Ajanviettoa 1600-luvun kaupunkiluonnossa

Sigfriduksen ja Britan kohtauspaikka kaupungin pelloilla.
Kansallisarkisto.

Villi luonto ilmenee 1600-luvun tuomiokirjoissa yleensä erämaina ja suurina metsäalueina, joissa villipedot raatelivat karjaa ja laajat metsäpalot raivosivat päiviä polttaen myös kaukoniittyjen lehmille tärkeän heinän. Hieman toisenlaisen kuvan saa, kun tarkastelee ihmisen muokkaamaa luontoa saman vuosisadan Turussa, jossa hakeuduttiin puutarhoihin ja peltojen laidalle viettämään aikaa ja seurustelemaan.

Kaisaniemen edeltäjät

Turun linnan puutarhassa kasvatettiin ruokakasveja, mutta siellä oli myös koristeistutuksia ja viihtyvyyden kannalta tuiki tärkeää anniskelua. Kruunu vuokrasi puutarhan krouvin vuosittain. Esimerkiksi vuonna 1687 puutarhan anniskelusta huolehti vaimo Maria Wallraff, joka vaati asiakirjakirjuri Karl Brochiukselta 12 kuparitaalaria oluesta ja muista ravintolassa kulutetuista tuotteista siltä ajalta, kun Maria hoiti siellä liikettä. Mariaa käytettiin myös häiden järjestelijänä aina Turun kaupunkia myöden.

Ryypiskely kesäyössä saattoi aiheuttaa harmia. Miehuullinen kapteeni Petter Hagen kertoi vuonna 1688 joidenkin humalaisten rikkoneen hänen ikkunansa. Hän sanoi näiden henkilöiden ryypänneen kruununvouti Per Erlandssonin luona linnan puutarhassa. Voudin vaimo Judith Mårtensdotter kertoi, että eräät ylioppilaat olivat ryypänneet hänen luonaan ilta seitsemän ja kahdeksan välille, mutta hän ei tuntenut heitä tai osannut nimetä heitä. Voudin piika Valborg Bertilsdotter kertoi kyllä tunnistavansa ylioppilaat, jos hän saisi nähdä heidät. Myös edesmenneen hovioikeuden presidentti Kurjen puutarhassa harrastettiin vuonna 1669 ryypiskelyä, mutta tappeluun yltyneet miehet selittivät menneensä sinne keilaamaan.

Rakastavaisten puutarha ja pellonpiennar

Ratsumies Jöran Sigfridsson Kara valitti kesällä 1669 vaimonsa Brita Brusiusdotterin langenneen luvattomaan suhteeseen tahollaan avioliitossa olleen ylioppilas Sigfridus Simoniksen kanssa. Sigfridus kertoi kyllä seurustelleensa vaimon kanssa eräänä iltana, kun hän meni Jakob Sillin kanssa ryypiskelemään olutta Bengt Johanssonin ryytitarhaan. He istuivat tarhassa ja Brita haki heille lisää olutta ja istahti itsekin maistelemaan kannusta.

Kun Silli meni puolilta öin tupaan nukkumaan, jäi pariskunta kahden kesken. Sekä talon isäntä, että emäntä kävivät kutsumassa Britaa sisälle, sillä tämän ei ollut soveliasta istua siellä keskellä yötä kahden kesken ylioppilaan kanssa. Brita jäi Sigfriduksen seuraan, ja myöhemmin yöllä naapuritalon paloviinaa polttamassa olleet naiset kiipesivät katolle tutkimaan pihan tapahtumia. He yllättivät pariskunnan syleilemässä, suutelemassa ja kuhertelemassa porttikongissa.

Naiset myös näkivät pariskunnan poistuvan kadulle hieman toistensa perään. Kun heidät ilmiannettiin, lähti miesjoukkio heidän peräänsä ja löysi heidät kaupunginaidan sisäpuolella olleen pellon laidalta ruohikosta. Sigfriduksen kalotti ja Britan palttinahattu ja kaulaliina otettiin pantiksi luvattomasta kohtaamisesta, jotta niillä voitiin todistaa oikeudessa heidän kohtaamisensa.

