Avioliittoa paenneet miehet

Saaristolaiva Lorenzo Magalottin mukaan 1674.
Kuva: Suomen merimuseo.

Turussa 1600-luvulla aviottomaan raskauteen päätyneet naiset, jotka olivat lähes poikkeuksetta piikoja, joutuivat usein käyttämään kaikki keinonsa saadakseen lapsensa isän vastuuseen. Osa miehistä sopi suosiolla avioliitosta tai rahallisesta korvauksesta, mutta monet yrittivät kiemurrella vielä oikeuden edessä vastuustaan. Siinä he tosin onnistuivat harvoin. Miehille tavallisin keino välttää epämieluinen avioliitto oli kuitenkin kaupungin tomujen karistaminen jaloista.  

Mies katosi usein jälkiä jättämättä, tai hänen mahdollinen olinpaikkansa tiedettiin vain summittain. Ruotsin valtakunnan ollessa laajimmillaan sen kolkat ulottuivat ympäri Itämeren, joten mahdollisuuksia katoamiseen oli runsaasti. Ratsumies Anders Simonsson siitti Anna Eriksdotterille lapsen, ja vielä toisen vuonna 1654, jolloin Anders lähti pakosalle. Kukaan ei tiennyt hänen olinpaikkaansa. Myös Margareta Pedersdotter ja Adrian Gottleben, jotka molemmat palvelivat kauppias Hans Johanssonilla, saivat yhdessä lapsen. Adrian matkusti tämän jälkeen Saksaan, eikä hänen paluustaan ollut varmuutta. Brita Johansdotterille lapsen siittänyt renki Anders pakeni puolestaan Riikaan samana vuonna.

Turusta oli mahdollista paeta laivojen matkustajana. Kuninkaallinen majesteetti kielsi kuitenkin asetuksellaan sellaisten ihmisten ottamisen laivoihin, joilla ei ollut viranomaisen antamaa matkustuspassia. Laivurit eivät aina noudattaneet sääntöjä, mutta joutuivat kiinni jäädessään myös vastuuseen teostaan. Uskelan Annilassa syntynyt renki Simon Bertilsson makasi Tammelan Saarella syntyneen piika Brita Eskilsdotterin ja siitti tälle lapsen aviolupauksen alla. Perämies Thomas Suolala kuljetti rengin muualle, joten hänen tuli hankkia mies jälleen Turkuun. Perämies sekä hänet tekoon houkutellut Mårten Gefvert tuomittiin molemmat 40 markan sakkoon.

Jotkin naisista uskoivat miehen paluuseen, vaikka asiasta ei ollut varmuutta. Isonkyrön Palon kylässä syntynyt Margareta Jöransdotter kertoi syyskuussa 1674 palvelleensa Turussa kolme vuotta. Hän valitti antautuneensa suhteeseen jalosyntyisen luutnantti Arvid Grabben rengin Jakobin kanssa ja sen seurauksena hän synnytti lapsen. Margaretan mukaan Jakob antoi hänelle avioliiton merkiksi hopealusikan ja riikintaalarin. Mies matkusti kaupungista Birgitan päivän aikaan aikomuksenaan hankkia varoja häiden pitämiseen, mutta hän ei palannut matkaltaan. Margareta oli sitä mieltä, että mies saattaisi kuitenkin vielä tulla takaisin.

Jotkut miehistä joutuivat lopulta tulemaan takaisin Turkuun työnsä takia, tai he olettivat tekonsa unohtuneen vuosien kuluessa. Perniön Pyhäjoelta kotoisin olleen piika Annika Eriksdotterin maannut tukholmalaisen kauppiaan Matts Mattssonin kirjuri Per Hansson antoi Annikalle 20 taalaria ennen paluutaan Tukholmaan ja pyysi, ettei hän antaisi kirjata lasta itselleen, vaan jollekulle toiselle. Kun Per palasi seuraavan kerran kauppa-asioissa Turkuun, määrättiin hänelle 40 hopeamarkan sakko.

Myös muualle palvelukseen lähteneitä ja miehen pettämäksi joutuneita palvelijattaria palasi kotiin Turkuun perheensä hoiviin. Turussa syntynyt Hebla Reinholdsdotter kertoi huhtikuussa 1662 palvelleensa kuvernööri Bengt Hornin hovissa Tallinnassa 1½ vuotta pesijättärenä. Tukholmasta kotoisin ollut räätälinkisälli Bengt Larsson siitti hänelle lapsen ja lupasi avioitua hänen kanssaan, mutta ei sitten toteuttanutkaan lupaustaan. Siksi Hebla tuli Turkuun äitinsä luo, jossa hän synnytti lapsensa viikkoa ennen joulua 1661. Miehillä oli myös muita keinoja vältellä avioliittoa, mutta siitä ensi kerralla.

Veli Pekka Toropainen

Agatha De la Myle – Rymättylän runoilijatar

De la Myle-suvun hautakappeli Rymättylän kirkkomaalla.
Kuva: Riitta Ilvonen.

Rymättylän Airismaalla sijaitsevan Maanpään kartanon omisti vuodesta 1763 Kuurinmaalta lähtöisin ollut, Puolan armeijassa palvellut kapteeni Karl Johan De la Myle (1728–1798). Paitsi sotilas, hän oli myös osaava ja tarmokas maanviljelijä. Kartanon rouva Agatha oli sivistynyt ja kirjallisesti lahjakas valistusaatteiden kannattaja. De la Mylen pariskunta nautti suurta arvostusta asuinpaikkakunnallaan.

