Välskäröintiä

Turun kaupunginvälskäri Gustaf Treudderin antama lääkärintodistus. Puuseppien ammattikunta. Turun kaupunginarkisto. Veli Pekka Toropainen 2019.

Turussa asui ja työskenteli 1600-luvulla eritasoisia lääkäreitä, apteekkareita, välskäreitä, lääketieteen professoreita ja ylioppilaita, partureita ja saunottajia, jotka kaikki harjoittivat laillista parannustointa, josta he nauttivat palkkaa. Lisäksi monet kaupunkilaisnaiset osasivat parannuskeinoja ja heihin myös turvauduttiin, kun ammattimiesten hoidot olivat liian kalliita. Vaikka heitä mainitaan kaupungin oikeuslähteissä jatkuvasti, vain harvat tapaukset kertovat mitään itse hoitotilanteesta. Seuraavat kolme tapausta kuitenkin tekevät niin.

Saunasairaala

Rykmentinvälskäri Johan Delfvendal kertoi helmikuussa 1692, että hän oli ottanut jokin aika aiemmin potilaaksi Anders Mårtenssonin Huittisten Lauttakylästä. Tämä oli kuollut edellisenä päivänä. Hänellä oli ollut kaupunkiin tullessaan rahaa mukanaan 90 taalaria. Kun Delfvendal tutki Andersin repun löytääkseen liinaksia ruumiin pesemiseen heti tämän kuoltua, ei repussa ollut lainkaan rahaa. Delfvendal ilmoitti nostaneensa tämän jutun, jotta hänen talonsa maineeseen ei tulisi tahraa varkaudesta.

Välskäri epäili sairaan luona valvoneen Jöran Mickelssonin vieneen rahat. Sairasta olivat valvomassa Jöranin ja Delvendalin kisällin Nicklas Thormühlenin lisäksi ratsumies Matts Bertilsson, renki Bertil Mickelsson sekä eräs vaimo, joka oli kuurilla. Myös tämän vaimon tytär ja edesmenneen Andersin tytär olivat paikalla. Muut olivat nukahtaneet, ja Jöran valvonut yksin. Vasta kun vainajan tytär oli tutkinut seuraavana aamuna koko saunan, oli hän löytänyt sen oven vieressä olleesta kanahäkistä kukkaron, jossa oli runsaat 12 taalaria. 

Vääriä tulkintoja

Miekkaseppä Mårten Mårtensson valitti joulukuussa 1689, että välskärin kisälli David Otkens oli levittänyt Turussa huhua, että hänellä olisi ranskantauti eli kuppa. Kisälli oli ollut jokin aika sitten Mårtenin talossa ja antanut hänelle peräruiskeen sekä laskenut häneltä verta. Verestä kisälli oli nähnyt, että Mårtenilla oli tämä tauti. Mårten ja tämän vaimo Maria Jöransdotter olivat ottaneet asian pahakseen ja kysyneet, pystyikö hän parantamaan taudin. Kisälli oli vastannut, että kesäaikaan hän parantaisi taudin 16 plootulla, jos nämä haluaisivat maksaa niin paljon. 

Kun Mårtenin vuokralaiset olivat kuulleet tästä, olivat he muuttaneet muualle. Mårten oli antanut myös professori Elias Til-landzin katsoa verta, mutta tämä ei ollut todennut siinä vähäisintäkään jälkeä kupasta. Kisälli sanoi kertoneensa taudista hyvässä tarkoituksessa. Vaimo Maria Jöransdotter halusi asian merkittäväksi pöytäkirjaan, sillä hän aikoi miehensä ja lastensa kanssa Tukholmaan keväällä, jossa kuninkaallisen majesteetin parhaat lääkärit saisivat tutkia hänen miehensä. Koska kisälli oli kiertelevä, halusi vaimo takuut siitä, ettei tämä häipyisi ennen asian selviämistä. Kisälli määrättiin korvaamaan Mårtenille viisi hopeataalaria tämän menetyksistä.