Sigfridus ja Brita selittivät, että he olivat menneet aamuhämärissä pellolle toistensa tietämättä. Sigfridus sanoi menneensä sinne viiluuttelemaan ja nukahtaneensa heinikkoon. Britan askeleet olivat vieneet salan pellon laidalle ja huomattuaan nukkuvan Sigfriduksen hän oli istahtanut tämän vierelle. Samassa olivatkin jo jäljittäjät rynnänneet paikalle. Oikeuskaan ei uskonut parin viattomuuden vakuutteluja, vaan he molemmat saivat käydä kuolemaan kaksinkertaisesta huoruudesta.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 6/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Suku Forum 15 vuotta

2000-luvun alkuvuosina sukututkimuskenttä alkoi toden teolla käyttää sähköisiä medioita tiedon hankintaan ja tiedon välitykseen. Arkistoissa istuskelu alkoi korvautua tietokantojen selailulla kotikoneella. Samalla tarve ja mahdollisuus sähköiseen, julkiseen keskusteluun kasvoi räjähdysmäisesti.

Suomen Sukututkimusseuran vastauksena tähän tarpeeseen rakennettiin forum-tyyppinen keskustelualusta Suku Forum, joka korvasi seuran aiemman kömpelön sähköpostiviestittelyn. Suku Forumin toiminta käynnistyi keväällä 2007. Sen merkittävin rakentaja ja pitkäaikainen administraattori oli Hasse Nygård, jonka ideointi ja kehitystyö oli forumin synnyssä korvaamaton.

Nuorukainen Suku Forum on siis jo rippi-ikäinen, mutta ikäisekseen henkisesti hyvin varttunut.

Forumin jäsenmäärä on vuosien mittaan kasvanut tasaisesti ja on tällä hetkellä 13 800 rekisteröitynyttä jäsentä. Lisäksi epälukuinen määrä rekisteröitymättömiä lukijoita vierailee forumin sivuilla päivittäin. Vain rekisteröitynyt jäsen voi itse kirjoittaa viestejä sekä avata muiden viestien sisältämät mahdolliset liitteet. Jäsen voi esiintyä julkisuuteen päin omalla nimellään tai nimimerkillä.

Suku Forum on kumuloituva tietopankki. Se sisältää nykyisin yli 200 000 viestiä, joista koostuu rikas lähdeaineisto. Kannattaakin aloittaa sukututkimuskysymyksen selvittäminen selaamalla forumin aiempia viestejä. Kirjoittajien taidot sukututkijoina kattavat koko kirjon vasta-alkajista ammattilaisiin. Tästä on usein syntynyt hedelmällinen tilanne, kun konkarit ovat voineet kädestä pitäen opastaa kokemattomampia. Ulkopuolinen lukijakin voi saada hienoja ajatuksia seuratessaan viestinvaihtoa itselleen vieraastakin aiheesta.

Muutama käytännön ohje uudelle jäsenelle:

1. Etsi-toiminto antaa laajasti tuloksia hakemastasi nimestä tai asiasta

2. Otsikoi uusi viestiketju selkeästi ja kuvaavasti (ei ”saisinko apua” tai ”isoäiti hukassa”) käyttäen kysymystäsi kuvaavia ydinsanoja: henkilön tai paikan nimi, ajanjakso, esim. vuosisata

3. Ellei aloitukseesi tule heti vastauksia, jatka itse viestiketjua lisäämällä tietoja muutaman päivän kuluttua, näin asia nousee taas näkyville

Liikaa ei voi korostaa lähteiden kirjaamista. Sukututkimus huonoimmillaan on epämääräistä muistinvaraista huhua tai väärinkäsitettyjä tietoja sekalaisista käsikirjoituksista. Harrastajankin on hyvä pyrkiä jopa tieteellisen tarkkuuden mukaisiin lähdemerkintöihin. Näin keskustelu aiheesta kuin aiheesta helpottuu ja syvenee. Kun Kansallisarkisto on uudessa Astia-palvelussaan laajalti avannut suoran pääsyn digitalisoituihin dokumentteihin, on erinomainen tapa Suku Forumilla laittaa suoraan sähköinen linkki originaaliin dokumenttiin. Aloittelijakin pian huomaa Suku Forumilla, että todelliset asiantuntijat heräävät aiheeseen silloin, kun kysymyksenasettelu on selkeä, lähdetiedot annettu heti alussa mahdollisimman täydellisinä ja käytetyt lähteet kirjattu täsmällisesti.

