Kuolemansyyntutkinta 1642

C. L. Engelin akvarelli Suuresta Kirkkokadusta ja
tuomiokirkosta 1814. Aalto-yliopiston arkisto.

Turun raastuvanoikeudessa tutkittiin elokuusta joulukuuhun 1642 ylioppilas Sigfridus Erici Boijan kuolemaa. Ylioppilas oli syntynyt Turussa Karjakadulla. Hän oli ollut ylioppilas Joachimus Joachimi Stutaeuksen kanssa kaupunginkellarissa 15. elokuuta ja löytyi hukkuneena Aurajoesta 22. elokuuta porvari David Måsen talon alapuolelta. Vainajalla oli tummat hiukset ja mustat vaatteet sekä mustat sukat, ja hän oli suurikokoinen ja lihavahko. Parturi Mårten Sumboldt, joka oli lähetetty tarkastamaan ruumis heti sen löydyttyä, kertoi, että hän ei ollut löytänyt mitään merkkejä siitä, että Sigfridusta olisi lyöty tai pistetty millään esineellä. Hiuksia jotka tällä oli kädessä, hän oli verrannut Sigfriduksen omiin hiuksiin ja todennut niiden kuuluvan hänelle itselleen. Sitä hän ei osannut sanoa, miten ne olivat joutuneet hänen käteensä.

Sigfridus katoaa

Sigfriduksen vanha ystävä ja opiskelutoveri Henrik Mattsson, joka oli jättänyt opinnot ja antautunut kaupan alalle, oli tullut edellisenä päivänä kuutollaan Tukholmasta ja puhunut Sigfriduksen kanssa viimeiseksi. Kello oli ollut tuolloin kuusi maanantai-iltana. Sigfridus oli sillalla pyytänyt häntä ylioppilaiden mukaan kellariin. Henrik oli kieltäytynyt ja sanonut olevansa liian väsynyt lähteäkseen krouviin. Sigfridus oli pyytänyt häneltä markkaa lainaksi ja sanonut tulevansa myöhemmin yöksi Henrikin kuuttoon joelle nukkumaan. Kun hänellä ei ollut rahaa mukanaan, olivat he eronneet ja Sigfridus ja Joachimus olivat menneet kaupunginkellariin. Henrik oli mennyt saunaan majapaikkaansa ja nukkunut siellä yönsä enää näkemättä Sigfridusta.

Seuraavana päivänä Henrik oli mennyt Karjakadulle kysymään Sigfridusta, mutta kukaan talossa ei ollut tiennyt hänen olinpaikkaansa. Henrik oli ajatellut hänen matkustaneen Joachimuksen kanssa tämän maatilalle Kakskertaan, sillä tämä oli ollut aikeissa lähteä sinne. Kun Sigfridus sitten oli löytynyt joesta, oli hänellä ollut mustia hiustukkoja kädessään ja 15 markkaa rahaa housujen taskussa, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan rahaa kellariin mennessään.

Sigfriduksen veli Anders Eriksson Bakare, joka oli Turussa leipurimestarina, kertoi ymmärtäneensä, että veli oli pelannut killan krouvissa korttia ja joutunut riitaan jonkun kanssa. Anders Merthenin kapakan tarjoilijalta Anders Persson Kellaresveniltä kysyttiin, kuka oli ollut hänen luonaan kyseisenä iltana. Sigfridusta hän ei ollut nähnyt ja sanoi sulkeneensa kapakan oven kello 9 maistraatin käskyn mukaan. Hän ei ollut myöskään anniskellut sen jälkeen kenellekään.

Uskolliset ystävät

Henrik Mattsson päästettiin vastaamaan vapaalta jalalta, kun Klemet Posoila takasi hänet. Henrik kielsi Sigfriduksen olleen enää yöllä hänen luonaan ja tähdensi, että hän olisi tuskin palannut Tukholmasta, jonne hän oli ennättänyt tehdä vielä syksyn aikana matkan, mikäli hän olisi tehnyt ystävälleen pahaa.

