HisKi – hyvä renki, huono isäntä

Pelkkää HisKiä pyörittämällä pääsee nopeasti tuloksiin, jos tutkii pitkään samassa pitäjässä asuneita sukuja. Näiden nettihakujärjestelmien käytössä on kuitenkin omat vaaransa. Tässä yksi esimerkki liian pikaisesti syntyneistä johtopäätöksistä, joiden takia sekä perheen isä ja äiti saivat väärät vanhemmat.
 
Olin jo aiemmin saanut ystävällisesti apua sukututkijatuttavalta, joka selvitti Helsingissä teurastajamestarina toimineen Isak Wilhelm Wareliuksen syntymäajan. Näin kyseinen herra muuttuikin pikkuserkukseen. Tuolloin en huomannut kysyä hänen vaimonsa, Klara Wilhelminan syntymäaikaa.
 
Lohjan puhtaaksi kirjoitetut vihittyjen luettelot kertovat ym. Isak Wilhelm Wareliuksen avioituneen vuonna 1838 Outamon rusthollissa asuneen Klara Wilhelmina Nymanin kanssa. Hiski -hakua käyttämällä löytyykin sopiva henkilö Isakin morsiameksi. Inkoon Maggbölen Spofsin talollisen, Olof Nymanin ja vaimonsa Christina Carolinan perheeseen syntyy 26.7.1815 tytär, joka saa nimekseen Clara Vilhelminan.
 
Kun ketään muuta Nymania ei tunnu löytyvän ja tämä tyttö on juuri sopivan ikäinen naimakauppoihin, sai Isak Wilhelmin vaimo luvan olla inkoolaisen talollisen tytär. Digiarkistoon ilmestyivät kuitenkin aikanaan Lohjan rippikirjat vuosilta 1831–1838. Niiden mukaan muuan Klara Vilhelmina Nyman tuli Lohjalle vuonna 1834 ja avioitui 1838. Hänen syntymäajakseen on merkitty 26.7.1810 ja syntymäpaikaksi Kirkkonummi. Näiden perusteella aiempi päätelmäni osoittautui koko lailla virheelliseksi.
 
Edelleen Hiskiä käyttämällä pyrin sitten selvittämään tämän kirkkonummelaisen nuoren naisen sukuperää. Tuloksia ei tullut, Hiskin mukaan Kirkkonummella ei vuoden 1810 heinäkuussa eikä koko vuotena syntynyt yhtään Klara Vilhelminaa. Jonkun kohdan yhtälössä piti siis periaatteessa olla virheellinen. Onneksi digitaalisista arkistoista löytyivät myös Kirkkonummen alkuperäiset kastettujen luettelot. Niitä selaamalla Klara Vilhelminan salaisuus vihdoin selvisi.
 
Heinäkuun 26. päivä syntyi Överbyn kylän Abraksen rusthollissa tuon nimen saanut tytär rusthollari ja kirkkoväärti Israel Nymanille ja tämän toiselle vaimolle, Anna Lovisa Boströmille. Minkä takia en sitten ollut löytänyt kyseistä lasta Hiskillä. Yksinkertaisesti siitä takia, että jostain syystä Hiskin kastettujen luetteloista puuttuvat kokonaan Kirkkonummen vuoden 1810 loppupuoliskolla syntyneet lapset. Syytä tähän en tiedä, mutta hyvän opetuksen koko tämä tarina antoi. Liiallinen nettilähteiseen luottaminen voi viedä aivan vääriin johtopäätöksiin.
 
HisKi on äärimmäisen käyttökelpoinen väline tietomassojen louhintaan ja vilkkaasti muuttaneiden perheiden etsintään. Kääntöpuolena on arvaamattomuus; kaikkia maamme seurakuntia ei palvelusta löydy eikä siellä olevista seurakunnista välttämättä kaikki ajanjaksoja. Alkuperäisten historiakirjojen eli kastettujen, vihittyjen j a haudattujen luetteloiden läpikäyminen voi monesti antaa aivan uudenlaista perspektiiviä tutkimiseen. Oletko esimerkiksi selvittänyt kaikkien suorien esivanhempiesi kummit? Keitä he olivat, missä he asuivat, miten he ehkä olivat läsnä lapsen elämässä myöhempinä vuosina? Haastankin sinut etsimään kaikkien viidennen sukupolven esivanhempiesi kummit, ellet sitä ole jo tehnyt. Voit törmätä mukaviin yllätyksiin.

Juha Vuorela

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 4/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Suomen ensimmäinen naisylioppilas

Maria Tschetschulinin ylioppilaskuva.
Kuva: Wikimedia Commons.

Vuonna 1890 annettiin asetus, joka vahvisti naisten pääsyn yliopistoon. Tosin jo ennen 1890-lukuakin yliopistossa opiskeli muutama nainen, mutta opiskeluoikeuden saadakseen heidän täytyi ensin opiskella yksityisesti yliopistoon vaadittu oppimäärä sekä anoa erivapautta sukupuolensa aiheuttamasta esteestä keisarilta, myöhemmin yliopiston kanslerilta.

Ensimmäinen Helsingin yliopiston matrikkeliin merkitty nainen on Marie Tschetschulin (1852–1917). Hän oli käynyt professori Wohlstedtin yksityistä saksalaista koulua ja lehtori Bardyn ranskalaista tyttökoulua; yliopistoon vaadittavan todistuksen hän oli saanut Helsingin ruotsalaisesta yksityislyseosta. Hän aloitti keisarin luvalla opintonsa keväällä 1870 yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa. Marie Tschetschulin oli paitsi Suomen, myös Pohjoismaiden ensimmäinen naisylioppilas.

Tapaus herätti ansaittua huomiota ja ylioppilaskunta tervehti ensimmäistä naisylioppilasta ”kukin, puhein ja lauluin”. Marien isä, kauppaneuvos Feodor Tschetschulin (1818–1871) järjesti tyttärensä kunniaksi ravintola Kaivohuoneella iltajuhlan sadalle vieraalle. Kutsuttujen joukossa olivat muun muassa kaikki yhtä aikaa Marien kanssa ylioppilastutkinnon suorittaneet. Marie ei saanut oikeutta käyttää ylioppilaslakkia ja ylioppilasjuhlassaan hänellä oli kampauksessaan valkoinen rusetti, jota koristi isokokoinen lyyra. Timanteilla koristellun lyyran oli kultaseppä valmistanut vartavasten kauppaneuvos Tschetschulinin tilauksesta.   

Suomen toisen naisylioppilaan Emma Åströmin mukaan Marie Tschetschulin ei halunnut osallistua luennoille, joilla oli vain miespuolisia kuuntelijoita. Tämä ei ilmeisesti häirinnyt Åströmiä, joka ensimmäisenä suomalaisena naisena suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1882. Marie Tschetschulin erosi yliopistosta tutkintoja suorittamatta 4. lokakuuta 1873.

Vuodesta 1888 Marie Tschetschulin oli höyrylaiva-asioimisto ja huolintaliike Ab Lars Krogius & Co:n ja sittemmin Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön palveluksessa. Hän toimi yrityksen Helsingin-konttorissa kirjanpitäjänä ja kauppakirjeenvaihtajana 29 vuoden ajan. Lisäksi hän antoi yksityistunteja saksan ja englannin kielissä.

Tschetschulin-suku on lähtöisin Venäjältä, uskonnoltaan he olivat ortodokseja. Suvun suomalainen kantaisä Feodor Tschetschulin vanhempi toimi kauppiaana Torniossa. Hän kuoli vuonna 1830 jättäen jälkeensä Perigrina-lesken ja ainakin kolme alaikäistä lasta. 

Feodor Feodorovitš Tschetschulin asui Helsingissä viimeistään vuodesta 1845. Hän oli monipuolinen liikemies toimien kauppiaana, tiili- ja ruutitehtailijana sekä laivanvarustajana. Hän oli myös Italian konsuli, Ranskan varakonsuli ja Pyhän Stanislauksen ritarikunnan 3. luokan ritari. Kauppaneuvoksen arvonimen hän sai 1860-luvun alkupuolella.