Jouni Kaleva

Suku Forum on kaikille avoin keskustelupalsta, jonka löydät osoitteesta suku.genealogia.fi.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Auvo Kostiainen – juuret Karjalassa ja Varsinais-Suomessa

Kiinnostukseni sukuhistoriaan johtuu varmaankin siitä, että vanhempani olivat evakkoja Karjalan kannakselta ja kotona Vaasassa kuulin paljon kertomuksia ja muisteluksia siitä, millainen paikka siellä sodassa menetetyllä alueella oli. Ehkä tämä johti siihen, että lähdin opiskelemaan historiaa Turun yliopistoon. Myöhemmin minusta tulikin yliopistolainen ja historiantutkija, kuitenkin yleisen historian oppiaineen puolella. Omat akateemiset aiheeni liittyivät vähemmistöjen historiaan, Pohjois-Amerikkaan siirtolaisuuteen ja Neuvostoliittoon sekä yleiseen matkailun historiaan.  Siten sukututkimus ei tuolloin vielä ollut minun aihepiirini, mutta henkilöhistorialliset kysymykset tulivat tutuksi.  

Työuran loppupuolella alkoivat ajatukset jälleen palailla oman sukuni historiaan, ja hieman arkistotietoja myös hain lainaamalla kirkonkirjojen mikrofilmejä Turun maakunta-arkistoon luettavaksi. Kuitenkin vasta eläkkeelle vuonna 2014 jäätyäni päätin panostaa tosissani sukututkimukseen. Kävin kahteen kertaan sukututkimuksen jatkokursseja Auralan opistossa ja sain hankittua jonkinasteisen vanhojen käsialojen lukutaidon. Kadutti todella moneen kertaan, etten yliopisto-opiskelun aikana ollut käynyt silloin opetusohjelmaan kuuluneita käsialakursseja. Tuolloin olin kuitenkin päätellyt, etten niitä taitoja tulisi koskaan tarvitsemaan, ja olin tietysti täysin väärässä.

Tavoitteena oli sukututkimuksen aloitettuani tutkia ensin isän sukua, ja päätin lähteä liikkeelle isänäidin suvun ”salaperäisestä” vaiheesta. Nimittäin kun toisen maailmansodan jälkeen isän sukulaiset hajosivat kuin akanat tuuleen eri puolille Suomea ja ulkomaillekin, aina väliin puhuttiin tarinaa siitä, että isänäidin suku olisi tullut Ruotsista.  Mutta eihän se sitten niin ollut. Päädyin kokoamaan tämän sukuhaaran vaiheet kirjaan, jonka nimeksi tuli Reskan Erikssonien jäljillä, jonka julkaisin vuonna 2018. Sen päähenkilöksi tuli isäni äidinpuoleinen isoisä Enoch Richard Eriksson, joka syntyi talollisen poikana Piikkiön Viukkalan kylän Reskan talossa vuonna 1851. Hän kuului vanhaan varsinaissuomalaiseen talonpoikaiseen sukuun, jonka juuret ovat varsinkin muutamassa Piikkiön kylässä – Viukkalassa, Makarlassa, Bertalassa ja Harvaluodon Kokkolahdessa.  Erikssonien juuret olivat paitsi Piikkiössä, laajalti monissa naapuripitäjissä kuten Paimiossa, Halikossa, Paraisilla ja Turussa.

Enoch Eriksson hankki sepän kisällin koulutuksen Turussa, kunnes muutti vuonna 1877 Suomen toiselle laidalle Viipuriin uusien työmahdollisuuksien perässä. Metallimiehen työt eivät pidemmän päälle kiinnostaneet, vaan hän ja hiljan vihitty puolisonsa, Liperistä Pohjois-Karjalasta Viipuriin tullut Kristiina Tanskanen hankkivat maatilan Antrean Paakkarilasta. Näin Enoch Eriksson tavallaan palasi juurilleen, viljelemään maata. Tämä teos kertoo Enoch Erikssonin elämänmuutoksista ja siitä millaiseen sukupolvien ketjuun hän ja hänen perheensä ovat kuuluneet.

Kun tämä kirja oli valmis, jatkoin tarkemmin isäni suvun tutkimusta Karjalan kannaksella. Isäni Toivo syntyi Räisälässä, mutta suvun juuret löytyivät varsinkin Antrean ja Jääsken Hannilan kylästä. Hannila kuului ensin Jääskeen, sitten Antreaan. Kun vuonna 1721 Isovihan jälkeen valtionraja vedettiin keskelle Jääskeä, muodostettiin Antrean pitäjä, joka josta tuli osa keisarillista Venäjää.  Suomen Sodan 1808–1809 jälkeen Antrea siirtyi Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen.

Kokosin aineiston sukututkimukseen lähinnä kirkollisen ja maallisen hallinnon arkistoista. Harmittavasti toisen maailmansodan aikana osa arkistoista oli tuhoutunut Neuvostoliiton toimeenpanemissa pommituksissa tai sitten niitä saatetaan nykyisin löytää jostain Venäjän arkistoista. Kuitenkin aineistoa lopulta löytyi melko monipuolisesti ja lisäksi eräät sukulaiset olivat merkinneet muistiin tietojaan sekä omista että laajemmin suvun asioista.

Isäni sukua koskeva toinen kirja on nimeltään Hannilan kylässä, Harjun talossa (2020). Se on huomattavasti laajempi kuin edellä mainittu Reskan talon väestä kertova kirja.  Se käsittelee Hannila 1:n eli Kostiaisen eli Harjun talon vaiheita 1600-luvun alkupuolelta aina toisen maailmansodan vuosiin. Sukututkimuksessa oli mentävä myös kauemmas ajallisesti Jääsken pitäjään ja erityisesti Kostialan kylään.  Hannilan kylän perustajia ovat ehkä olleet Hanniset, kun muita merkittäviä sukuja siellä ovat olleet Haukat ja Kostiaiset sekä myöhemmin Ikoset.  Käsittelyssä ovat Kostiaisen viljelijäsuvun nousut ja laskut ja monet värikkäät henkilöhahmot. Kirja esittelee myös yhteyksiä, joita Hannila 1:n väellä oli muihin kylän taloihin kuten myös laajemmalle Antreaan ja lähipitäjiin. Tutkimukseen sovelletaan myös geneettisen sukututkimuksen tarjoamia mahdollisuuksia suvun nk. kantaisän jäljittämisessä. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suuret yhteiskunnalliset muutokset johtivat Hannilan Kostiaisten sukuhaaran hajoamiseen. Päädyttiin oikeussaleihin, ”mieron tielle” – ja konkreettisesti rautatietyömaille.

Yhteistä kahdelle edellä mainitulle kirjalle, siis Piikkiön haaraa ja Hannilan haaraa koskeville kirjoille on se, että ne kertovat 1600–1700-luvulta alkaen isäni suvun historiaa, molempien kirjojen perusnäkökulma on talon historiassa. Mielestäni tämä oli hyvä valinta, koska silloin aiheen käsittelyä oli mahdollista rajata sopivalla tavalla, eikä mainituksi tulevien nimien ja henkilöiden määrä päässyt paisumaan kovin suureksi.  Kätevä apukeino tietojen hallintaan on ollut Sukujutut- tietokoneohjelma, joka tosin on niin monipuolinen, etten edes ole käyttänyt kaikkia siitä löytyviä hienoja ominaisuuksia.

Näiden sukukirjojen lisäksi olen saanut toteutettua pitkäaikaisen hankeen, jossa yhdistetään historiantutkimusta ja nykyaikaista geneettistä sukututkimusta. Tämän kirjan olen tehnyt yhdessä Pekka Haikkalan kanssa, nimeltään John Mortonin juuret ovat Suomessa. Historiaa ja DNA-tutkimusta (2021). Kirja liittyy siihen, että Delawarejoen varrelle Pohjois-Amerikkaan perustettiin  vuonna 1638 Uuden Ruotsin siirtokunta, minne muutti Ruotsista ja Suomesta 1630-1650-luvulla satoja uudisasukkaita. Suurin osa muuttajista oli nk. metsäsuomalaisia eli kaskenkaatajia Keski-Ruotsista. Nämä kuuluivat niihin tuhansiin suomalaisiin, jotka 1500–1600-luvulla muuttivat Ruotsin kuninkaan kutsusta Keski-Ruotsin suurille metsäalueille raivaamaan uusia viljelysalueita. Heidän joukossaan oli Mårten Mårtensson (suomalaisittain Martti Marttinen) vanhempi, jonka pojanpojanpojasta John Mortonista (1725–1777) tuli merkittävä poliitikko Pennsylvaniaan.  Tämä teos kertoo suomalaistaustaisen, vuonna 1776 Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajaksi päätyneen John Mortonin (1725–1777) sukujuurista. 

John Mortonin taustasta on kiistelty paljon, koska riittävää asiakirja-aineistoa ei ole löytynyt. Oliko hänen isoisoisänsä Mårten Mårtensson suomalainen vai ruotsalainen, entä missä hän syntyi?  Teoksessa kootaan yhteen tiedot Mortonin syntyperästä ja sovelletaan uusimpia geneettisen sukututkimuksen (DNA-tutkimuksen) piirissä kehitettyjä menetelmiä. Loppupäätelmänä on, että DNA-tutkimuksen perusteella John Mortonin sukujuuret todellakin ovat vahvasti Suomessa. Hänen juurensa johtavat Etelä-Savoon.  Suomalaisen Marttisten suvun useista haaroista Mortonia lähimpänä ovat Kangasniemen Salmenkylän Marttiset.  Syvemmät taustat ovat Etelä-Karjalassa ja Karjalan kannaksella, joten Mortonia voidaan sanoa juuriltaan karjalaiseksi. Joka tapauksessa jälkeläistestien perusteella John Morton edustaa itäsuomalaisille miehille tyypillistä N-haploryhmää.

Sukututkimukselleni ei loppua näy. Edellä olevia aiheita on mahdollistaa laajentaa ja tarkentaa aineistojen osalta, mutta myös seuraamalla pidemmälle sukuhaaroja ja eri sukupolvissa muodostuneiden uusien perheiden jälkeläisiä. Näitä tehtäviä ennen minua kuitenkin odottaa äitini Martta Kostiaisen (os. Kaijanen) sukujuurien selvitystyö, jota olen melko paljon jo tehnytkin.  Hänen juurensa olivat Karjalan kannaksen Kuolemajärvellä ja sen lähipitäjissä. Jollei tämäkään vielä riitä, odottavat vuoroaan pidemmälle menevät tutkimukset myös puolisoni juurista, joita on esimerkiksi Kaarinassa, Paraisilla, Sauvossa, Somerolla ja Tornionjokilaaksossa.

Auvo Kostiainen

Tekstissä mainittuja kirjoja voi ostaa Sukututkijan verkkokaupan kautta.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 8/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

S/S Urania II:n tuho

Urania II. Kuva: Museovirasto

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua 28. heinäkuuta 1914 Suomen kauppalaivasto, joka purjehti Venäjän lipun alla, joutui välittömästi Saksan sotatoimien piiriin. Laivat, jotka sodan alkaessa olivat Itämeren ulkopuolella, eivät päässeet palaamaan kotiin ohi Saksan sotalaivojen. Eräs näistä aluksista oli S/S Urania II, joka jäi Englannin Hulliin.

Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö (SHO) oli hankkinut Urania II:n vasta edellisenä vuonna haaksirikkoutuneen ensimmäisen Uranian tilalle. Laiva oli alkuperäiseltä nimeltään Russie ja se oli valmistunut vuonna 1897 Ranskan Marseillesissa. Aluksessa oli tilaa 600 matkustajalle ja 60 hengen miehistölle. Se oli 85 metriä pitkä, 11 metriä leveä, vetoisuudeltaan 1106 rekisteritonnia ja kulki 15 solmun nopeudella. Joulukuussa 1913 Urania II sijoitettiin linjalle Helsinki-Kööpenhamina-Hull.