Agatha Lovisa De la Myle (s. Brunnengräber) syntyi Kuurinmaan herttuakunnassa Rymättylän rippikirjan mukaan 30. elokuuta 1727; joissakin lähteissä (mm. Berg–Stålberg: Anteckningar om svenska qvinnor) syntymävuodeksi mainitaan 1724. Agathan vanhemmat olivat Dobelen kaupunki- ja maaseurakunnan rovasti Andreas Johannes Brunnengräber ja Gertruda Elisabeth De la Myle. Agatha solmi vuonna 1750 avioliiton serkkunsa Karl Johan De la Mylen kanssa. Vuosien 1751–1762 välisenä aikana perheeseen syntyi kuusi lasta, kaksi poikaa ja neljä tytärtä.

Karl Johan De la Mylen vaakuna Rymättylän
kirkossa. Kuva: Thomas Ilvonen.

Ennen Suomeen muuttoaan De la Mylen perhe asui Kuurinmaalla Tuckumin (nyk. Latvian Tukums) kaupungin lähellä Oschelij´n kartanossa. Perhe toi mukanaan Rymättylään maaorjia ja suuren, arvokkaan kirjaston. De la Mylet asuivat Maanpäässä jo perheen kuopuksen syntyessä kesäkuussa 1762. Varsin pian Agathalle kuitenkin tuli asiaa entiseen kotimaahansa, sillä vuonna 1764 kapteeni De la Myle lahjoitti Rymättylän seurakunnalle 48 kuparitaalaria ”rouvansa palattua Kuurinmaalta”.

Maanpään kartanon rakennukset ovat pääosin 1700-luvun loppupuolelta De la Myle-suvun ajoilta.  Suku oli balttilaista aatelia, mutta Ruotsin tai Suomen ritarihuoneeseen sitä ei koskaan introdusoitu. Rymättylän kirkon kuoriin De la Mylet teettivät oman lehterin, jonka kaidetta koristavat molempien puolisoiden vaakunat. Rymättylän kirkkomaalle rakennettiin suvulle oma hautakappeli.  

Perheen Suomeen asettumisen pääasialliseksi syyksi on arveltu velkaa, jota kapteeni De la Myle yritti periä Ruotsin kruunulta. Hän kertoi esi-isänsä, Mitaun kaupungin rikkaan porvarin lainanneen vuonna 1658 Ruotsin kuninkaalle Kaarle X Kustaalle 50 000 hopeataalaria, joka oli edelleen takaisin maksamatta. Kruunu ei tunnustanut velkaa.

Suomen vetovoimaa saattoi lisätä se, että tänne oli jo aiemmin muuttanut Karl Johanin sisar Eleonora Elisabet (1726–1810) avioiduttuaan vuonna 1754 Turun akatemian professorin, sittemmin piispan Jakob Haartmanin (1717–1788) kanssa. Tämän sukulaisuuden ansiosta De la Mylet ehkä toivoivat pääsevänsä Suomessa hyvään yhteiskunnalliseen asemaan.  

Maanpään kartano Rymättylä. Kuva: Museovirasto.

Palvelijoiden hoitaessa sekä lapset että talouden Agathalle jäi hyvin aikaa kirjallisille harrastuksilleen. Hän kirjoitti ”kauniita säkeitä saksan kielellä” ja runoja myös latviaksi. Agatha oli kirjeenvaihdossa useiden oppineiden, kuten saksalaisen professorin, runoilijan ja filosofin Christian Fürchtegott Gellertin (1715–1769) ja ruotsalaisen kirjastonhoitajan ja virsirunoilijan Carl Christoffer Gjörwell vanhemman (1731–1811) kanssa. Agathan läheiseen tuttavapiiriin kuului myös Turun akatemian professori, historiantutkija Henrik Gabriel Porthan (1739–1804).

Agatha julkaisi runon Lofqväden (ylistyslaulu) Kustaa III:n kruunajaisten ja kuninkaan vuonna 1772 tekemän vallankaappauksen kunniaksi. Kenties taka-ajatuksena oli liehitellä uutta hallitsijaa, josko tämä ottaisi harkintaansa kruunun väitetyn velan De la Myle-suvulle. Toisena vaikuttimena saattoi olla perheen vanhemman pojan (toiseksi vanhimman lapsen) Fredrik Ludvigin (1752–1797) sotilasuran edistäminen.

Agatha De la Myle kuoli Rymättylässä 1. syyskuuta 1787 ja haudattiin suvun omaan hautakappeliin 5. syyskuuta. Kuolinsyyksi on merkitty halvaus (slag). Hän oli kuollessaan 60- tai 63-vuotias riippuen siitä kumpi syntymävuosi on oikea.

Pirjo Terho

 

Hyvää Minna Canthin päivää!

Minna Canth 

Minna Canth (alunperin Ulrika Wilhelmina Johnson, 19.3.1844– 12.5.1897 Kuopio) oli suomalainen kirjailija, lehtinainen, liikenainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän oli ensimmäinen merkittävä suomenkielinen näytelmäkirjailija ja prosaisti Aleksis Kiven jälkeen sekä ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen. Ajatusmaailmaltaan hän oli vapaamielinen nuorsuomalainen. Canth edisti naisten asemaa muun muassa tekemällä työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi. Hän oli myös suomenkielisen koulutuksen uranuurtajia.
 
Minna Canth syntyi Tampereella ja hänen isänsä Gustaf Vilhelm Johnson työskenteli Finlaysonin puuvillatehtaalla mestarina ja oli vaimonsa Lovisa Ulrikan tavoin lähtöisin köyhistä oloista. Perheessä oli myös isän mukaan nimetty poika Gustaf Vilhelm (Gusti) ja toinen tytär Augusta Katharina. Perhe asui Canthin lapsuudessa Tampereen köyhälistön kaupunginosassa. Perheen taloudellinen tilanne koheni, ja vuonna 1853 perhe muutti Kuopioon, kun isä Gustaf Vilhelm sai hoitaakseen Tampereen Lankakaupan.
 