Sigfriduksen veli Anders Bakarekaan ei halunnut sitoa Henrikiä veljensä kuolemaan. Sigfriduksen äitikin kertoi heidän aina olleen hyviä ystäviä. Kun Henrikin hiuksia verrattiin Sigfriduksen kädestä saatuun hiustukkoon, todettiin ne melko samanvärisiksi, mutta pidemmiksi ja laadultaan ohuemmiksi. Henrikiä kehotettiin vielä kerran kertomaan totuus ja hänelle esitettiin esimerkki, kuinka salattu teko tuli kuitenkin ilmi myöhemmin. Hän sanoi omantuntonsa olevan puhdas ja voivansa nauttia ehtoollista ja kuolla sen kanssa. Lopulta oikeus päätti, että koska Sigfriduksen ja Henrikin välillä oli ollut hyvä ja uskollinen ystävyys, ei Henrikiä voitu tuomita Sigfriduksen kuolemasta.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kupittaan kylpylä

Kupittaan kylpylä, J. J. Reinbergin litografia vuodelta 1853. Finna, Historian kuvakokoelma.

Suomen keskiajan historia on tapana aloittaa Turun Kupittaalta kertomalla, kuinka piispa Henrik kastoi siellä suomalaisia kristinuskoon ensimmäisen ristiretken päätteeksi vuonna 1157. Soisella ja vetisellä Kupittaalla oli monta muutakin lähdettä kuin kuuluisa Pyhän Henrikin lähde. Kupittaan rautapitoisen lähdeveden terveyttä edistävä vaikutus huomattiin jo 1600-luvulla ja kun terveyskylpylöistä tuli suosittuja, sellainen perustettiin myös Kupittaalle.   

Kupittaan lähdeveden suotuisan vaikutuksen terveyteen huomasi ensimmäisenä Turun akatemian lääketieteen professori, ruotsalaissyntyinen Elias Tillandz (1640–1693). Hän tutki lähdeveden mahdollisuuksia erityisesti sairauksien hoidossa. Tillandzin jälkeen Kupittaan terveyslähteen toimintaa ja mainetta piti yllä toinen Turun akatemian lääketieteen professori, niin ikään ruotsalaissyntyinen Herman Diedrich Spöring (1701–1747).

Spöringin johdolla julkaistiin vuonna 1741 väitöskirja Fons soterii Kuppisensis (suomennettu nimellä Kupittaan lähteestä), joka keskittyy Kupittaan lähdeveden ominaisuuksiin ja terveysvaikutuksiin. Väittelijä oli ensimmäinen Suomessa kokonaan opintonsa suorittanut lääkäri, Vaasassa maalarin poikana syntynyt Johannes Ekelund (noin 1712–1746).  

Kupittaalla oli vaatimattomia kylpylaitosrakennelmia jo 1700-luvulla ja monet kaupunkilaiset kävivät lähes päivittäin juomassa lähteen terveelliseksi todettua vettä. Varsinainen kylpylaitosyhtiö Kupittaalle perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1824. Tuolloin rakennettiin arkkitehti Charles Bassin suunnittelema 12 huonetta käsittänyt kaivohuone- ja juhlasalirakennus sekä kahdeksankulmainen lähdepaviljonki. Kylpylän viereen perustettiin noin puolentoista hehtaarin suuruinen puisto kylpyvieraiden ”promenaadeja” varten.  

Kupittaan kylpylän kukoistuskausi osui 1840- ja 1850-luvuille. Sen yhteyteen rakennettiin vuonna 1846 suuri kylpylaitos kylmä- ja kuumavesikuureja varten. Kylpylään hankittiin höyrykaapit ja sinne rakennettiin keilarata. Keilailun lisäksi vieraat saattoivat harrastaa voimistelua, kilpajuoksua, pallonlyöntiä ja tanssia. Kupittaalla tanssittiin joka ilta, sillä tanssin ja vesihoidon katsottiin sopivan erinomaisesti yhteen. Raskasta liikuntaa ei sen sijaan kylpyvieraille suositeltu.