Urania II:n kapteeni oli Bertel Förbom (1878–1958), joka toimi päällikkönä monissa SHO:n 1900-luvun alkupuolen suurimmissa matkustaja-aluksissa. Hän oli kotoisin Särkisalon Förbyn Nedergårdista, missä hän syntyi talollinen August Förbomin ja Maria Margareta Karlintyttären kahdeksasta lapsesta toiseksi vanhimpana. Förbom suoritti merikapteenin tutkinnon Helsingin ruotsinkielisessä merenkulkuoppilaitoksessa vuonna 1905. Eläkkeelle jäätyään vuonna 1936 Förbom palasi kotikyläänsä ja asui siellä naimattomana kuolemaansa asti.

Kapteeni Förbom. Kuva: Museovirasto

Kapteeni Förbom muistetaan ennen muuta uroteosta, jonka hän teki helmikuussa 1918 hakemalla S/S Arcturuksella jääkäreiden pääjoukon Saksan Libausta (nyk. Latvian Liepaja) Vaasaan. Matka oli vaaroja täynnä, mutta päättyi onnellisesti. Förbomin kerrotaan olleen kapteenina rauhallinen, kylmäpäinen ja rohkea, joita ominaisuuksia varmasti tarvittiin Arcturuksen historiallisella matkalla. Förbomia kuvataan myös charmikkaaksi ja hauskaksi seuramieheksi. Kyseisiä ominaisuuksia puolestaan tarvitsi matkustajalaivan kapteeni, jonka toimenkuvaan kuului edustaminen ja matkustajien kanssa seurustelu. Illalliskutsu kapteenin pöytään oli matkustajalle suuri kunnia.

Elokuussa 1914 kapteeni Förbom laivoineen jäi siis ”vangiksi” Hulliin. Venäjän amiraliteetti otti Urania II:n haltuunsa 7. huhtikuuta 1915 ja määräsi sen purjehtimaan kaksi matkaa Englannista Alexandrovskin kautta Arkangeliin. Urania II purjehti Hullista Liverpooliin ottamaan lastin, jonka laadusta ei ole tietoa. Papereissa oli leima ”salainen”, joten lastin on ajateltu sisältäneen aseita ja muita sotatarvikkeita. Matka sujui hyvin ja Urania II saapui Arkangeliin 11. toukokuuta.

Urania II:n toinen matka Arkangeliin alkoi Liverpoolista 1. heinäkuuta 1915. Lasti lienee ollut samankaltainen kuin ensimmäiselläkin matkalla. Tällä kertaa se ei kuitenkaan päässyt perille, vaan on luultavasti yhä Vienanmeressä, Kuolan niemimaan pohjoisrannikolla lähellä Kap Gorodetskia, jonne Urania II upposi nopeasti ajettuaan miinaan 12. heinäkuuta 1915. Miinan oli todennäköisesti asettanut saksalainen risteilijä Meteor. Aluksen kolme pelastusvenettä onnistuttiin laskemaan vesille ennen kuin se painui syvyyksiin, joten koko 42 hengen miehistö, 35 miestä ja 7 naista, pelastui. Kaikki pääsivät onnellisesti ensin Arkangeliin ja sieltä Suomeen.  

Kapteeni Förbomin lisäksi Urania II:n päällystöön kuuluivat ensimmäinen perämies Allan Fredriksson, toinen perämies K. Eklund ja kolmas perämies Max Bonsdorff. Perämies Fredriksson nappasi kainaloonsa laivan kompassin ja myös laivan asiakirjat onnistuttiin pelastamaan. Kompassi sijoitettiin sittemmin muistoesineeksi SHO:n johdon huoneeseen. Lokakuussa 1915 Urania II:sta maksettiin Lontoossa vakuutuskorvauksena 59 700 puntaa.

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 8/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Sukututkimus on yksinäistä puurtamista - vai onko?