Kuopiossa Canth jatkoi jo Tampereella ruotsinkielisessä työläislasten Finlaysonin tehtaankoulussa alkanutta koulunkäyntiä. Sieltä Miinu Johnson, joka kutsui tuolloin itseään Minaksi, siirtyi Soldanin sisarusten (Aleksandra, Augusta ja Edla ylläpitämään ruotsinkieliseen kouluun. Täältä Canth eteni vielä kolmivuotiseen ruotsinkieliseen valtion tyttökouluun Frouvasväen koulu sivistyneimpäin (herraisten) vanhempain tyttäriä varten, johon hänen ei olisi syntyperänsä takia pitänyt päästä. Kauppias Gustaf Johnsonin hyvän taloudellisen menestyksen takia näin kuitenkin tapahtui.
 
Gustaf Johnsonin liiketoimet sujuivat hyvin, ja hänellä oli varaa pitää kaupassa apulaista tyttärensä sijaan. Canth oli tullut myös avioitumisikään, mutta avioliiton sijaan hän toivoi itsenäisen naisen uraa. Mahdollisuuden haaveeseen tarjosi Jyväskylässä vuonna 1863 alkanut kansakoulunopettajaseminaari, sillä opettajattarena nainen saattoi elättää itsensä menemättä naimisiin. Seminaarin myötä naisella oli ensimmäistä kertaa Suomessa mahdollisuus opiskella johonkin muuhun kuin kätilön ammattiin.
 
Miinu Johnson pääsi syksyllä 1863 vasta perustettuun Jyväskylän seminaariin, joka koulutti kansakoulunopettajia. Opinnot jäivät kuitenkin kesken vuonna 1865 hänen hyväksyessään seminaarin luonnontiedon opettajansa Johan Ferdinand Canthin kosinnan. He menivät naimisiin ja asettuivat asumaan Jyväskylään. Seminaarissa aikaisemmin Minaksi itseään kutsunut Canth alkoi käyttää etunimeä Minna. Pariskunnalle syntyi kaikkiaan seitsemän lasta: Anni (1866–1911), Elli (1868–1944), Hanna (1870–1889), Maiju (1872–1943), Jussi (1874–1929), Pekka (1876–1959) ja Lyyli (1880–1969).[8] Silti Canth ehti harjoittaa hyväntekeväisyyttä köyhien keskuudessa ja kirjoittaa miehensä toimittamiin Keski-Suomi- ja Päijänne-sanomalehtiin novelleja, uutisia ja yhteiskunnallisia kannanottoja, erityisesti raittiuteen ja naisiin liittyvistä aiheista. Vuonna 1879 Canthin elämässä tapahtui merkittävä käänne: hänen miehensä kuoli pitkään sairastettuaan vähän ennen perheen seitsemännen lapsen syntymää.
 
Maaliskuussa 1880 Canth muutti lapsineen takaisin Kuopioon. Siellä hän ryhtyi hoitamaan vuonna 1877 kuolleen isänsä lankakauppaa, joka oli kehnossa taloudellisessa kunnossa. Canth sai liikkeen jaloilleen, ja perheen taloudellinen asema parani. Kolmen vuoden kuluttua Canth otti vastuun myös sekatavarakaupasta, jota hänen veljensä oli hoitanut. Liiketoimet takasivat taloudellisen toimeentulon, jonka turvin Canth pystyi hankkimaan kirjallisuutta ulkomailta asti ja keskittymään myös kirjoittamiseen.
 
Canth julkaisi kaikkiaan kymmenen näytelmää, seitsemän pitkää novellia sekä lisäksi kertomuksia, lehtiartikkeleita ja puheita. Hän oli aikansa keskeinen realismin edustaja ja tarkasteli teoksissaan yhteiskunnan epäkohtia. Fiktiivisten teosten lisäksi Canth kirjoitti kantaa ottavia kirjoituksia lehtiin eikä empinyt esittää radikaalejakaan ajatuksia. Hän piti myös luentoja, suomensi joitakin teoksia, toimitti Vapaita Aatteita -lehteä ja otti muutenkin aktiivisesti osaa kirjalliseen elämään.
 
Kuopiossa Canthin ympärille kokoontui kirjallisuudesta kiinnostuneita ihmisiä, ja Canthin Kanttilaksi kutsuttuun taloon syntyi Minnan salonki. Siellä vieraili monia myöhemmin tunnettuja kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia. Kaukaisimmat vieraat tulivat ulkomailta asti. Canth jatkoi liikkeenpitoa, kirjoittamista ja salongin pitämistä, kunnes kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen 53-vuotiaana 12. toukokuuta 1897. Hänet haudattiin Kuopioon, ja hautajaisista muodostui merkittävä tapahtuma.
 
Sisäasiainministeriö on suosittanut yleistä liputusta Canthin syntymäpäivän ja tasa-arvon johdosta vuodesta 2003. Helsingin yliopisto merkitsi Minna Canthin päivän vakiintuneeksi liputuspäiväksi vuodesta 2007 alkaen. Hän on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on saanut oman liputuspäivän, 19. maaliskuuta.
 
Minna Canthista SukuHaussa

• "Minna Canth", Historiallinen lukukirja. Suomen historia elämäkertoina 1913
• Jalmari Finne: "Minna Canthin syntyperä", Genos 3/1943
• Rafael Sumeuus, "Ännu om Minna Canths härstamning", Genos 4/1943
• "Minna Canth", Kansallinen elämäkerrasto 1, 1927
• Aina Lähteenoja: "Canth-suku", Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 21 (1937)

Oman elämänsä naiset

Olaus Magnus Pohjoisten kansojen historia 1555.