Välskärin kisälli Casper Weise kertoi maaliskuussa 1697, että porvari Johan Kaliman vaimo oli tullut hänen luokseen ja pyytänyt häntä sitomaan haavansa, jotka satulaseppä Hans Nicklas John oli lyönyt häneen. Weise ei halunnut tehdä sitä, sillä vaimolla oli vain pieni naarmu oikeassa käsivarressa, eikä hänellä ollut rahaakaan, millä maksaa kisällille. Vaimo meni pois ja palasi takaisin mukanaan puoli karoliinia. Tällöin Weise sitoi käden. Vaikka vaimoa oli hoidettu vain puolella karoliinilla, oli hän sanonut välskärin kisälleille Weiselle ja Lars Thorwöstelle, että nämä kirjoittaisivat todistuksen koko karoliinille, sillä Johnilla olisi varaa kyllä maksaa se. Satulaseppä ei kuitenkaan ollut samaa mieltä laskusta.

Veli Pekka Toropainen

Nainen nimismiehenä

G.W. Finnbergin maalaus Paraisten kirkosta ja sitä ympäröivästä Malmista noin vuodelta 1820. 

Karin Thomaksentytär (Colland-sukua) toimi Paraisten nimismiehenä 1600-luvulla vuosikymmenten ajan. Hän oli nimismiehen tytär, tytärpuoli ja leski, joten virkaan kuuluvat tehtävät olivat tulleet hänelle tutuksi jo lapsena. Jäätyään leskeksi tomera Karin ei avioitunut uudelleen, vaan ryhtyi itse nimismieheksi. Nainen nimismiehenä oli 1600-luvulla epäilemättä harvinaisuus, mutta ei mahdottomuus.  

Karin syntyi Paraisten Skräbbölessä viimeistään 1610-luvun alkupuolella, sillä hänen isänsä, nimismies Thomas Bengtinpoika kuoli vuonna 1614. Äiti Karin Bengtintytär avioitui pian uudelleen ja isäpuoli Mårten Simoninpoika toimi nimismiehenä seuraavat 20 vuotta. Karin Thomaksentytär avioitui viimeistään vuonna 1630 Bengt Filipinpojan kanssa, josta puolestaan tuli Paraisten nimismies Mårten Simoninpojan jälkeen. Parille syntyi viisi lasta, poika Thomas ja neljä tytärtä. Bengt Filipinpoika kuoli vuonna 1646.

Skräbbölen kylässä oli 1500-luvulla neljä taloa, mutta vähitellen nimismiehentalo hankki omistukseensa kaikki muut; ratsutila Skräbbölestä tuli jo 1600-luvun alkupuolella. Nimismiehentalossa järjestettiin käräjät ja se toimi myös kestikievarina. Nimismiehen hallussa oli pitäjän viinanmyyntimonopoli, josta johtuen kestikievarin pito oli tuottoisa liiketoimi.

Nimismiehen tehtäväkenttä oli laaja. Monet tehtävät, kuten vankien vartiointi ja kuljetus, vankikarkurien ja irtolaisten kiinni ottaminen sekä kaikinpuolinen järjestyksen ylläpito paikkakunnalla, olivat varsin miehisiä. Parin riuskan rengin avulla Karin Thomaksentytär suoriutui niistäkin.  

Thomas Bengtinpoika Collandista tuli Paraisten nimismies noin vuonna 1667, mutta vain nimellisesti. Hän oli sairaalloinen, joten virkaa hoiti käytännössä edelleen hänen äitinsä. Thomas Collandin puoliso oli Maria Castrenia (k. 1702) ja heillä oli kolme poikaa Thomas, Samuel ja Johan. Thomas Bengtinpoika Colland kuoli vuonna 1682, mutta mitään muutosta nimismiehenviran hoitoon se ei aiheuttanut.   