Feodor Tschetschulin vihittiin 4. marraskuuta 1850 avioliittoon Hilda Axelina Maria Ecksteinin (1830–1916) kanssa, jonka vanhemmat olivat ruotsalaissyntyinen, vuodesta 1836 Helsingissä asunut kauppias Axel Ferdinand Eckstein ja Eva Maria Hagelström. Avioliitosta syntyi neljä tytärtä, joista vuonna 1852 syntynyt Marie oli vanhin. Agnes (1859–1942) oli viulutaiteilija, säveltäjä ja musiikkipedagogi, Eugénie (k. 1942) musiikinopettaja ja Mélanie (1867–1952) kieltenopettaja. Kukaan tyttäristä ei solminut avioliittoa. Isän kuoltua äiti ja tyttäret – Englannissa ja myöhemmin Tukholmassa asunutta Agnesia lukuun ottamatta – asuivat osoitteessa Ludviginkatu 3–5, 3. kerros.

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 4/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Suomen ensimmäinen valokuva

Nobelin talo Turussa, Suomen ensimmäinen valokuva.
Henrik Cajander 1842. Turun museokeskus.

Ensimmäinen Suomessa otettu valokuva esittää Turussa Uudenmaankadun ja Vähä-Hämeenkadun kulmassa sijainnutta Nobelin taloa. Sen otti 3. marraskuuta 1842 lääkäri Henrik Cajander (1804–1848), joka oli saman vuoden kesällä tekemällään Pariisin-matkalla perehtynyt uuteen keksintöön valokuvaukseen, ja innostunut siitä.

Henrik Cajander syntyi Turussa pakkaaja Matts Cajanderin ja hänen vaimonsa Lisa Simonintyttären poikana. Hän opiskeli Turun katedraalikoulussa, Turun akatemiassa ja Helsingin yliopistossa. Cajander toimi Turussa vt. koleralääkärinä vuonna 1831 ja väitteli tohtoriksi 13. kesäkuuta 1832 väitöskirjalla nimeltä ”Koleran epideemisestä luonteesta”. Suomen kaartin pataljoonanlääkärinä Cajander toimi vuosina 1832–1836, jonka jälkeen hän oli Turun piirin piirilääkäri vuosina 1836–1846. Cajanderin puoliso vuodesta 1837 oli kauppiaan tytär Emma Fredrika Amalia Stenwall (1818–1906). Lapsia syntyi neljä.

Cajanderin ottama kuva on daguerrotypia. Kyseisellä menetelmällä otettu kuva aikaansaatiin valoherkäksi käsitellylle hopeoidulle kuparilevylle. Kamerassa valotettu kuva kehitettiin näkyväksi elohopeahöyryssä. Pysyväksi kuva saatiin poistamalla valottumaton hopeajodidi ruokasuolaliuoksella. Kuvattu kohde tallentui peilikuvana. Cajanderin ottamista daguerrotypioista on Nobelin talon lisäksi säilynyt kaksi muuta. Näistä toinen esittää Vartiovuoren tähtitornia ja toinen Cajanderia itseään, molemmat ovat vuodelta 1844. Kaikki kolme kuuluvat Turun museokeskuksen kokoelmaan.

Menetelmän kehittivät ranskalaiset Louis Daguerre (1787–1851) ja Joseph Nicéphore Niépce (1765–1833). Niépcen kuoltua Daguerrea auttoi hänen poikansa Isidore Niépce (1805–1868). Daguerre julkisti keksinnön 19. elokuuta 1839. Ranskan tiedeakatemia osti Daguerrelta oikeudet keksintöön ja vapautti sen koko maailman käyttöön.

Syy, miksi Cajander valitsi ensimmäisten kuviensa kohteeksi – itsensä lisäksi – Nobelin talon ja tähtitornin, on helppo arvata. Hän asui vuodesta 1837 kuolemaansa asti Uudenmaankadulla talossa, joka sijaitsi lähes vastapäätä Nobelin taloa ja Vartiovuoren alapuolella. Isokokoista kameraa ei tarvinnut kuljettaa kauas kotoa. Kuvauskohteena paikallaan pysyvä kohde oli otollinen sen vuoksi, että daguerrotypiamenetelmässä valotusaika oli pitkä, jopa minuutteja. Kuvattaessa muotokuvia käytettiin usein niskatuella ja käsinojilla varustettua tuolia henkilön liikkeistä johtuvan epätarkkuuden estämiseksi.