Martti Luther opetti, että avioliitto oli ihmisen elämän suuri onni ja pyhä tila, joka ohitti luostarielämän, sillä Jumala oli käskenyt ihmisen lisääntymään ja täyttämään maan. Maallinen esivaltakin hyötyi tästä, sillä perheellinen ihminen asettui aloilleen, teki työtä, maksoi veronsa ja tuotti uusia valtakunnalle tärkeitä kansalaisia. Kaikki oli siis harmonista ja hyvin, mikä miellytti Jumalaa ja hänen majesteettiaan.  Oliko asia todella näin? Olen kerännyt 1600-luvun Turusta säännönmukaisesti kaikki aviottoman lapsen synnyttäneitä äitejä koskevat sadat oikeustapaukset, jotka kertovat eri kieltä. 

Avioton lapsi merkitsi äidilleen kunnian menetystä. Kunnia oli 1600-luvulla keskeinen asia ihmisen menestymisessä elämässä. Jos sen menetti, joutui yhteisön ulkopuolelle ja menetti ihmissuhteensa ja jopa elantonsa. Tämä ihanne saattoi koskea Turussa varakkaampia porvarisnaisia, mutta käytäntö ei ulottunut kaupungissa palveleviin piikoihin. Heidän hairahduksensa aiheutti heille vain ohimenevää haittaa. Elämä jatkui palveluksessa ja avioliittokin solmittiin myöhemmin.

Kun naimaton nainen harjoitti luvatonta seksiä ja synnytti sen seurauksena lapsen, katsottiin hänet vielä 1600-luvulla pääasiassa miehen uhriksi, ja hänen tuli saada korvaus neitsyytensä menettämisestä ja kunniansa vähenemisestä, kuten oikeuspöytäkirjoihin merkittiin. Jos mies ei suostunut avioliittoon, tuli hänen maksaa rahallinen korvaus naiselle ja lisäksi sakko teostaan. Naimisen kaaren kolmannen luvun mukaan suhteesta määrättiin miehelle aviovuoteesta syntyneen neitsyen häpäisemisestä 40 hopeamarkan sakko, mutta maattu selvisi puolella summalla. Mikäli nainen sitten sai lisää lapsia, kaksinkertaistui hänen itsensä maksana sakkosumma. Samalla hänelle maksettava korvaus kunnian menettämisestä puolittui. 

Molemmat osapuolet lähetettiin aina tuomiokapitulin konsistoriin saamaan kirkonrangaistuksensa. Tosin mies oli usein kadonnut kuin tuhka tuuleen, joten langennut nainen joutui ilmoittamaan yksin, että hän katui tekoaan, jonka hän oli tehnyt Jumalaa ja seurakuntaa vastaan. Siksi hän joutui pyytämään, että pääsisi uudelleen ehtoolliselle ja seurakunnan yhteyteen. Kirkkolaki onneksi määräsi, että suoritettuaan rangaistuksensa jalkapuussa tai huoripallilla sekä rukoiltuaan kirkossa julkisesti synninpäästöä häntä ei saanut enää muistuttaa teostaan.

Naiselle maksettavan korvauksen suuruus vaihteli sopimuksen mukaan. Aviottoman lapsen äidit sopivat usein itse tai isänsä avulla ilman oikeuden puuttumista asiaan heille maksettavista korvauksista. Korvaussummia mainitaan kymmenestä hopeataalarista, joka oli piian neljän vuoden palkka, aina 60 hopeataalariin. Korvausta kutsuttiin myötäjäisiksi, sillä niiden tarkoituksena oli antaa naimattomalle piialle pesämuna tulevaa avioliittoa varten. 

Heinäkuussa 1641 käsiteltiin kämnerinoikeudessa juttua, joka on tavanomainen. Sen mukaan tynnyrintekijä Hans Remmer oli siittänyt ennen pääsiäistä syntyneen ja vielä elävän poikalapsen piika Gertrud Grelsdotterille. Hans väitti piian maanneen myös muiden kanssa, mutta hän ei kyennyt todistamaan sanojaan. Sen sijaan piian entiset emännät todistivat hänet kunnialliseksi. Gertrudin mukaan Hans ei ollut luvannut hänelle avioliittoa tai antanut mitään kihlalahjoja. Hans oli kuitenkin antanut hänelle rahaa lapsen elatukseen. He saivat sakot ja heidät määrättiin elättämään lapsi, kuten laki määräsi, eli se piti siirtää kolmannella ikävuodellaan isän haltuun ja molempien vanhempien tuli elättää lasta seitsemännestä ikävuodesta eteenpäin. Erilaisia tapauksiakin oli, mutta siitä seuraavassa blogissa.

Veli Pekka Toropainen

Suku 2022 -tapahtumaa vietettiin viikonloppuna 12.–13.3.2022

Valtakunnallisia sukututkimuspäiviä vietettiin Suku 2022 -tapahtuman nimellä viime viikonloppuna jo toista kertaa verkossa. Tapahtuman avajaisissa kuultiin Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtajan Jouni Elomaan puhe. Puheessaan Elomaa painotti huolellisen ja vastuullisen sukututkimuksen merkitystä. Voit kuunnella puheen Seuran YouTube-kanavalla.

Avajaisissa julkistettiin myös Vuoden sukukirja 2021 -kilpailun tulokset. Vuoden sukukirjaksi 2021 valittiin Erkki Toivosen teos Uudenkirkon Toivoset, Sortavaiset ja Uskit. Viipurin läänin Uudenkirkon Itärannalla 1500–1700. Kilpailun raati piti voittajakirjaa teknisesti toimivana ja helposti lähestyttävänä. Kirjassa on kattava lähdeluettelo, huolellisesti tehty viiteapparaatti ja runsaasti liitteitä. 

Lisäksi avajaisissa luovutettiin Suomalaisen sukututkimuksen kultainen ansiomitali Seuran tutkijajäsen Maria Jarlsdotter Enckellille. Huomionosoituksen perusteena on Maria Enckellin pitkäaikainen ja syvällinen perehtyminen Suomesta Venäjän Alaskaan suuntautuneeseen siirtolaisuuteen ja henkilöhistoriaan.

Suku 2022 -tapahtuman teemana oli tänä vuonna DNA-kartoituksen käyttö sukututkimuksessa, jota lähestyttiin erityisesti savolaisen asutushistorian näkökulmasta. Tapahtuma oli ensimmäinen suuri DNA-kartoituksen käyttöön sukututkimuksessa keskittynyt seminaari Suomessa. Tapahtuman aikana kuultiin yhteensä kahdeksan asiantuntijaesitelmää, joita esittivät alaan syvällisesti perehtyneet edelläkävijät. 

Esitelmiä kuunteli parhaimmillaan yhtä aikaa noin 500 kuulijaa. Erityistä kiinnostusta herättivät Ari Kolehmaisen esitelmät savolaisesta Y-DNA:sta ja professori emeritus Auvo Kostiaisen esitelmä John Mortonin suomalaisista sukujuurista. Esitelmät herättivät myös vilkasta keskustelu ja yleisökysymyksiä. 

Tapahtuman juontajana toimi palveluvastaava Juha Vuorela, joka esitti esitelmien välissä lyhyitä tietoiskuja ja Savon ja Kuopion historiaa elävöitäviä videoita. Kaikkiaan tapahtuman suoratoistovideoita katseltiin lauantaina yli 3 000 ja sunnuntaina noin 2 000 kertaa.

Tapahtuman ajaksi SukuHakuun avattiin kaikkien käytettäväksi nimenmuutokset, Siirtokarjalaisten tie -osoitehakemisto sekä Oulun läänin lääninkonttorin anomusdiaarit. Tämä lisäsikin SukuHaun kävijämääriä viikonlopun ajaksi noin 80 prosenttia ja toi palvelun pariin paljon uusia käyttäjiä. Tapahtuman aikana oli myös tarjolla sukututkimusneuvontaa Seuran Facebook-keskusteluryhmässä (https://www.facebook.com/groups/suomensukututkimusseura). Tapahtuman Virtuaalisessa messuhallissa 18 näytteilleasettajaa esitteli omaa toimintaansa videoilla ja pitämällä auki omia messukanaviaan, joilla oli tarjolla monipuolista ohjelmaa koko tapahtuman ajan.

Pyydämme kaikkia Suku 2022 -tapahtumaan osallistuneita antamaa palautetta osoitteessa suku2022.com/anna-palautetta-tapahtumasta.

Monien mahdollisuuksien DNA-testit

Sukututkimuksen DNA-testit nousevat aika ajoin otsikoihin, kun tutkimustyössä on tehty läpimurtoja tai testien tulokset ovat tuoneet jotain yllättävää esille. DNA-testien tulosten avulla pyritään vahvistamaan tehtyä sukututkimusta ja löytämään puuttuvia henkilöitä omaan sukututkimukseen. Mitä ovat sitten ne tilanteet, joissa DNA-testejä voidaan hyödyntää sukututkimuksessa?

Yksi ehkä selkeimmin erottuva tilanne sukututkimuksessa on, kun lapsen isästä ei löydy tietoja. Suositulta Isoisää etsimään -kurssilta saa hyvät alkuohjeet tuntemattoman isän etsimiseksi arkistolähteistä ja siitä, miten jatkaa tutkimusta DNA-testein. Testeinä tällöin käytetään autosomaalitestejä eli ns. serkkutestejä, kuten Family Finder, MyHeritage, Ancestry DNA tai 23andMe, joilla voidaan löytää läheisiä sukulaisia. Perusajatuksena on erotella aviottoman lapsen DNA-osumista ne sukulaiset, jotka ovat tiedossa eli äidin sukulaiset. Apuna tässä voidaan käyttää teettämällä DNA-testi myös äidistä tai tämän lähisukulaisesta. Erottelun jälkeen jäljelle jääneiden, läheisimpien DNA-osumien joukosta ryhdytään etsimään tuntemattoman isän sukulaisia. Hankalaksi etsimisen voi tehdä se, että tällaisissa suvuissa aviottomia lapsia voi esiintyä useammassa sukupolvessa tai aviottoman lapsen vanhemmilla on useampia yhteisiä esivanhempia.

Hiljattain uutisoitiin myös sukututkimuksen DNA-testien käytöstä rikostutkinnassa, kun ruotsalainen sukututkija Peter Sjölund selvitti 16 vuoden takaisen kaksoismurhan Ruotsissa. Tekijän DNA:ta verrattiin FamilyTreeDNA:n tietokannassa oleviin DNA-näytteisiin. Sjölund tutki DNA-osumien esivanhempia 1800-luvulle asti ja näin saatujen esivanhempien jälkipolvia taas 1980-luvulle. Lopulta löytyi pieni joukko henkilöitä, jotka olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja siten ratkaisevassa asemassa tutkinnan selvittämiseksi. Suomessa vastaavaa toimintaa ei ole vielä tiedossa ja nähtäväksi jää, tuleeko olemaan tarvettakaan.