Maria Castrenia lapsineen asui edelleen Skräbbölessä, kun hän vuonna 1685 avioitui Paraisten toisen kappalaisen Samuel Sandeliuksen (k. 1693) kanssa. Karin Thomaksentytär ei halunnut miniänsä uutta puolisoa kattonsa alle, vaan hääti perheen Skräbbölestä. He joutuivat muuttamaan Paraisten toisen kappalaisen virka-asuntoon Parsbyn Mellangårdiin, joka oli pahoin ränsistynyt. Syyksi häätöön Karin sanoi sen, että hän tarvitsi kaikki tilan rakennukset nimismiehen viran hoitamiseen. Hän kertoi hallinneensa nimismiehentaloa 40 vuotta miehensä kuoleman jälkeen.  

Maria Castrenia peräsi lopulta omia ja lastensa oikeuksia käräjillä. Karin puolustautui sanomalla, että hän oli osaltaan pyrkinyt huolehtimaan poikansa lapsista muun muassa palkkaamalla näille kotiopettajan. Hän sanoi myös, että hänen kuoltuaan lapset saisivat periä hänet. Karin Thomaksentytär määrättiin maksamaan Marialle tämän laillinen perintöosuus talosta ja lapset saisivat niin halutessaan asua isänsä kotitalossa.

Karinin pojanpojista kahdesta tuli pappi. Thomas Collander (k. 1698) toimi vuodesta 1695 Paraisten pitäjänapulaisena ja Samuel Collander (k. 1727) oli pappina Paraisilla 1698–1704, jonka jälkeen hän vaikutti Ruotsissa päätyen lopulta Färilan seurakunnan kirkkoherraksi. Johan Colland (elossa vielä vuonna 1711) oli Paraisten nimismies vuodesta 1691. Hänestä ei ollut isoäitinsä työn jatkajaksi, sillä hän hoiti virkaa vain kuusi vuotta. Karin Thomaksentyttären kuolinaika on tuntematon, mutta todennäköisesti hän kuoli 1690-luvulla.

Pirjo Terho

Kerjäläispojan kevät vuoden 1697 Turussa

Pettuleipä. Suomen Metsämuseo Lusto.

Me kaikki tiedämme raskaan nälkäkevään 1697 ajaneen ihmisiä epätoivoisiin tekoihin selviytyäkseen hengissä. Maaseudun kihlakunnanoikeuksissa keväinen ravinnon loppuminen näkyy ruokatavaroiden ja elävän karjan varkauksina. Turussa suuri osa kaupunkilaisista oli varautunut hyvin katoon ruokavarastoilla, jotka olivat riittäviä ja monipuolisia. Huonompiosaiset kaupunkilaiset syyllistyivät varkauksiin, jotka kohdistuivat näihin varastoihin. Turun oikeuspöytäkirjat kertovat karua kieltään kerjäläislapsista, joilla ei ollut elantoa tuona kurjana aikana.

Kaupunkilaisten suhtautuminen kerjääviin lapsiin vaihteli säälistä suoranaiseen vihaan. Kerjäläispoika Matts Johansson koki heistä kurjimman kohtalon, jollei kuolemaa lasketa sellaiseksi. Hovioikeuden asessori Johan Gabrielsson (Rauthelius) antoi haastaa Mattsin oikeuteen maaliskuussa, sillä hän oli kuullut pojan levittäneen kaupungilla huhua, että asessorin väki oli pieksänyt hänet niin, että hän oli vammautunut pysyvästi. Asessori halusi asian tutkittavan kunniansa säilyttämiseksi.

Matts tuli oikeuden istuntosaliin raahautumalla polviensa varassa ja käyttäen käsiään apuna, sillä hän ei voinut kävellä. Hän kertoi isänsä olleen laivamiehen ja asuneen Turussa. Mattsin äiti kuoli hänen ollessaan 1½-vuotias ja isä hänen ollessaan 3-vuotias. Sen jälkeen hän oleskeli yhdeksän vuoden ajan isänsä veljen Jöran Mårtensson Antikkalan tilalla Uudenkirkon (Kalanti) Maurumaan kylässä. Matts kertoi tulleensa sieltä kaupunkiin syksyllä 1696 kerjäämään elantonsa.