Empiretyyliä edustanut Nobelin talo valmistui noin vuonna 1840. Sen piirsi ruotsalainen arkkitehti, insinööri, liikemies ja keksijä Immanuel Nobel (1801–1872), joka oli kuuluisan Alfred Nobelin isä. Immanuel Nobel asui Turussa vuosina 1837–1838, jona aikana hän suunnitteli muun muassa sittemmin nimeään kantaneen talon. 

Nobelin talo oli aivan uusi Cajanderin ottaessa siitä historiallisen valokuvansa. Noihin aikoihin siinä asuivat muun muassa kirkkoherra, sittemmin arkkipiispa Edvard Bergenheim perheineen, kauppias Johan Joseph Rignell vaimoineen, kassanhoitaja Alexander Frans Napoleon Pippingsköld, kapteeni Machaon Pippingsköld, professori Pippingsköldin leski Beata Maria Arnell lapsineen, ranskan kielen opettaja Jean Joseph Guinchard perheineen, hovioikeuden registraattori Victor Christian Gylling ja pankin konttorikirjuri Carl Gustaf Wärnhjelm.

Nobelin talosta on jäljellä enää valokuvia. Se purettiin vuonna 1961 pitkällisen riitelyn jälkeen siitä huolimatta, että se sisältyi kaupungin museolautakunnan laatimaan, historiallisesti arvokkaina säilytettäväksi toivottujen rakennusten luetteloon. Kaupunki ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Nobelin talon säilyttämisestä. Historiallisten rakennusten suojelijana Turusta ei ole esikuvaksi muille.

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 5/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Suomen ensimmäiset naiset

Maarian kirkko syyskuussa 2017. Kuva Juha Vuorela.

Kuka on ensimmäinen asiakirjoissa nimeltä mainittu nainen Suomen alueella? Siinäpä kiintoisa kysymys. Lähteeksi ei kelpaa Kalevalan henkilöt eivätkä muutkaan kansanrunoissa mainitut henkilöt. Naisen nimen tulee siis löytyä sellaisesta asiakirjasta tai muusta lähteestä, joka on laadittu hänen elinaikanaan. Asiakirjan tai muun dokumentin pitäisi myös todistaa mahdollisimman varmasti se, että nainen on elänyt ja toiminut nykyisen Suomen alueella.
 
Maarian kirkon Ingegerd

Ensimmäinen Suomen alueella toiminut nimeltä tunnettu nainen on ollut Ingigerd tai Ingegerd, jonka nimi löytyy hautakivestä Maarian kirkosta. Voimme hyväksyä hautakiven asiakirjan veroiseksi lähteeksi. Hautakiven mukaan Ingegerd kuoli vuonna 1290.

Nimi Ingegerd löytyi kiveä kiertävästä latinankielisestä tekstistä. Ikävä kyllä tekstistä ei enää tänä päivänä saa selvää, koska se on kulunut jäljettömiin. Suomen Muinaismuistoyhdistys teetti 1871 kivestä muottijäljennöksen, jonka perusteella varmistui, että kivessä lukee: ”Herran vuonna 1215/1290 kuoli Ingigerdis, aikoinaan Petruksen vaimo. Levätköön rauhassa.” Vuosiluku on epävarma, mutta nykykäsityksen mukaan se olisi 1290. Tähän viittaa se, että vastaavanlaisia hautapaaseja on ollut käytössä Gotlannin Visbyssä vasta 1200-luvun lopulta lähtien.

Ingegerdin hautakivi on kallista tuontitavaraa Gotlannista. Siitä taas voi päätellä, että Ingegerdin aviomies Petrus oli rikas mies, ja ehkä Ingegerd itsekin on kuulunut vauraaseen sukuun. Hän syntyi 1200-luvun alkupuolella, ja kuoli vuoden 1290 tienoilla. Muuta ei tiedetä. Kaarinan Ravattulan Ristimäen hautalöytöjen perusteella koottiin taannoin muinaispuku. Tämä 1200-luvulta oleva naisen puku kertoo meille myös siitä, miten Suomen ensimmäinen nimeltä tunnettu nainen Ingegerd pukeutui (ks. http://www.ravattula.fi/puku/).