Sinun DNA-tietosi on myös sinun läheisesi DNA-tieto. FamilyTreeDNA:n ja GEDmatch -palvelun sivustoilla voit määritellä tilisi asetuksissa, voidaanko DNA-tietoasi käyttää vakavien, väkivaltaisten rikosten selvittämiseen. FTDNA:n sivustolla tämä löytyy  asetuksista Tietosuoja -välilehdeltä (Privacy&Sharing) valitsemalla Law Enforcement Matching (LEM). Vastaavasti GEDmatchissa tämä tehdään muokkaamalla Police-tietoa.

Perinteisesti sukuseurat ovat teettäneet Y-DNA ja mtDNA -testejä tutkiakseen varhaisimpien esivanhempien tuloreittejä ja vahvistaakseen eri sukuhaarojen sukulaisuuksia. Tämä ei kuitenkaan anna kovin laajaa kuvaa maantieteellisesti tulosten painottuessa muutamilla paikkakunnilla vaikuttaneisiin tiettyihin sukuihin. Paikallisissa sukututkimusseuroissa ja kotiseutuyhdistyksissä on nyt virinnyt kiinnostusta teettää esimerkiksi isälinjoja tutkivia Y-DNA -testejä, joilla pyritään selvittämään kotiseudulla vaikuttaneita sukuja ja sukulaisuussuhteita.

Tavoitteena on saada Y-DNA -tuloksia henkilöistä, joiden varhaisimmat tiedossa olevat mieslinjaiset esi-isät ovat asuneet samoilla seuduilla samana ajankohtana. Näin voimme saada kattavamman läpileikkauksen alueella asuneista henkilöistä ja tuloksista voimme päätellä esi-isien tulosuunnan lisäksi, jotta ovatko he kenties sukua toisilleen.

Testisuunnitelma on pääpiirteissään seuraava: Talojen isäntäluetteloista poimitaan tutkimuksen kohdehenkilöiksi esimerkiksi isäntiä, jotka ovat isännöineet taloaan 1500-1600 -luvuilla. Valitaan taloksi sellainen talo, josta on levinnyt hyvin paljon sukuhaaroja lähialueille ja miksei kauemmaksikin. Näin tutkimus palvelee mahdollisimman laajaa sukupiiriä. Testihenkilöksi etsitään talon isännän suora mieslinjainen jälkeläinen, talohan siirtyi usein isältä pojalle, mutta yhtä hyvin poika saattoi siirtyä muualle ja taloon tulla uusi suku. Mieslinjaisten jälkeläisten jäljittäminen saattaa siis olla hyvin työlästä, mutta mitä enemmän sukuhaaroja löytyy, sitä todennäköisemmin mieslinjoja on jatkunut nykypäiviin saakka.

FamilyTreeDNA tarjoaa kotisivuillaan projektialustan asiakkaidensa käyttöön. Periaatteessa kuka tahansa FTDNA:n asiakas voi perustaa projektiryhmän hyväksyttyään FTDNA:n sopimusehdot ja ylläpitää sitä noudattamalla näitä sopimusehtoja.  Projektit voivat olla Y-DNA tai mtDNA -projekteja, sukunimiprojekteja tai maantieteellisiä projekteja. Maantieteelliset projektit toimivat hyvänä alustana alueelliselle tutkimukselle, sillä projektissa voidaan käsitellä samassa tietokannassa niin yksityisten kuin yhdistystenkin teettämät DNA-testit. 

Nyt on jo esimerkkinä nähtävissä, miten yhden kylän talojen 1600-luvun alkupuolella isännät ovat sukua keskenään, vaikka asiakirjoista heidän sukulaisuutensa ei ole pääteltävissä. Viisi eri taloa, joiden isäntien mieslinjaiset testatut jälkeläisensä ovat toisilleen Y-DNA67 -testillä osumina GD-luvun ollessa 0-1. Odottelemme vielä BigY700 -tuloksia, jotta saisimme tietää, missä vaiheessa näiden mieslinjojen erkaantuminen on tapahtunut.

Riikka Piironen

Sukutarinakilpailu 2021 voittajan haastattelu

Sylvi Talikan muistokirjoitus Jaakkiman sanomissa
13.1.1932. Kuva: Eija Hirvimäki

Vuoden 2021 Sukutarinakilpailun voitti Eija Hirvimäki tarinalla "Sylvi - Karjalan neito".

Mikä sai sinut osallistumaan Sukutarinakilpailuun?

Osallistuin Sukutarinakilpailuun ensimmäisen kerran vuonna 2019 tarinalla "Kerro minulle, äiti – muistikuvia sukuni vaiheista Lumivaarassa ja uusilla asuinsijoilla". Kilpailuun osallistuminen ei ollut itsetarkoitus, vaan tarinan alkuperäisenä ideana oli tallentaa sukuni elämänvaiheita kertomuksellisin keinoin lapsilleni ja tuleville sukupolville. Sukututkimusharrastukseni yhteydessä olin osallistunut Suomen Sukututkimusseuran järjestämään toimintaan ja päätin kokeilla onneani sen kautta elämäni ensimmäisessä kirjoituskilpailussa.