Tutkiessani kirkonkirja-aineistoja Savonlinnan kirjastossa mikrokorteilta ja -filmeiltä, en juurikaan tavannut muita sukututkijoita. Jos naapurikoneella sattui istumaan joku, saatoimme tervehtiä sivistyneesti, mutta harvemmin keskustelimme mitään. Jokainen tuntui syventyvän niin täydellisesti omaan aineistoonsa, että tuskin edes huomasi mitä ympärillä tapahtui. Niin minäkin. 

Kaksikymmentä vuotta sitten olin mukana perustamassa Savonlinnan seudun sukututkimusyhdistystä. Kimmokkeen siihen antoi nimenomaan tuo yksin yhdessä tekeminen. Oli mukava kuulla muidenkin tekemistä sukututkimuksista, eteen tulleiden ongelmien ratkaisuista, jakaa omia kokemuksia ja oppia muiden onnistumisista ja virheistä. Toiselta paikkakunnalta muuttaneena en ollut missään muissa yhteyksissä tutustunut niin moniin uusiin ihmisiin.

Rakensimme koulutus- ja luentoyhteistyötä muiden sukututkimusyhdistysten ja paikallishistorian harrastajien kanssa. Valtakunnallisilla Sukututkimuspäivillä ja sukututkimuskursseilla kohtasimme lisää muita sukututkijoita. Myöhemmin sain kutsun Suomen Sukututkimusseuran hallitukseen. Kaikki tilaisuudet, joissa muita sukututkijoita tapaa, opettavat ja innostavat lisää.

Korona-aika toi uusia haasteita. Tapaamiset kasvokkain vähenivät minimiin. Kaikkien oli etsittävä toimintaan uusia tapoja. Kuvioihin tulivat mukaan videoneuvottelukokoukset, -koulutukset ja -luennot. Sukututkimusyhdistysten yhteistyö lisääntyi, mutta erilaisiin tilaisuuksiin osallistuttiin kotoa käsin. Kontaktien määrä kasvoi, mutta tapaamisten luonne muuttui. Keskustelu nettiyhteyden yli ei ole yhtä luontevaa kuin samassa fyysisessä tilassa ollessa.  

Olemme taas uudessa tilanteessa, kun fyysisiä tapaamisia voidaan jälleen järjestää. Videokoulutukset ja -luennot jäävät silti varmasti pysyviksi, mikä parantaa osallistumismahdollisuuksia varsinkin pienten paikkakuntien harrastajille ja niille, joiden on vaikea liikkua kotoaan. Näiden välille pitäisi löytää tasapaino. 

Käytämme paljon digitoituja aineistoja. Emme enää istu arkistoissa niin paljon kuin ennen, vaan teemme tutkimusta lähinnä kotoa käsin. Sulkeudummeko taas omiin oloihimme? Emmekö enää tapaa muita sukututkijoita edes tervehtimisen verran? Keskustelutkin käydään somekanavilla.
En itse ole kovin ulospäin suuntautunut. Koronaeristäytyminen ei ollut minulle millään lailla ongelma. Olen kuitenkin nauttinut suunnattomasti siitä, että sukututkimus on tuonut elämääni niin paljon muita sukututkijoita, eläviä ihmisiä. Näitä ihmisiä ja heidän kasvokkain tapaamisiaan en halua menettää digitalisoinnille.

Vuonna 2023 pidetään seuraava Suuren neuvottelukunnan kokous. Toivottavasti se voidaan järjestää niin, että tapaamme kasvokkain.

Liisa Raatikainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 10/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kisällejä ja piikoja

Puuseppien ammattikunnan kisällikirja 1700-luvun Turusta.
Turun kaupunginarkisto. Veli Pekka Toropainen 2019.

Kisällien elämään kuului kierto, jossa koulutuksensa päättäneet nuoret miehet harjoittivat työtään viikkopalkalla mestareiden alaisuudessa eri kaupungeissa, kunnes saivat itse vapaan mestarin paikan jostakin. Esimerkiksi kellosepän kisälli Kristian Rybner oli syntynyt Saksin Naumburgissa ja opiskellut ammattiin Unkarissa ja Kashoussa ennen saapumistaan Turkuun vuonna 1668. Nuorten miesten ja naisten välille syntyi luonnollisesti suhteita vieraan tullessa kaupunkiin. Turun kämnerissä käsiteltiin 1600-luvun mittaan kymmeniä oikeustapauksia, joissa kisällikierrolla olleita kisällejä syytettiin turkulaisten piikojen makaamisesta ja lapsen siittämisestä heille. Piiat väittivät yleensä teon tapahtuneen aviolupauksen alla, mutta miehen pettäneen sitten lupauksensa ja paenneen kaupungista. Oikeus taipui yleensä uskomaan naisten          kertomuksia tapahtumista.