Lähdevesien vikistävään ja terveyttä edistävään vaikutukseen uskoivat ennen muuta säätyläiset, joita Turkuun tuli Pietarista ja Tukholmasta asti. Kylpylässä oleskelevista valtaosa oli kylpyvieraita, jotka nauttivat kaikista tarjolla olevista hoidoista joidenkin keskittyessä pelkästään lähdeveden juontiin.

Kylpylaitoksen johdossa oli vuosina 1846–1853 Turun linnanlääkäri, sittemmin kaupunginlääkäri Frans Vilhelm Avellan (1813–1878) ja hänen jälkeensä Evert Julius Bonsdorff (1810–1898), joka oli Helsingin Aleksanterin yliopiston anatomian ja fysiologian professori, sittemmin arkkiatri ja valtioneuvos.

Krimin sodan (1853–1856) jälkeen kotimaiset kylpylät menivät vähitellen pois muodista, ja Kupittaan paviljongistakin tuli lähinnä tanssipaikka. Siellä toimi edelleen myös ravintola, jonne turkulaiset mielellään suuntasivat iltakävelynsä nauttiakseen punssi- tai totilasillisen. Ravintola oli 1800-luvun lopulla suosittu juhlaillallisten pitopaikka.

Vanhin kylpylärakennus paloi jo vuonna 1855, mutta juhlasalirakennus tuhoutui vasta talvisodan pommituksissa. Lähdepaviljonki on ainoa Kupittaan kylpylän yhä jäljellä oleva rakennus.  

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

 

Keskeytynyt saarna

Turun tuomiokirkon pääkäytävä.

Turun kolmas kappalainen Grels Kulhovius saarnasi antaumuksella Turun tuomiokirkon päiväjumalanpalveluksessa 22. heinäkuuta 1688, kun hänet keskeytti radikaalipietisti Lars Ulstadius ryhtymällä kovaan ääneen lukemaan omaa uskontunnustustaan syytäen siinä ohessa solvauksia luterilaisesta kirkosta ja sen papistosta. Vartijat kävivät käsiksi Ulstadiukseen viedäkseen hänet ulos, jolloin Ulstadius riuhtaisi itsensä vapaaksi niin rajusti, että kaikki repaleiset vaatteet putosivat hänen yltään. Sen jälkeen hän lähti juoksemaan alasti pitkin tuomiokirkon pääkäytävää. 

Lars Andersinpoika Ulstadius (n. 1650–1732) oli kotoisin Oulusta. Hän opiskeli Uppsalassa ja Turussa saaden pappisvihkimyksen vuonna 1680. Ulstadius nimitettiin vielä samana vuonna Oulussa sekä papiston apulaiseksi että triviaalikoulun kollegaksi. Saatuaan voimakkaan uskonnollisen herätyksen hän erosi molemmista viroista vuodenvaihteessa 1683. Hän asui Turussa jo saman vuoden huhtikuussa. Ulstadius noudatti ankaran askeettista elämäntapaa. Hän antoi tukkansa ja partansa kasvaa ja vaatteidensa muuttua rääsyiksi.

Ulstradiuksen kirkkopahennuksen käsittely kesti neljä vuotta. Lopulta hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas muutti tuomion elinikäiseksi työvankeudeksi. Tuomiota kärsimään Ulstadius siirrettiin Tukholman Smedjegårdenin vankilaan. Hänet armahdettiin kuningatar Ulriika Eleonooran kruunajaisten yhteydessä vuonna 1719, mutta hän sai omasta pyynnöstään jäädä vankilaan asumaan.

Historiaan jääneen kahden papin kohtaamisen tuntemattomampi osapuoli Grels Kulhovius oli syntyjään turkulainen. Kulhoviuksen kotipaikaksi on arveltu Kulhon saarta, mutta uskoakseni sukunimi viittaa ennemminkin Turun Mätäjärven korttelissa sijainneeseen Kulhon taloon. Grelsin isä oli mahdollisesti talon omistanut Jakob Kulho, joka vannoi porvarinvalan vuonna 1638.

