja alueesta löydetään enemmän tietoa. Aineistoa voi käyttää myös edellä esittämälläni tavalla. Esimerkkini ei ole ainoa tilastollinen analyysi, jonka olen tehnyt, mutta valitsin sen tähän kirjoitukseen ajankohtaisuutensa vuoksi. Esim. hiukan toisenlainen havaintoni vanhasta Jämsästä on, että lapsia syntyi selkeästi enemmän kevät talvisin. Laskemalla 9 kuukautta taakse päin, havaitsee, että nämä lapset on laitettu alulle kesällä. Tulos on osittain hämmentävä, sillä hedelmällisyyden olettaisi olevan samalla tasolla läpi vuooden.

Antti Järvenpää 18.8.2010


maanantai 16. elokuuta 2010

Rahvaaseen vajonneet

Kun sukututkimusharrastus Suomessa virisi hieman toistasataa vuotta sitten, se keskittyi lähinnä aatelis- ja säätyläissukujen selvittelyyn. Näiden sukujen tietoja koottiin ja Axel Bergholm sekä Atle Wilskman julkaisivat kaikkien sukututkijoiden perusteokset "Sukukirja" ja "Släktbok I". Näistä ensin mainitun alaotsikkona oli "Suomen aatelittomia sukuja. Molemmista teoksista ilmestyi myös kakkososa. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, heti viime sodan jälkeen, Olavi Wanne kumppaneineen toi markkinoilla kolmeen osaan lopulta yltäneen "Uuden Sukukirjan".


Varsinkin Bergholmin kirjassa käytettiin 1800-luvun aatemaailmaan hyvin sopinutta, mutta nykyihmiselle täysin vierasta termiä "rahvaaseen vajoaminen". Tällä tarkoitettiin mm. säätyläisen tyttären avioliittoa tavallisen talonpojan kanssa. Kun tämän pariskunnan poika sitten aikanaan ryhtyi itse talolliseksi, oli hän Bergholmin mielestä vajonnut lopullisesti rahvaaseen. Saman kohtalon kokivat käsityöläisten, torpparien ja tavallisten sotilaiden puolisoiksi joutuneet. Olen kirjoitellut pari kertaa ennenkin samasta aiheesta - löydät tarinat täältä sekä täältä.

Yllättävää kyllä, hyvin moni meistä 2010-luvun suomalaisista voi tuota Bergholmin termiä käyttääkseni sanoa olevansa rahvaaseen vajonnutta kansaa. Esimerkiksi laajoihin Sursill- ja Juusten -sukuihin kuuluu varovaisestikin laskien kymmeniä tuhansia kansalaisiamme. Tästä laajaan väkeen kuului myös Kosken Tl Koivukylän sadan vuoden takaisen myllärin, Henrik Johan Koskisen puoliso Johanna Eriksson.

Mylläri Koskinen (ent. Lönnqvist) tuli Koivukylään 1890-luvun jälkipuoliskolla mukanaan perheensä, johon vaimo Johannan lisäksi kuului kahdeksan lasta. Näistä viisi vanhinta oli syntynyt Karjalohjalla, kun taas kolme nuorinta näki päivänvalon Kosken Tl Myllykylässä. Henrik Johan oli nimittäin tullut sinne Karjalohjalta vuonna 1891. Käytännössä Koskinen perheineen muutti vain Paimionjoen ylitse, sillä kyläthän sijaitsevat vierekkäin.

Henrik Johanin tulon Suomusjärveltä Koivukylään voi ymmärtää hyvin, sillä hänen äitinsä Wilhelminan isä Elias Matinpoika Hertman oli ollut siellä myllärinä 1820-luvulta alkaen. Henrik Johanin isä, mylläri Efraim Henrikinpoika olikin sitten paljasjalkainen suomusjärveläinen eikä hänen sukujuurissaan ole ihmeellisiä yllätyksiä.

Sen sijaan Koskisen vaimon, Johanna Erikssonin esivanhempia tutkimalla päädytään lopulta toiseen alussa mainituista "koko kansan suvuista". Johanna oli syntynyt tulevan miehensä tavoin Suomusjärven Nummijärven kylässä. Hänen isänsä Erik Johan oli Eskolan talon isäntä, kun taas äiti Maria Kristina oli pitäjännahkuri Petter Sileniuksen tytär. Käsityöläisten kaikista vähäarvoisimpaan joukkoon kuuluneen Sileniuksen oli onnistunut saada vaimokseen vauraan Paavolan ratsutilallisen tytär Greta Taipalon kylästä.

Appiukko Elias Rautelinin isä Jakob oli ollut Paavolan edellisenä isäntä puolisonaan Maria Orenius. Nyt lähestymme ajallisesti 1700-luvun alkupuolta ja edelliselle vuosisadalle meidät vievät Marian isä, rusthollari Krister Orenius ja äiti Maria Thauvonius. Näistä äiti Maria oli laajaa Thauvoniusten pappissukua, joka oli saanut alkunsa Halikon kirkkoherrana 1650 kuolleesta Georg Thauvoniuksesta. Hänen vaimonsa Catarina Juusten oli kolmatta sukupolvea laskettuna suvun kantaisästä, viipurilaisesta suurliikemies Pietari Juustenista.

Vaatimattoman Myllykylän myllärin vaimo Johanna sai siis lukea kaukaisiksi serkuikseen mm. Ruotsin vallan aikaisen amiraali Bengt Gyllenloodin, taiteilija Helene Schjerfbeckin, runoilija Eino Leinon tai vaikkapa Marttilassa vaikuttaneen nimismies Fredrik Sebastian Juseliuksen, josta kirjoittelin viime vuoden puolella teemalla ”Kerrassaan paha mies”.


Juha Vuorela

perjantai 13. elokuuta 2010

Verkkokursseja

Sukuohjelmiston kehittäjä Kaarle Kaila on löytänyt oivan tavan verkko-opetukseen. Alla olevaa kuvalinkkiä klikkaamalla voit itse kokeilla, miten tämä "video-opas" sopii juuri sinulle.

Anna meille palautetta ja kerro mistä Sukuohjelmiston ominaisuuksista kaipaisit lisätietoja.






Juha Vuorela