Ingegerd on nähtävästi elänyt elämänsä vahvasti Turun seudulla. Kenties vielä aikansa kauppiaspiireissä. Markus Hiekkasen mukaan Ingegerdin hautakivi on todennäköisesti sijainnut alun perin Maarian seurakunnan puukirkossa. Naisen hautapaasi päätyi myöhemmin 1440-luvulla rakennetun kivikirkon kynnyskiveksi. Siinä käytössä se oli vuoteen 1893 asti, joten eipä ihme, että teksti ehti kulua lukukelvottomaksi.
 
Hattulan Melutha

Entäpä sitten ensimmäinen asiakirjoissa mainittu Suomessa vaikuttanut nainen? Hän on Hattulan Vesunnan kartanon omistanut Melutha, jonka aviomies oli Paulus. Aviopari mainitaan 11.4.1319 päivätyssä asiakirjassa, jossa he luovuttivat Vesunnan tilan Kokemäeltä kotoisin olevalle Gunnarille syytinkiä vastaan. Todetaanpa, että Gunnarillakin oli vaimo Cecilia, joka mainitaan asiakirjoissa 1320-luvulla. Vuosina 1324 ja 1325 Pauluksen perintöosuus siirtyi mainitulle Gunnarille. Asiakirjat vahvistettiin Hämeen linnassa läntisen Suomen käskynhaltijan toimesta.

Vesunnan Meluthan tekee kiinnostavaksi hänen nimensä. Melutha on nimittäin tulkittu itämerensuomalaiseksi henkilönnimeksi, jonka varovaisesti voi arvella olleen ”Mielitty”. Täyttä varmuutta ei ole, sillä yhtä hyvin se voisi olla Melitta. Vesunnan aviopari on muutenkin mielenkiintoinen, sillä aviomies Paulus on saanut kristillisen nimen, mutta vaimo Melutha kantaa muinaissuomalaista nimeä. Avioparilla ei ollut elossa olevia lapsia mikä selittää tehdyn syytinkisopimuksen Gunnar Satulamestarin kanssa.

Meluthan syntymän voi ajoittaa 1200-luvun puolivälin tienoille. Hän saattoi hyvinkin elää koko elämänsä Hämeessä. Gunnarin vaimo kokemäkeläinen Cecilia onkin sitten kolmas nainen, jonka nimi on säilynyt lähteissä. Hänet mainitaan asiakirjoissa yhdessä miehensä kanssa vuosina 1324 ja 1325.  
 
Suomea ajatelleet naiset

Ruotsin rälssipiireissä tavataan hieman aikaisemmin 1200-luvulla naisia, jotka omista lähtökohdistaan ajattelivat Itämaan eli Suomen parasta. Heidän nimensä löytyvät Ruotsista Suomea koskevissa asiakirjoista. Luodaan siksi lyhyt katsaus myös heihin.

Ensimmäinen tällainen ylhäisönainen on vuonna 1288 mainittu Ragnhild Erlandsdotter, joka tuki tuolloin testamentillaan dominikaanien toimintaa Suomessa. Toinen taas on vuonna 1304 mainittu ritari Magnus Johanssonin leski Ingeborg. Molemmat kuuluivat mahtavan Finstan rälssisuvun piiriin. Naiset tekivät avokätisiä lahjotuksia dominikaanien järjestölle ja sen luostaritoiminnalle.

Ragnhild ja Ingeborg ajattelivat Suomea lähinnä siksi, että he tukivat dominikaanien toimintaa Suomen alueella. Alue haluttiin sitoa tiiviimmin Ruotsin valtakuntaan ja kristillisen kirkon piiriin. Olihan Paavi Gregorius IX valittanut vuonna 1237 hämäläisten luopuneen kristinuskosta ja liittyneen vihollisiin.
 