Gregorius Jacobi Culhovius Aboensis kirjoittautui Turun akatemiaan 10. toukokuuta 1673. Hän opiskeli akatemiassa viitisen vuotta, minkä jälkeen hänet nimitettiin Mustion ruukinsaarnaajan virkaan. Mustion seurapiireistä löytyi herra Grelsille puoliso. Hänet vihittiin vuonna 1680 avioliittoon Elisabet Sparfin kanssa (n. 1660–1736), jonka vanhemmat olivat Lohjan Karnaisten vouti Daniel Sparf ja Margareta Hansintytär.

Grels Kulhovius palasi Turkuun vuonna 1683, jolloin hänestä tuli kaupungin kolmas kappalainen. Tuomiokirkon välikohtauksen tapahtuessa heinäkuussa 1688 Kulhovius oli Turussa viimeisiä aikojaan, sillä jo seuraavana vuonna hänet nimitettiin Hämeenkyrön kirkkoherraksi. Kulhovius tuli hyvin toimeen seurakuntalaistensa kanssa Turussa, mutta hämeenkyröläisten kanssa ei sujunut yhtä hyvin.

Kulhovius joutui usein karhuamaan palkkasaataviaan seurakuntalaisilta, jotka puolestaan valittivat kirkkoherran rasittavan rahvasta kymmenysviljan kuljettamisella lähimmän kaupungin sijasta kaupunkiin, missä siitä sai parhaan hinnan. Sotamiehet syyttivät Kulhoviusta siitä, että hän vaati heiltä liikaa papinmaksuja ja oli kohtuuttoman ankara heidän kristinopintietojaan kuulustellessaan. Erään sotamiehen mukaan kirkkoherra näytti pelottavasti elehtien, kuinka paholainen tempaisi hänen sielunsa helvettiin. Kulhoviuksen mukaan sotamiehet kävivät harvoin kirkossa ja vielä harvemmin ripillä, joten hän katsoi velvollisuudekseen yrittää jopa uhkauksin ja pelotuksin saada heidät parantamaan tapansa. 

Kulhoviuksen aika Hämeenkyrössä jäi suhteellisen lyhyeksi, sillä hän kuoli jo vuonna 1695 noin 43-vuotiaana. Hänen leskensä Elisabet Sparf avioitui seuraavana vuonna Hämeenkyrön kirkkoherran apulaisen Jakob Rubelliuksen (k. 1717) kanssa, josta vuonna 1697 tuli Paimion kappalainen. Kulhoviuksen lapsista Daniel kuoli 8-vuotiaana ja Margareta (1683–1748) avioitui vuonna 1701 Piikkiön pitäjänapulaisen, sittemmin Paimion kappalaisen Henrik Sevoniuksen (n. 1675–1740) kanssa.

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Esivanhempiemme makumaailmoissa

Osuusliike Elannon valmistamien ja markkinoimien ruoka-aineiden arviointitilaisuus 1937. Museovirasto 

Mikä onkaan säilynyt esipolviemme päivistä meidän aikaamme muuttumattomana? Luonnon äänet varmastikin. Vanhat kirkonkellot saattavat nekin kuulostaa samalta kuin jo vuosisatoja sitten. Äänien lisäksi myös maut voivat viedä meitä lähemmäs esivanhempiemme kokemuksia. Kulinaariseen kulttuuriperintöön on helppo hurahtaa.

Viime talvena tällä samalla palstalla kerroin, miten löysin kiinnostavia suku- ja paikallishistorian tietoja Kotimaisten kielten keskuksen Suomen kielen nauhoitearkistosta. Yksi kertojista oli isoisoäitini, ja toinen osoittautui sittemmin hänen kälykseen. Entisajan elämänmenosta kertoneet äänitteet saivat muun ohella kokeilemaan perinteisen varilimpun leipomista, usean sukupolven mittaisen tauon jälkeen.