Onnistuminen kilpailussa, ensin finalistien joukkoon pääseminen ja lopulta hopeasijan saavuttaminen tuntui hyvältä. En kuitenkaan ajatellut jatkaa sen jälkeen kirjoittamista. Sukuni tutkiminen ei jättänyt minua kuitenkaan rauhaan, vaan halusin ryhtyä selvittämään Sylvi-tätini elämänvaiheita pala palalta historiantutkimuksen, kotini arkistojen ja sattuman kautta saatujen dokumenttien pohjalta. Viime keväänä osallistuin Suomen Sukututkimusseuran järjestämään kurssiin sukutarinan kirjoittamisesta, jonka pitäjänä oli kirjailija Anna Kortelainen. Huomasin yhtymäkohtia hänen toimintatapaansa ja ajatteluunsa hänen tutkiessaan viipurilaisia sukujuuriaan. Se vahvisti minua työssäni ja innoitti jatkamaan kirjoittamista. Ensimmäinen sukutarina oli tavallaan harjoitusta siihen, että uskaltauduin tutkimaan yhden henkilön henkilöhistoriaa. Niin syntyi tarina "Sylvi – Karjalan neito". Ajattelin tarinan kiinnostavan laajempaakin lukijakuntaa ja lähetin sen kilpailuun.

Onko sinulla paljon kokemusta luovasta kirjoittamisesta?

Kokemukset luovasta kirjoittamisesta rajoittuvat kouluaikojen ainekirjoituksiin. En ole varsinaisesti harrastanut kirjoittamista ennen eläkkeelle jäämistä. Työssä ollessa oli paljon monenlaisia kirjallista ilmaisua vaativia tehtäviä. Olen ollut myös kirjoittamassa kirjastoalan ammattikirjallisuutta. Pelkkä fiktion kirjoittaminen ei tunnu minusta luontevalta, vaan kertomuksen tulee pohjautua ainakin osaksi tositapahtumiin. Historiantutkimus antaa erityisesti sukututkijalle antoisan lähtökohdan. 

Voitko kertoa tarinasi "Sylvi – Karjalan neito" taustoista?

"Sylvi – Karjalan neito" kertoo äitini ainoasta siskosta, joka eli Karjalassa, Lumivaaran pitäjässä. Hän oli syntynyt vuonna 1911 ja kuoli keuhkotautiin vuonna 1931. Lapsuudessani hänestä ei puhuttu mitään eikä kerrottu tarkemmin hänen elämästään. Asia jäi vaivaamaan minua, minkä vuoksi aloin etsiä hänestä tietoja arkistoista, lehdistä ja muista dokumenteista. Yhdistelin harvoista jäljelle jääneistä valokuvista asioita löytämiini tietoihin. Vähitellen sain hahmoteltua jonkinlaisen kokonaiskuvan tapahtumista. 

Eräällä sattumalta löytyneellä, vanhalla repaleisella paperin palasella oli merkittävä osuus tarinan onnistumisessa. Se oli Sylvin muistokirjoitus, joka oli julkaistu paikkakunnan lehdessä samalla sivulla kuin kirkollisten ilmoitusten kuolleet. Mistään arkistoista kuolinaikaa ei ollut siihen mennessä löytynyt. Valokuvista sain selvitettyä, että hän oli ollut hoidettavana Punkaharjulla, Takaharjun parantolassa. Löytämäni tiedot Sylvin lapsuudenkodin elämänkohtaloista veivät ajatukseni nykyiseen pandemia-aikaan. Keuhkotauti oli vienyt perheestä jo Sylvin isän ainoan veljen 19-vuotiaana ja sen jälkeen hänen isoäitinsä. Sylvin tarina on saanut jatkoa myös tarinan kirjoittamisen jälkeen. 

Lapsuudenkotini vintiltä löytyi, jälleen sattumalta, vanhasta puulaatikosta mustakantinen vihko, johon Sylvin potilastoverit olivat sairaalassa ollessa kirjoittaneet muistovärssyjä. Muistovärssyistä kävi ilmi, että Sylvin lempinimi oli ollut Liekki. Vihko oli kulkenut mukana evakkotaipaleella ja ollut kätkössä melkein 90 vuotta. Musta vihko on konkreettisen surullinen muisto ajoista, jolloin keuhkotauti vei perheistä nuoria ja vanhoja asemaan ja varallisuuteen katsomatta. Elämä kuitenkin jatkui ja Sylvin Toini-sisar, äitini, säästyi taudilta ja hänen kauttaan suku jatkui näihin päiviin.

Mitä neuvoja antaisit ensimmäistä kertaa kilpailuun osallistuville tai osallistumista harkitseville?

Laita rohkeasti ajatuksiasi ja tarinoitasi paperille! Suvun henkilöhistoria, sukupolvesta toiseen kulkenut perimätieto tai merkittävä tapahtuma voi olla kirjoitelman lähtökohtana. Tarinan punainen lanka fiktiolla ja kielikuvilla koristeltuna pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Käsikirjoituksen voi antaa vaikkapa perheenjäsenen tai tuttavan luettavaksi. Jos se kiinnostaa häntä, niin varmasti se kiinnostaa myös laajempaa lukijakuntaa.

Palkintosijan ei tarvitse aina olla itsetarkoitus, vaan kirjoittamista voi harrastaa pelkästään omaksi iloksi. Kirjoittaminen on ollut omalla kohdallani pandemia-ajan ajankulua ja mielen virkistystä, kun muut harrastukset ovat tauolla.

Sukutarinakilpailulla on merkittävä rooli perimätiedon kerääjänä ja tallentajana, joten kilpailuun lähetetyt tarinat ovat itsessään tärkeitä. Tarinan kokoamiseen, ulkoasuun ja muotoseikkoihin voi saada tietoa vaikkapa kursseilta, joita mm. Sukututkimusseura järjestää. Ehkäpä sieltä saa lopullisen innostuksen oman tarinan työstämiseen niin kuin minulle tapahtui viime keväänä Anna Kortelaisen kurssilla.