Ingegerd, Melutha ja Cecilia

Kolmen vanhimman tunnetun suomalaisen naisen kärjen muodostavat siis Ingegerd, Melutha ja Cecilia. Ensimmäinen heistä Ingegerd vaikutti Turun seudulla. Melutha edustaa Hattulaa ja Hämettä. Nimikin viittaa siihen, että kristinusko oli vasta vakiintumassa alueelle. Naisista kolmas eli Cecilia oli elänyt Kokemäellä. Siis kolme varhaista maakuntaa: Varsinais-Suomi, Häme ja Satakunta.

Seuraavaksi pitäisikin sitten löytää ensimmäiset asiakirjoissa mainitut naiset myös Uudeltamaalta, Karjalasta, Pohjanmaalta, Savosta, Lapista ja Ahvenanmaalta.
 
Tiina Miettinen

Lähteet:

• Kiitokset FT, dos. Tapio Salmiselle tiedonannoista 22.3.2021.
• Hiekkanen, Markus 2007: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1117.
• Moilanen, Ulla 2015: Keskiajan naisia ja miehiä Suomen kirkkojen vanhimmissa hautakivissä. Kalmistopiiri.
• Vähäkangas, Tapio: "Vesunnan kartanon omistussuhteet sukulaisuuden ilmentäjinä". Genos (74) 2/2003
• Äldre Svenska frälsesläkter. Del I häfte 1, Red: Folke Wernstedt (utg. 1957, facsimiltryck 2008).

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 5/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Uusi vuosi – unelmia ja lupauksia

Valtionarkiston tutkijasali. Museovirasto.

Joulukiireiden jälkeen monilla meistä alkaa välipäivien lepovaihe. Päivien vähitellen pidetessä ja jouluruokien sulaessa alkaa kertyä uutta energiaa. Joillekin se voimantunto purkautuu suunnitelmissa ja lupauksissa. Kevät onkin varsin suosittua aikaa niin kuntosaleilla kuin opistojen kursseillakin. Pyhien aikana kohdatut sukulaiset ja lähetetyt tai vastaanotetut joulukortit innostavat myös sukututkimuksen parissa puuhaavia. Monet alkavan vuoden unelmista ja lupauksista saattavat liittyä tähänkin. Seurassa näköalapaikalla tulee seurattua suomalaista sukututkimusta varsin laaja-alaisesti. Kieltämättä havainnot toisinaan saavat aikaan melkoista turhautumistakin. Näin vuoden alussa haluan kuitenkin nuo tunteet kääntää unelmiksi, joiden toivon muodostuvan monille sukututkimuskentän toimijoille myös lupauksiksi. Toki voi olla niin, että Seuran jäseniin ja Jalmarin lukijoihin pätevät Raamatun sanat: ”eivät terveet tarvitse parantajaa”.

Ensimmäinen unelmani on, että perusasiat laitettaisiin kuntoon. Kun tehdään tutkimusta, pitää olla työvälineet. Humanistisella puolella tämä tarkoittaa ensisijaisesti kykyä lukea alkuperäislähteitä ja arvioida niitä kriittisesti. Eihän ornitologikaan kirjaa havainnokseen jotain, mitä on jonkun kuullut kertovan ehkä nähneensä. Havainnosta pitää voida varmistua värityksen, ääntelyn, lentotavan ja monien muiden tekijöiden pohjalta. Havaintojen tekeminen vaatii paljon harjoitusta ja opettelua. Voidakseen lukea sukututkimuksen lähteitä, pitää tuntea eri aikakausien kirjoitustyylejä ja kieliä. Niiden oppiminen ei ole meille kenellekään mahdotonta. Vaikkapa saksalaista käsialaa oppii kyllä lukemaan, kun vain on valmis siihen tarttumaan. Kannattaa aloittaa opettelemalla aakkosten kirjoittamista itse käsin. Se kehittää motorista muistiamme ja auttaa näkemään yksilöllisten käsialojen eroja. Sama koskee kieliä.