Raaputtelin varitaikinakulhon seinämistä kuivaa taikinaa pakastuspussiin siinä toivossa, että saisin siitä aikaan perinteisen taikinajuuren. Se ehtikin olla pakastimessa melkein vuoden ennen kuin päätin kokeilla, mahtaisiko se toimia. Löysin netistä Marttojen ohjeen taikinajuuren herättämiseen ja ilo oli suuri, kun parin päivän jälkeen juuri kupli voimakkaasti. Kaadoin sen kokeeksi joulun saaristolaisleipätaikinaan ja jännittävien vaiheiden jälkeen lopputulos oli se mikä pitikin. Lämmitti mieltä huomata, että vanha konsti toimi, vaikka perinne oli jo katketa. Äitini ei ole koskaan leiponut juureen enkä muista isoäitienikään enää omana aikanani niin tehneen.

Joulupöydän kotikaljan tein kaupan uutteesta mutta mietin, voisiko senkin tehdä vanhaan tapaan juurihiivan avulla. Entisaikaan laadukas kalja oli talon emännän taito ja salaisuuskin, mutta mietin, että ehkä näinä tasa-arvon aikoina sopii isännänkin yrittää. Ryhdyin tuumasta toimeen ja jälleen lykästi. Pidin lopputulosta parempana kuin uuteversiossa, mutta osansa oli varmasti silläkin, että annoin tuotoksen tekeytyä pidempään kuin edellisellä kerralla. Oli miten oli, se tuntui enemmän itse tehdyltä kuin uutteesta tuotettuna.

Kulinaarinen kulttuuriperintö tuntuu olevan nosteessa, sillä kaupan hyllyltä tapaa jo leipäpaketteja, joista löytyy mainintoja yön yli nostatuksesta ja jopa juuritaikinan käytöstä. Harrastajiakin kohtaa, ja välillä yllättävissä paikoissa: viime syksyn työmatkalla Itävallassa keskustelimme lounaspöydässä paikallisesta ruokaperinteestä, ja vierailumme isäntä osoittautui innokkaaksi kulttuuriperintökulinaristiksi. Hän oli vastikään loihtinut virheettömiä perinneleipomuksia, joiden resepti oli ollut niin haastava, että harjoitteluun oli mennyt vuosikymmen. Nyt hän saattoi iloita, että oli yksi harvinaiseksi käyneen herkun valmistuksen taitajista. Parhaillaan hän tekee kokeiluja Kansallisarkiston säilyttämän Stedingk-suvun reseptikirjan parissa – se onkin sopivasti saksaksi. Saapa nähdä, mitä 1700-luvun resepteistä syntyy!

Joulukuussa osallistuimme tyttäreni kanssa kotiseutumme joulutorille. Vuodelta 1907 peräisin olevalla reseptillä leipomamme pitäjän perinneherkut, kanelikakut, myytiin loppuun jo ennen tapahtuman puoliväliä. Samoin kävi itävaltalaisille klassikoille, vaniljasarville. Tarina osoittautui jälleen oivalliseksi lisämausteeksi.

Kannustakin kaivamaan suvun vanhat reseptikirjat esiin ja tutkimaan, mitä mielenkiintoista niistä löytyy. Nettikin on hyvä apuväline menneisyyden makumatkailijalle.

Tomi Ahoranta

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

10 kysymystä SukuHausta

1. Mikä on SukuHaku?

SukuHaku on Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelu, joka avattiin Seuran 100-vuotispäivänä vuonna 2017. Palvelu toimii porttina erilaisiin sukututkimuksen aineistoihin. SukuHaun kautta sinulla on mahdollisuus löytää esimerkiksi omaa tutkimustasi varten uusia lähdeaineistoja ja kirjallisuutta.

2. Miten pääsen käyttämään SukuHakua?

SukuHaku löydät osoitteesta sukuhaku.genealogia.fi. Koska kyseessä on Seuran jäsenpalvelu, SukuHaun käyttö vaatii kirjautumisen sivun vasemmasta yläkulmasta. Kirjautumatta palvelua voi kuitenkin testata selaamalla aineistoja tai kokeilemalla hakua vaikkapa jollakin yleisellä sukunimellä. 