Ensin häntä lyötiin vähän ennen joulua erään saksalaisen kauppiaan luona niin, että hänen selkäänsä tuli vikaa, ja hän joutui kävelemään kepin varassa. Nyt viikkoa aiemmin perjantaina puolen päivän aikaan hän meni asessori Johan Gabrielssonin taloon, josta isäntä oli hovioikeudessa. Matts istui pari tuntia eteisessä kerjäämässä, mutta ei saanut mitään. Kun hän alkoi huutaa kovaan ääneen herättääkseen huomiota, tuli asessorin koulua käynyt sukulainen Gabriel paikalle. Gabriel potki Mattsia ensin, ja otti sitten hänen keppinsä ja hakkasi hänet sillä. Lopulta Gabriel tarttui hänen hiuksiinsa ja raahasi hänet portille, jossa hän tönäisi Mattsin katuun. Tästä käsittelystä Matts tuli aivan mustelmille, eikä hän voinut kävellä enää sen jälkeen.

Kun Matts jätettiin makaamaan kadulle, nouti eräs vaimo hänet sieltä takaisin asessorin taloon, ja antoi hänelle lämmitettyä olutta ja leipää. Kun asessori tuli paikalle, käski hän heittää vettä Mattsin niskaan. Poika raahattiin tämän jälkeen takaisin kadulle kauppias Simon Jobbin katupuodin luo, jossa hän makasi iltaan saakka. Tuolloin Gabriel palasi hänen luokseen ja käski parin miehen viedä hänet kauppias Nils Kockin lesken Brita Mattsdotterin luo. Kantajille Gabriel lupasi palkaksi leivän. Kockin leski ei kuitenkaan ottanut Mattsia vastaan, ja myöhemmin illalla eräs vanha ajuri, jonka nimeä Matts ei tiennyt, vei hänet maalari Johan Saltbergin luo, jossa ajuri asusteli. Lauantain aamuna ajuri vei hänet torille, jossa hän makasi koko päivän tukkipinon päällä. Illalla ajuri haki hänet jälleen asuntoonsa.

Kun ajuri vei hänet jälleen torille sunnuntaina, vietiin Matts asessori Erik Tigerstedtin taloon, jossa hän sai olla kolme viikkoa. Sen jälkeen hänet vietiin kauppias Karl Schefferin taloon kolmeksi yöksi. Kun hänet ajettiin sieltä ulos, vietiin hänet raastupaan ja sieltä jälleen asessori Tigerstedtin taloon neljäksi yöksi. Lopulta jalosyntyinen paroni ja maaherra Lorentz Creutz noukki hänet kadulta hovioikeuden presidentin talon portilta ja vei taloonsa, jossa hän oli siitä lähtien kolmen viikon ajan ennen oikeudenkäyntiä.

Veli Pekka Toropainen

Antonietta Toini – Suomen laulutaiteen unohdettu suuruus

Antonietta Toini Lady Pamelana Fra Diavolo-
oopperassa Milanossa.

Oopperan ystävänä oli kiehtovaa löytää suvusta oopperalaulaja. Nimi Antonietta Toini ei tosin sanonut minulle mitään, mutta tarkemmin asiaa tutkiessani selvisi, että kyseessä oli suuren luokan laulajatar, mezzosopraano, joka ensimmäisenä suomalaisena lauloi maailman kuuluisimman oopperatalon Milanon La Scalan lavalla.

Toini Inkeri Putkonen syntyi Raumalla 5. marraskuuta 1901. Hänen isänsä, FM Pekka Putkonen oli kuollut kolme viikkoa aikaisemmin umpisuolentulehdukseen. Perheen esikoinen Tauno Ilmari oli vajaan kahden vuoden ikäinen. Miehensä kuoltua Ida Alina (s. Paasia) lapsineen muutti Sääksmäelle, josta vuonna 1911 Helsinkiin.

Toini oli jo varhain selvillä siitä, että hänestä tulee laulaja. Hän opiskeli laulua Helsingin musiikkiopistossa, jonka jälkeen yksityisesti Rosina Tengénin ja Annikki Uimosen johdolla. Syksyllä 1922 lauluopinnot jatkuivat Milanossa ensin Eugenio Giraldonin ja vuodesta 1924 Giannina Russin johdolla. Ensiesiintyminen tapahtui onnistuneesti Milanon Dal Verme-teatterissa 26. syyskuuta 1926. Nimi Toini Putkonen ei kelvannut italialaiselle ooppera-näyttämölle, joten ensiesiintymisen alla impressaari keksi hänelle taiteilijanimen Antonietta Toini.