Ejbyn kalkin ja pateenin tarina

Ejbyn kirkko

Tanskalainen Ejbyn seurakunta teki vuonna 1925 ennenkuulumattoman teon palauttaessaan Turun tuomiokirkkoon tanskalaisen merirosvon Otte Rudin joukkoineen vuonna 1509 Turkuun tekemän ryöstöretken yhteydessä viedyt ehtoolliskalkin ja ehtoollisleipäastian eli pateenin. Esineet päätyivät sjellantilaisen Ejbyn seurakunnan kirkkoon, missä niitä säilytettiin 400 vuoden ajan.

Turun pitkässä historiassa on monta synkkää päivää, joista yksi on vuoden 1509 elokuun 2. päivä. Tuolloin myöhään illalla tanskalaiset pääsivät purjehtimaan usean laivan saattueessa Aurajokea pitkin kaupunkiin asti ilman, että sitä huomattiin Turun linnassa. Linnan käskynhaltija Josef Pederinpoika selitti myöhemmin, että syy katastrofiin oli pula hyvistä pyssymiehistä, joita ei riittänyt vartioon kaikkialle.

Tanskalaiset riehuivat Turussa viisi päivää, jona aikana useita huomattavia kaupunkilaisia – pormestari, raatimiehiä, pappeja ja kauppiaita – murhattiin tai pahoinpideltiin, naisia raiskattiin, taloja poltettiin ja koko kaupunki mukaan lukien tuomiokirkko ryöstettiin putipuhtaaksi. Lopulta tanskalaiset purjehtivat tiehensä laivat pullollaan ryöstösaalista kenenkään edes yrittämättä estää heitä. Ryöstösaaliin arvoksi laskettiin 250 000 hopeamarkkaa, yksistään tuomiokirkosta viedyt piispanhiippa ja -sauva jalokivineen olivat arvoltaan 12 000 hopeamarkkaa. Piispansauva palautui myöhemmin takaisin Turkuun, tosin ilman jalokiviä.   

Ejbyn kalkki ja pateeni

Kalkin ja pateenin tarina alkaa noin vuodesta 1480, jolloin ne lahjoitettiin Turun tuomiokirkon Kaikkien Pyhien kappeliin. Esineet on mahdollisesti valmistanut turkulainen kultaseppä Sven Guldsmed ja niiden lahjoittajaksi on arveltu tuomiorovasti (sittemmin piispa) Maunu Särkilahtea joko yksin tai todennäköisemmin yhtenä useamman lahjoittajan ryhmästä.

Kalkki on kullattua hopeaa, 24.5 cm korkea (jalkaosa 14.8 cm) ja painaa 780 g. Sen kuppiosa ei ole enää alkuperäinen, vaan uusittu Tanskassa vuonna 1851. Kalkin jalustassa on Särkilahti-, Tavast-, Bitz- ja Stålarm-sukujen vaakunat sekä kaksi tuntemattoman henkilön monogrammivaakunaa. Vaakunoiden merkitystä ei ole varmuudella kyetty selvittämään. Pateeni on niin ikään kullattua hopeaa ja halkaisijaltaan 16.4 cm. Sen reunassa on Särkilahti-suvun vaakuna ja kirjoitusnauhassa latinankielinen teksti, joka kuuluu suomennettuna ”tehkää tämä minun muistokseni”. Pateenin keskustassa on kuvaus Kristuksen kärsimyksestä.  

Ejby oli 1500-luvulla Turebyn kartanon patronaattiseurakunta. Kartanon 1500-luvun alkupuolella omistaneen Erik Madsinpoika Bøllen puoliso oli Otte Rudin sisar Sofia. Ilmeisesti Kaikkien Pyhien kappelin kalkki ja pateeni kuuluivat Otte Rudin osuuteen Turun ryöstösaaliista ja hän ehkä lahjoitti esineet sisarelleen. Tämä saattoi myös periä ne, sillä Otte Rud kuoli jo noin vuonna 1510.

Tarinan mukaan Otte Rud katui Turussa tekemäänsä julmaa kirkkoryöstöä ja sovittaakseen tekonsa lähti pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin, mutta kuoli matkalla. Ryöstämällä kalkin ja pateenin hän pelasti ne jälkimaailmalle. Turusta ne olisivat muutaman vuosikymmenen kuluttua joutuneet Kustaa Vaasan takavarikkoon ja saman tien sulatusuuniin. Merirosvo Otte Rudia ei pidä sekoittaa hänen veljenpoikaansa amiraali Otte Rudiin (1520–1565).   

Tanskalainen historiantutkija M. N. C. Kall Rasmussen julkaisi vuonna 1854 tutkimuksen Ejbyn kirkossa olevasta ehtoolliskalkista ja siihen kuuluvasta pateenista. Hän oli hyvin selvillä esineiden alkuperästä. Kall Rasmussenin tutkimus jäi suomalaisilta tutkijoilta huomaamatta. Vasta K. F. Allenin vuosina 1864–1879 julkaisema kolmeosainen Pohjoismaiden historia, jossa kalkki mainitaan, kiinnitti suomalaisten huomion.  

1800-luvun lopulla tehtiin kaksikin yritystä kalkin ja pateenin saamiseksi takaisin Suomeen, ensin Turun kaupungin historiallisen museon (= Turun linna) ja vähän myöhemmin Suomen kansallismuseon kokoelmiin. Molemmat pyynnöt torjuttiin. Vuonna 1925 Ejbyn seurakunta kuitenkin päätti palauttaa esineet Turun tuomiokirkkoon. Nykyisin ne kuuluvat Turun tuomiokirkkomuseon aarteisiin ja tunnetaan Ejbyn kalkin ja pateenin nimellä.

Pirjo Terho