3. Mitä SukuHausta löytyy?

SukuHaku sisältää pääasiassa kolmenlaisia aineistoa: hakemistoja erilaisiin suku- ja henkilöhistoriallisiin arkistoaineistoihin ja julkaisuihin, digitoitua kirjallisuutta sekä muuta sukututkimusmateriaalia. Palvelusta löydät esimerkiksi digitoituina kaikki Suomen Sukututkimusseuran julkaisut, kuten Aikakauskirja Genokset, Vuosikirjat ja Jäsenviesti Jalmarit.

4. Paljonko SukuHaussa on aineistoja?

SukuHakuun on tähän mennessä tallennettu lähes 4,5 miljoonaa riviä hakemistoja ja digitoitu yli 260 000 sivua erilaisista julkaisuista. Palvelusta löydät muun muassa merimiesluetteloita ja paimenmuistoja, osoitekalentereita, matrikkeleita, nimenmuutoksia sekä hakemistoja paikallishistorioihin. Kokonaiskuvan palvelun sisällöstä saat selaamalla aineistoja.

5. Miten SukuHaussa voi selata aineistoja?

SukuHaussa aineistoja pääset selaamaan etusivun hakulomakkeen oikean laidan Rajaa hakua aineiston mukaan -pudotusvalikon ja sen alle avautuvien valikkojen kautta. Selaamalla pääset tarkastelemaan palvelun sisältämiä aineistoja temaattisesti eli aihealueen mukaan.

6. Miten SukuHaussa tehdään hakuja?

SukuHaussa etsimiset voit aloittaa etusivulle avautuvan hakulomakkeen kautta. Tarkempia hakuja pääset tekemään hakulomakkeen yläpuolella olevasta kohdasta Normaali haku, jonka kautta pääset hakemaan ensisijaisesti tallennettuja hakemistoja. Esimerkiksi digitoitujen kirjojen teksteihin pääse tekemään hakuja helpoiten puolestaan klikkaamalla kohdasta Vapaatekstihaku.

7. Mistä saan apua SukuHaun käyttöön?

SukuHaun etusivulle avautuvan hakulomakkeen yläpuolelta löydät kohdan Hakuohje, joka sisältää ohjeita ja vinkkejä palvelun käyttöön sekä hakujen tekemiseen. Lisäksi SukuHaun käytöstä on julkaistu Seuran YouTube-kanavalla opastusvideoita, joihin kannattaa tutustua. Videoiden avulla saat helposti kuvan siitä, mikä SukuHaku kokonaisuudessaan on.

8. Täydennetäänkö SukuHakua?

SukuHakua täydennetään uusilla aineistoilla jatkuvasti sitä mukaan, kun digitoinnit ja tallennustyö etenevät. Uutta aineistoa palveluun ilmestyy viikoittain. Tiedot uusista aineistoista julkaistaan SukuHaun etusivulla kohdassa Uusimmat aineistot sekä kuukausittain ilmestyvässä Jäsenviesti Jalmarissa.

9. Voinko luovuttaa omia aineistoja SukuHakuun?

SukuHakuun on kaikilla mahdollisuus ehdottaa lisättäväksi myös omia aineistoja, kuten omia sukukirjoja ja sukututkimusaineistoja digitaalisessa muodossa. Luovutettavien aineistojen tulisi mieluiten olla joko PDF- tai JPG-muodossa, tai hakemistojen Excel-taulukoina, mutta myös tavallisia tekstitiedostoja on voi luovuttaa. Muista, että sinulla tulee olla tekijänoikeudet ehdottamaasi aineistoon, ja luovuttamisen yhteydessä sinun tulee myöntää lupa aineiston pysyvään säilyttämiseen Seuran palvelussa.

10. Mistä saan tunnuksen SukuHakuun?

SukuHaussa kirjautumistunnuksena toimii Seuran jäsentiliin liitetty sähköpostiosoitteesi. Mikäli olet unohtanut oman salasanasi, voit palauttaa sen SukuHaun etusivun yläpalkista kohdasta Unohditko salasanasi? Mikäli et ole vielä Seuran jäsen, voit liittyä jäseneksi osoitteessa liity.genealogia.fi, minkä jälkeen saat yhtenä jäsenetuna SukuHaun käyttöösi.

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.