Rakkautta vai himoa

Riippui katsojan näkökulmasta, oliko suhteessa kyse rakkaudesta vai seksuaalisen tarpeen tyydyttämisestä. Piika Valborg Larsdotterin oli maannut aviolupauksen alla suutarin kisälli Kristoffer, joka oli matkustanut kesällä 1669 Tallinnaan. Valborgin mukaan rakkauden liekki ei ollut vielä sammunut, ja hän aikoi matkustaa keväällä tapaamaan miestä. 

Piika Katarina Mattsdotter kertoi oikeudelle syyskuussa 1691, että pellavakankurin kisälli Matts Kristersson Hopp, joka oli luvannut hänelle kaksi vuotta aiemmin avioliittoa Tukholmassa, oli maannut hänet aivan vastoin hänen tahtoaan ja väkivalloin Pärttylin yönä. Katarinan mukaan Matts oli levittänyt polvillaan väkisin hänen jalkansa ja tehnyt tahtonsa vastoin Katarinan tahtoa, sillä hän ei ollut voinut vastustaa tekoa vähäisillä voimillaan. Mies oli todennut Katarinalle, että tämän oli turha manata tuomiota hänen päälleen, sillä moni parempikin piika oli maattu ja makaaja jäänyt tuomiotta. 

Kultasepän kisälli Christian Sverginin ei halunnut avioitua Margareta Eskilsdotterin kanssa, ja oikeus päätyi lokakuussa 1686 siihen, että koska kisälli oli vapaa vaeltamaan, eikä häntä mahdollisesti enää tavattaisi paikkakunnalla, tuli hänen maksaa heti kymmenen hopeataalaria lapsensa elannoksi. 

Toimeliaat piiat

Maatut naiset eivät tyytyneet kohtaloonsa, vaan yrittivät kaikin keinoin saada miehen vastuuseen. Maria Danielsdotter kertoi elokuussa 1695 sepän kisälli Henrik Johansson Falckin antaneen hänelle kihlalahjoiksi sata taalaria ja kaksi sormusta. Tilaisuudessa oli paikalla lain vaatimat kaksi todistajaa. Häät oli tarkoitus viettää syksyllä ja Marian äiti oli aikeissa mennä Tukholmaan noutamaan mausteita ja muita häätarpeita. Kun Marialle oli selvinnyt, että kisälli aikoi matkustaa kaupungista, oli Maria mennyt seppien ammattikuntaan estääkseen tämän lähdön. Falck oli kuitenkin jo saanut matkustuspassinsa ja pysytellyt piilossa. Mies saatiin lopulta oikeuteen.

Karin Bertilsdotter oli puolestaan palvellut suutarimestari Ambrosius Steinillä ja siellä hänet oli maannut aviolupauksen alla Steinin kisälli Mickel Klemetsson, joka oli matkustanut vähän ennen helluntaita 1674 Tukholmaan. Poikansa ja Karinin välisen suhteen tunnusti myös Mickelin äiti Brita Thomasdotter. Tämän perusteella oikeus aikoi rangaista Mickeliä heti, kun tämä tavoitettaisiin.

Avioliitto jäi toisinaan toteutumatta kuoleman puututtua peliin. Gertrud Bengtsdotter kertoi kihlautuneensa vuonna 1688 pellavakankurin kisälli Mickel Jöranssonin kanssa. Tämä lähti heti kihlautumisen jälkeen kisällivaelluksellensa ja kuoli sitten Tallinnassa. Anna Mattsdotter kertoi puolestaan kisälli Joachim Gierin maanneen hänet pääsiäisen 1694 aikaan aviolupauksen alla. Kisälli oli kuitenkin hukkunut Pirkkalan pappilan luona virtapaikkaan.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 8/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.