Euroopassa oli 1920-luvulla useita kierteleviä oopperaseurueita ja Dal Verme-kiinnityksen loputtua Antonietta Toini lähti laajalle kiertueelle. Hän liittyi italialaiseen oopperaseurueeseen, jonka tähti oli 1920-luvun suurin dramaattinen sopraano Giannina Arangi Lombardi. Ennen television ja äänilevyn aikakautta ihmiset kävivät paljon kuuntelemassa elävää musiikkia, joten kierteleville oopperaseurueille oli kysyntää.

Tuohon aikaan Italiassa oli pulaa hyvistä mezzosopraanoista, joten nuorelle lahjakkaalle laulajalle riitti töitä. Hän sai kiinnityksen Milanon La Scalaan (virallisesti Il Teatro alla Scala) vuodeksi 1929 ja uudelleen vuodeksi 1934. Jokaisen laulajan haave on saada laulaa La Scalan lavalla. Antonietta Toinin kohdalla haave toteutui vuonna 1929 Lady Pamelan roolissa Daniel-François-Esprit Auberin merirosvoaiheisessa oopperassa Fra Diavolo. Elokuussa 1934 hän esiintyi Arena di Veronassa, Italian toisella ikonisella oopperanäyttämöllä.

Vuosina 1935–1936 Antonietta Toini oli kiinnitettynä Frankfurt am Mainin oopperan ensimmäiseksi mezzosopraanoksi. Hän lauloi tuona aikana useita merkittäviä Wagner-rooleja. Hänen ääntään on kuvattu muhkeaksi ja dramaattissävyiseksi, joten se oli kuin luotu Wagnerin massiivisten oopperoiden vaativiin rooleihin. On valitettavaa, ettei Antonietta Toinilta tiettävästi ole säilynyt äänitteitä hänen parhailta vuosiltaan.

Toini Nikander

Toinen maailmansota katkaisi Antonietta Toinin uran. Oopperalaulajan ääni on parhaimmillaan 40 ikävuoden molemmin puolin. Sodan syttyessä Antonietta Toini oli 38-vuotias, joten todennäköisesti uran huippuvuodet jäivät häneltä kokematta. Sodan jälkeen kesti useita vuosia ennen kuin oopperatalojen toiminta vähitellen elpyi sodan runtelemassa Euroopassa.

Sodan jälkeen Antonietta Toini esiintyi jonkin verran kotimaassa. Hän oli avioitunut vuonna 1932 varatuomari, pankinjohtaja Väinö Nikanderin (1892–1967) kanssa. Avioliitto oli lapseton. Pariskunta ehti asua Helsingissä, Kotkassa ja Viipurissa ennen asettumistaan Tampereelle vuonna 1942.

Antonietta Toini ei kotirouvana kauan viihtynyt, vaan ryhtyi – nyt nimellä Toini Nikander – laulunopettajaksi Tampereen musiikkiopistoon ja hänellä oli luultavasti myös yksityisoppilaita. Tampereen Ooppera perustettiin joulukuussa 1946 ja Toini Nikander nousi pian sen toiminnan keskushenkilöksi. Vaikka toiminta ei ollut aivan La Scalan luokkaa, hän paneutui siihen yhtä suurella innolla. Toini Nikander oli Tampereen Oopperan työvaliokunnan puheenjohtaja 1948–1959 ja johtokunnan puheenjohtaja 1963–1972.

Toini Nikander palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1948. Nikanderin pariskunta keräsi laajan taidekokoelman, jonka Toini Nikander vähän ennen kuolemaansa lahjoitti miehensä syntymäkaupungin Turun taidemuseolle. Hän kuoli Tampereella 3. heinäkuuta 1990.

Pirjo Terho