Suomen historian lähteissä käytetyt ruotsi ja venäjä, vanhemmissa saksa ja latina, ovat aavistuksen oikeinkirjoitukseltaan poikkeavia, mutta samalla sanavarastoltaan melko suppeita. Kielenopettajana uskallan sanoa, että kenenkään korvien välissä ei se oppimiskapasiteetti ole niin vähäinen, etteikö niitä voisi omaksua. Muun kuvitteleminen on henkistä laiskuutta. Tietenkin asenneongelmat ovat luku sikseen. Jatkuvasti törmäämme lähiympäristössämme niihin, jotka ”eivät ruotsia tarvitse missään” ja jotka sitten katsovat viisaimmaksi kysellä somessa, mitä tarkoittaa ’bonde’ tai ’dotter’. Ja jos ei halua sanakirjoja itselleen hankkia, niitä löytyy ihan ilmaiseksi verkosta, samoin kuin lyhenneluetteloitakin vaikka Seuran sivuilta.

Jos sukututkimusta tekee oikeassa järjestyksessä, ei hankalia kirjain- tai sanamuotoja edes alussa tarvitse. Ensin kannattaa luonnollisesti mennä sukututkimuksen peruskurssille, tai jos ei sellaista ole lähiseudulla saatavilla, katsella vaikka Seuran runsasta koulutusvideovalikoimaa tai lainata kirjastosta alan opaskirjoja. Samalla sitten haastatellaan niitä vanhempia sukulaisia ja tongitaan ”sukuarkistoja”, opetellaan kirkonkirjojen lukemista, luetaan digitoituja sanomalehtiä ja paljon muutakin matalan kynnyksen tutkimusta voi tehdä. Ei ole mitään järkeä aloittaa etsimällä sukujohtoja Ludvig Hurskaaseen tai Kaarle Kaljupäähän.

Toinen, erityisesti nykypäivän sukututkimukseen liittyvä unelmani on, ettei kukaan julkaisisi mitään sellaista, mitä ei ole itse tutkinut ja sen oikeellisuudesta vakuuttunut. Varsinkin verkon sukututkimusalustoilla ja yhteisöpalveluissa on varmasti kiva keräillä sukulaisia ja osallistua kaikenlaisiin maailmansukupuihin. Mutta kukaan vakavasti otettava sukututkija ei hyväksy niitä sellaisenaan lähteiksi, puhumattakaan että julkaisisi niissä mitään ilman selkeitä lähdemerkintöjä. Sukututkimustieto ilman lähdetietoa ei ole minkään arvoinen, mutta saattaa kyllä viedä harhaan ja aiheuttaa runsaasti turhaa työtä lähimmäisille. Kaupallisilla toimijoilla on luonnollisesti omat intressinsä, mutta tässäkin pätee, että nämä verkon toimijat voivat olla hyviä renkejä, mutta lähes poikkeuksetta huonoja isäntiä. Ja vielä kerran muistutan, sinne verkkoon ei sitten viedä elävien ihmisten tietoja ilman näiden nimenomaista suostumusta.

Kolmas unelmani liittyy lähteistön monipuoliseen käyttöön. Ei tyydytä pelkästään mekaanisiin siittäjien, synnyttäjien ja jälkeläisten luetteloihin. Nähdään ihmiset moniulotteisina, yhteisöjensä ja verkostojensa aktiivisina toimijoina. Laajennetaan lähdepohjaa kirkonkirjoista veroluetteloihin, perukirjoihin, käräjäpöytäkirjoihin, karttoihin ja kansanperinteeseen. Käydään katsomassa asuinpaikkoja, kotiseutumuseoiden esineistöä ja istutaan kirkon penkkiin. Sukututkijalle mikään menneisyyden elämänalue älköön jääkö vieraaksi. Suomessa julkaistaan vuosittain runsaasti pitäjän- ja kylähistorioita, tutkimuksia teollisuudesta ja taloushistoriasta, henkilö- ja sukuhistorioita sekä hyvin taustoitettua historiaan sijoittuvaa kaunokirjallisuutta. Kaikki nämä auttavat sijoittamaan sukumme jäseniä elämänpiiriinsä ja osaksi laajempaa historiaa sekä helpottavat eläytymistä tutkimuskohteisiimme. Unelmani on laajasti lukeva sukututkija, ja lupaukseni on Seura, joka kaikin tavoin pyrkii edistämään suomalaista sukututkimusta sekä auttamaan sen tekijöitä. Yhdessä teemme unelmista totta.

Armorikasta alkanutta vuotta toivottaen,

Jouni Elomaa
Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.