keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Suvun kertomuksista ja Sukutarinakilpailusta

Suomen Sukututkimusseuran juhlavuoden 2017 teemana oli” Jokaisella on tarina”. Juhlavuonna järjestettiin myös kirjoituskilpailu, Sukutarinakilpailu, jonka tarkoituksena oli rohkaista sukututkijoita jalostamaan sukutietoa lyhytproosan avulla lukijaystävällisempään muotoon. 

Vuoden 2017 Sukutarinakilpailuun osallistui kiitettävä joukko sukututkimukseen perustuvia kertomuksia ja ne julkaistiin Sukutarinat 2017 -nimisenä antologiana. Kilpailu herätti siinä määrin kiinnostusta, että Seura päätti järjestää sen uudelleen vuonna 2018, 2019, 2020, 2021 ja jälleen 2022. Kilpailuihin tulleet tarinat julkaistiin Sukutarinat-antologioina ja Sukutarinat 2021 -antologia on tekeillä.

Nykypäivänä puhutaan paljon tarinallistamisesta. Sillä tarkoitetaan erilaisten organisaatioiden viestinnässä muotoiltuja ydintarinoita, joilla tuotetaan asiakasta osallistavaa markkinointia. Yritykselle siis tarkoituksellisesti luodaan tarina, jota käytetään välineenä asiakaskokemuksen ja elämyksellisyyden kehittämisessä.

Markkinoijien maailmassa tarina ja tarinankerronta ovat jotakin muuta kuin sukututkimuksessa. Markkinointiviestinnässä välitetään organisaation tarinallistamisen tuloksena syntynyttä ydintarinaa mitä erilaisissa muodoissa eikä tarinan tarvitse olla totta. Pääasia on, että asiakas kiinnostuu tarinasta ja siksi markkinoijien tarinat usein pohjautuvat todellisuuteen, esimerkiksi organisaation historiaan.

Sukutarinakilpailussa ei ole kyse tarinallistamisen tuloksena syntyneistä tarinoista, vaan sukututkimuksen narratiivisuudesta eli kerronnallisuudesta, toisin sanoen siitä, että sukututkimuksen menetelmin hankittu rajattu tieto esitetään perinteisen sukutaulujärjestelmän sijaan proosamuotoisena kertomuksena. 

Yleensä sukututkijan kirjoittama kertomus koostuu sukuun ja henkilöihin liittyvän tiedon lisäksi historiallisesta kontekstista eli historiantutkimuksen tuottamasta tiedosta, joka koskee sitä aikaa ja paikkaa, jossa kertomuksen henkilöt elivät. Kertomus saattaa sisältää fiktiivisiä aineksia kuten henkilöiden välistä keskustelua tai näiden toiminnan motiiveja, mutta tavallisesti lukija kykenee asiayhteydestä päättelemään faktan ja fiktion rajan.

Silloin kun sukua käsittelevä kertomus on kokonaan tai pääosin luovan kirjoittamisen tulosta, siitä olisi hyvä tavalla tai toisella kertoa lukijalle. Jos on kyse romaanista, asia käy jo lajityypistä ilmi, mutta lyhytproosassa voi fiktiivisen kertomuksen tunnistaminen ilman kirjoittajan apua olla joskus vaikeaa.

Suvun historiaa käsittelevä kertomus on tekstin pituuden ja sisällön puolesta lähellä sukuartikkelia, jolla yleensä tarkoitetaan tieteellisen kirjoittamisen tuloksena syntynyttä raporttia sukututkimuksen tuloksista. Ilman lähdeviitteitäkin kirjoitettua tekstiä voidaan kutsua sukuartikkeliksi, jolloin eräs eronteon kriteeri voi olla se, missä määrin tekstissä on kontekstitietoa. Koska sukuartikkeli on raporttityyppinen kertomus, rajoittuu kontekstin kuvailu siinä tulosten kannalta kaikkein välttämättömimpään.  

On siis selvää, että Sukutarinakilpailuun osallistuu kertomusten lisäksi sukuartikkeleita, mutta sillä ei ole mitään käytännön merkitystä. Tärkeintä on, että kertomuksia kerrotaan, kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan. Suvun kertomusten kautta oman historia avautuu paitsi kirjoittajalle, myös suvun jäsenille aivan eri tavalla kuin perinteisessä sukukirjassa, joka pohjaa laajaan sukudataan.

Kertomuksen kirjoittamisen suurin ongelma on liikkeelle lähteminen. Tarkastelemalla pelkästään omia kirkonkirjoihin perustuvia tutkimuksiaan havaitsee monenlaisia seikkoja, joiden varaan kertomuksen voi rakentaa. Esimerkiksi runsas pienten lasten kuolleisuus tiettyyn aikaan voi johdattaa selvittämään, riehuiko paikkakunnalla kenties jokin kulkutautiepidemia. Ruotusotilasesi-isän vaiheista löytyy aina jotakin kiinnostavaa kerrottavaa varsinkin, jos tutkii myös sotilasrullia. 

Kertomusten aiheita on helppo löytää eikä ensimmäisten tarvitse olla pitkiä. Mutta kun alkuun pääsee, huomaa kertomusten kirjoittamisen palkitsevaksi ja taito kasvaa kerta kerralta. Suosittelen lämpimästi pohtimaan ajatusta, että se sukukirja, joka monen sukututkijan mielessä häämöttää, koostuisikin monesta omaa sukutaustaa käsittelevästä kertomuksesta.

P. T. Kuusiluoma

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti