Kirkonkirjain synnystä ja ijästä
Jokaisen, joka on yrittänyt sukututkimusta itsenäisesti harjoittaa, on ennemmin tai myöhemmin täytynyt turvautua alkulähteisiin, siis kirkonkirjoihin, etupäässä n. s. historiakirjoihin, s. o. syntyneitten, vihittyjen ja kuolleitten luetteloihin. Tämän vuoksi koetan lyhyesti selostaa kirkonkirjain syntyä aikojen kuluessa eri maissa.
Yleensähän meillä ei päästä kirkonkirjain avulla pitemmälle kuin 1700- luvulle, muutamissa tapauksissa 1600-luvun loppupuolelle. Jos maakunta-arkiston mietinnössä löytyviin luetteloihin saa luottaa - ne ovat näet monissa kohdin hyvin epäluotettavia - olisi Suomen vanhin historiakirja tallella Hammarlandissa ja on se v:lta 1650. Nauvon ja Saltvikin ovat v:lta 1655 sekä Virolahden 1656. Vanhin Sukututkimusseuran jäljentämä historiakirja on äskenmainittu Virolahden ja seuraava järjestyksessä v:lta 1657 on Kokkolan. Helsinki kuuluu myöskin vanhimpien joukkoon, nim. v:lta 1667. Sekin on jo jäljennettynä Valtionarkistossa. Vanhimmat rippikirjat Suomessa ovat peräisin v:lta 1667 ja pitäisi niitä, jos olen oikein laskenut mainitusta komitean mietinnöstä, olla vielä tallella kolmessatoista seurakunnassa. Maassamme on näin ollen vielä koko joukko noin 260 vuotta vanhoja kirkonkirjoja, vieläpä jokunen vanhempikin. Suomi, sodista ja tulipaloista huolimatta, ei tässä suhteessa ole kaikkein huonoimpia maita. Monessa maassa ei ole niinkään vanhoja kirkonkirjoja. Toiselta puolen on sellaisiakin valtakuntia, joissa kirkollisten rekisterien ikä lähentelee 600 vuotta. Niitä on kuitenkin hyvin vähän enää tallella, varsinkaan täydellisinä sarjoina.
Tiedetään, että jo Reims'in arkkipiispa Hinkmar, aikansa mahtavimpia kirkkoruhtinaita ja huomatuimpia valtiomiehiä, hän, joka niin jyrkästi vastusti keisari Lothar II:n Lotringiläisen, avioeroa, vieläpä julisti Kaarle Kaljupään pannaan, jo Soissons'in kirkolliskokouksessa v. 853, siis pimeimmällä keskiajalla, selitti kehityksen kulkevan siihen suuntaan, että kaikkia kirkollisia toimituksia varten oli vaadittava kirjallinen muoto, joten esim. kastettavain nimet välttämättömästi oli kirjoihin vietävä. Kuitenkaan ei meidän päiviimme ole säilynyt yhtään tällaista luetteloa Hinkmarin ajoilta. Tiettävästi vanhimmat kirkolliset luettelot, joita voidaan kirkonkirjoihin verrata, ovat, kuten sopii odottaakin, Alppien tuolla puolen, Italiassa ja Etelä-Ranskassa, jossa niin paljon muutakin vanhaa ja arvokasta on tallella.
Merkillistä on muuten, että tiettävästi vanhimmat, kirkonkirjoista esille noukitut genealogiset henkilötiedot, ovat läheisessä yhteydessä Petrarcan, tuon suuren humanistin ja renesanssin huomatuimman edeltäjän nimen kanssa. Kun Alessandro Vellutello 1525 toimitti Petrarcan, Rooman Kapitolilla 1341 kruunatun runokuninkaan, poeta laureatuksen, teoksia painoon, hän rupesi myöskin hankkimaan henkilötietoja Petrarcan rakastetusta, Laurasta (joka sivumennen sanottuna oli rouva Laura de Stade). Vellutello päätti käyttää hyväkseen kirkonkirjoja sekä kääntyi erään pappismiehen puoleen sillä seudulla, jossa Lauran väitettiin syntyneen, nim. Provencessa, Etelä-Ranskassa. Seurauksena oli, että löydettiin kuin löydettiinkin kaksi luetteloa, jotka ulottuivat vuodesta 1305 vuosiin 1375 ja 1378. Niistä saatiin epäämättömästi selville, että Laura oli kastettu 3 p. kesäk. 1314.- Muuten Petrarcasta puhuttaessa sopinee sivumennen huomauttaa, että hän itsekin tavallaan harjoitti henkilötutkimusta, vaikkei kirkonkirjoja, vaan vanhoja Rooman keisariajan rahoja käyttämällä. Niiden perusteella Petrarca sai lukemattomia, maankamarasta esillekaivettuja, nimettömiä keisaripatsaita identifioiduiksi. Samoja marmorikuvia, joita vieläkin on nähtävinä Roomassa Kapitolin museossa ja muualla.
Palatkaamme kuitenkin kirkonkirjoihin. Jonkun verran myöhemmin niiden käyttö levisi pohjoiseen, varsinkin Keski-Ranskaan. Vieläkin on tallessa esim. Girvyn kaupungin vihittyjenluettelo vuosilta 1336-1350 ja hautausluettelo miltei samalta ajalta. Että nämä rekisterit olivat vasta alkutaipaleellaan, voidaan otaksua siitä, että ne ovat samassa kirjassa kuin kirkon inventario. Sitä myöten kuin kirjoitusvälineet halpenivat, edistyivät myöskin kirkolliset luettelot, siis aivan niin kuin yleensä muukin kirjaanpano. Etelästä levisi yhä kauvemmaksi pohjoista kohti tapa merkitä kirjoihin kirkolliset toimitukset. V:na 1406 Nantes'in piispa määräsi pidettäväksi kastettujen luetteloa ja 100 vuotta myöhemmin antoi Angerin piispa samanlaisen määräyksen. Sellainen luettelo on tallella esim. S:t Jean en Grève seurakunnassa Parisissa.
Palatakseni vielä Italiaan, niin tunnetaan siellä usealla pienemmällä paikkakunnalla kirkonkirjoja, jotka menevät taaksepäin aina 14:nnen vuosisadan loppupuolelle asti. Arezzon maakunnassa on kuolleitten luetteloja taaksepäin vuoteen 1374, tietysti aukkoja joukossa, ja Udinessa, (josta pari viikkoa sitten maanjäristyksen yhteydessä sanomalehdissä mainittiin), alkaa kastettujen luettelo v:sta 1379. Se on siis 550 vuotta vanha. Myöskin on tietoja olemassa suuremmista kaupungeista. Niinpä esim. Firenzen eli Florensin kaupungin vanhimmat, säilyssä olevat kuolleitten kirjat alkavat vuodesta 1450 ja jo 1490 annettiin määräys toimittaa henkilörekisterit tuomiokapituliin. Ravennan kaupungissa ovat niinikään kasteluettelot tallella samasta vuodesta lähtien, jolloin Columbus löysi Amerikan.
Pysyäksemme vielä Välimeren maissa tahtoisin hiukan kosketella Iberian eli Pyreneitten niemimaata, jossa kristityt ruhtinaskunnat vuosisatoja saivat kehittää omaa kulttuurielämäänsä, ennenkuin se nousi toisten tasolle. Senpävuoksi siellä ei esim. ole kirkonkirjoista mitään tietoja niin varhaisilta ajoilta kuin Italiasta ja Etelä-Ranskasta, mutta ovat ne siitä huolimatta vanhempia kuin useimmissa muissa Europan maissa. Tiedetään Toledon arkkipiispan 1497 aikaansaaneen että sikäläinen kirkolliskokous määräsi kaikki kirkkoherrat pitämään syntyneitten ja vihittyjen luetteloa. Tähän olivat etupäässä syynä siihen asti kevytmielisesti solmitut avioliitot, joita haettiin sitten purettaviksi sillä verukkeella, että kirkollinen eli oikeammin hengellinen avioeste oli ollut olemassa aviokumppanien kesken. Katolisen kirkon säädösten mukaan ei esim. kummi saanut mennä naimisiin kummilapsensa kanssa. Heidän kesken oli n. s. cognatio spiritualis eli henkinen veriheimolaisuus olemassa. Virallisista kaste- ja vihkimäluetteloista täytyi saada selkoa myöskin kummeista ja vihkimätodistajista, eivätkä valat ja vakuutukset enää auttaneet. Tämä näkökohta tuli joku aika myöhemmin myöskin Portugalissa määräämään kirkonkirjain käytäntöön ottamisen.
Englannissa taas otettiin käytäntöön kaikki kolme pääluetteloa kaste-, vihkimis- ja hautauskirjat kaksi vuotta roomalaiskatolisesta kirkosta eroamisen jälkeen, nim. kuningas Henrik VIII:nnen v. 1538 antamalla asetuksella. Skotlannissa ja Irlannissa se tapahtui vähän myöhemmin.
Saksankielisissä maissa sitä vastoin oli paikoitellen, vaikka harvassa, kastettujen luetteloja synodaalien määräyksestä olemassa jo 1400- luvulla. Vanhin kirkonkirjan jäte nykyaikaisessa merkityksessä on osa S:t Theodor seurakunnan kastekirjasta Baselissa vuosilta 1490-1497. Se on talletettuna v:sta 1861 Lontoon British Museumissa. Tämä kastettujen kirja oli tarkoitettu yleistä kirkollista seurakuntakäyttöä varten ja on se myöskin sellaiseen muotoon laadittu. Merkillepantavaa muuten on, että tuon vanhan kirkonkirjan alkuunpanija on nimeltään tunnettu henkilö. Vaikkakin tämä sama kasterekisteri aivan selvästi on ollut virallinen, on se kaikissa tapauksissa ollut vain ohimenevä yritys. Se mies, joka luettelon laittoi, oli Johann Surgaut, oppinut herra, joka m. m. neljästi toimi Baselin yliopiston rehtorinakin. Harjoittaessaan opintoja Sorbonnen yliopistossa Parisissa, Surgaut todennäköisesti oppi tuntemaan kirkonkirjain, eritoten kasteluettelojen pitämisen Ranskassa ja yritti hän aikaansaada sellaisia omalla toimintapaikkakunnallaan, Baselin kaupungissa, nykyisessä Pohjois-Sveitsissä. Tämä hanke kuitenkin oli niin kokonaan yhdestä ainoasta henkilöstä riippuvainen, että, kun v. 1497 Surgaut syystä tai toisesta, mahdollisesti sairauden vuoksi, lakkasi tekemästä merkintöjään, koko tuuma raukesi silleen. Surgautin kuoltua 1503 ei asianomainen kirkkoherra näet katsonut asiakseen jatkaa kirjaanpanoa. V. 1529 ruvettiin sitten ei ainoastaan S:t Theodorin, vaan kaikissa muissakin Baselin seurakunnissa kirkonkirjoja pitämään ja niin koitti siellä uusi aika tällä, meillekin niin tärkeällä alalla.
Uskonpuhdistus se kuitenkin oli, joka Saksassa antoi sysäyksen kirkonkirjain pitämiselle. Kaikkialla, Alpeista etelässä aina Böömiin asti idässä, Frankfurt am Mainissa ja monessa muussa kaupungissa ja ruhtinaskunnassa on vieläkin säilyssä kirkonkirjoja uskonpuhdistuksen alkuajoilta aina v:een 1540 saakka. Silloin näyttää innostus laimentuneen. Niin perinpohjaisesti ottivat uskonpuhdistuksen jälkeiset protestanttiset johtomiehet kirkollisten toimitusten viennin kirjoihinsa, että esim. raati Lindaun vapaassa valtakunnankaupungissa Boden- järven itäpäässä, nykyisessä Baijerissa, v:na 1533 määräsi, että, jos kaupunki tulisi zwingliläiseksi, kastetut lapset oli papiston toimesta merkittävä erityiseen kirjaan. Seuraavana vuonna tehtiin siellä samanlainen päätös vihittyihin nähden. Katolisia varten tällaiset kirjoihin viennit tulivat Lindaussa, kuten muuallakin, vasta myöhemmin käytäntöön. Ero protestanttien ja katolisten välillä tässä suhteessa on muuten sangen silmäänpistävä myöhemmin muodostuneissa saksalaisissa valtioissa, kuten esim. Württembergissa ja Badenissa, joissa oli useampia eri uskontunnustuksia. Niinpä Badenissa 1531-1560 välisinä vuosina kaikki 13 vanhinta kirkonkirjaa ovat protestanttisia, kun sitä vastoin vanhin katolinen kirkonkirja, nim. Hanaun kaupunkiseurakunnan on vasta v:lta 1569.
1600-vuosisadan keskivaiheilta katoliset kirkonkirjat alkavat yleisemmin esiintyä Saksassa. Tämä siitä huolimatta että, kuten jo mainittiin, on olemassa paljon vanhempia katolisista Välimeren maista, nim. Italiassa, Etelä-Ranskassa ja Pyreneitten niemimaalla. Ne kuuluivat kuitenkin poikkeuksiin ja sääntönä voi pitää, että katolinen kirkko määräsi viralliset kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luettelot yleisesti käytäntöön otettaviksi vasta Tridentin kirkolliskokouksessa v. 1563. Kuitenkaan ei niitä itse teossa niinkään äkkiä saatu toteutetuiksi. Kesti pitkät ajat ennenkuin tuo dekreetti edes saatiin laajemmalla alalla julaistuksi asianomaisten tietoon. Silloista kehityksen kulkua ei tietysti monesta syystä voida myöhempiin aikoihin verrata. Esimerkiksi Saksassa kesti puoli vuosisataa ennenkuin eri hiippakunnissa uusi järjestelmä saatiin juurrutetuksi eikä edes silloin läheskään kaikissa seurakunnissa. Prag kävi etunenässä. Parhaimman todistuksen Tyrolin ja Salzburgin vielä tallessa olevat kirkonkirjat antavat siitä, miten nämä kirjat Saksan katolisissa osissa saatiin aikaan ja miten ne kehittyivät. Heti Tridentin kirkolliskokouksen jälkeen alkavat esim. tyrolilaisten kirkonkirjat - ei yksikään sitä ennen. Sitten vähitellen, aivan järjestelmällisesti ne lisääntyvät niin, että 1600-luvun lopulla on näitä tärkeitä kirkollisia luetteloja - hautauskirjoja lukuunottamatta - miltei jokikisessä Tyrolin seurakunnassa.
Kun 30-vuotinen sota monessa osassa Saksaa hävitti myöskin kirkonarkistot, saivat ne sitä vastoin olla rauhassa Tyrolin alppien suojassa. Siellä onkin senvuoksi verraten täydelliset kokoelmat tallella noin 100 vuotta vanhemmalta ajalta kuin meillä. Sama on asianlaita Adrianmeren rantamailla, entisillä Itävallan alueilla.
Kirkonkirjain voittokulku meni yhä edemmäksi pohjoista kohti. Mecklenburgiin ne saatiin 1602, Pommeriin 1617. Sieltä kehitys kulki protestanttisiin hansakaupunkeihin, joissa kuitenkin vanhimmat tallessa olevat kirkolliset henkilöluettelot koskevat ulkomaalaisia, ennen kaikkia alankomaalaisia. Samoihin aikoihin saatiin kirkonkirjat yleisesti käytäntöön balttilaisissa maakunnissa. Moni meistä tuntee riikalaisen genealogin Erich Seuberlichin teokset ja ihmettelee kuinka vanhoja asiakirjoja hän on ollut tilaisuudessa käyttämään; ja kuitenkin on siellä paljon sodan jaloissa hävinnyt, vanhimmat kirkonkirjat 1500- luvun lopulta.
Tanskaan saatiin kirkonkirjat yleisiksi vasta 1646 ja Norjaan 39 vuotta myöhemmin eli 1685, vaikka kummassakin maassa kyllä on vanhempiakin kirkollisia rekisterejä olemassa.
Mitä sitten Ruotsi-Suomeen tulee, niin kirkonkirjain alkaminen luetaan oikeastaan vasta vuodesta 1686 eli siitä, kun saman vuoden kirkkolaki astui voimaan. Niinhyvin Ruotsissa kuin Suomessa on, kuten jo alussa huomautin, tallella vanhempiakin kirkonkirjoja. Onhan m. m. alussa mainitsemani Hammarlandin historiakirja jo v:lta 1650. Tätä selittääkseni täytyy minun jälleen palata taaksepäin ajassa. Aloitteentekijä oli Upsalan arkkipiispa, harvinaisesta oppineisuudesta tunnettu Olaus Martini, hän, joka pelottomasti vastusti Kaarle IX:n taipumusta kalvinilaisuuteen. Olaus Martinin v:na 1608 arkkihiippakuntaa varten julkaisemasta synodalijärjestyksestä löydämme ensi kerran suoranaisen käskyn papistolle laatia kaste-, vihkimis- ja kuolleittenluettelot. Tämä hyödyllinen määräys ei nähtävästi kuitenkaan tullut yleisemmin noudatetuksi, sillä vielä arkkipiispa ja astronomi Laurentius Paulinus Gothus, Olivecrantz-suvun kantaisä, kuollut Upsalassa 1646, mainitsee kirkonkirjain pidon enemmän hyvänä ja toivottavana tapana, kuin yleisemmin käytäntöönotettuna välttämättömyytenä. Kauan sen vuoksi riippui yksinomaan piispain ja asianomaisten kirkkoherrain omasta harrastuksesta ja asian tärkeyden ymmärtämisestä, pidettiinkö kirkonkirjoja vaiko ei. Tästä siis riippuu onko jossakin seurakunnassa kirkonkirjoja ennen vuotta 1686 pidetty, sillä vasta sinä vuonna voimaan astunut kirkkolaki teki kirkonkirjain pitämisen papiston velvollisuudeksi. Monessa seurakunnassa on voinut olla vanhempia kirkonkirjoja, vaikka ne sittemmin ovat joutuneet hukkaan.
Nyt siirryn omiin oloihimme. 1686 v:n kirkkolain 24 luvun 8 §:ssä annetaan tarkkoja ohjeita kirkonkirjain pitämisestä ja mitä niihin on merkittävä. Sen mukaan on määrätyille lehdille ja erityisten otsikkojen alle merkittävä seuraavat 12 eri luetteloa, nim.:
1) Inventaria på alt thet som Kyrckian äger, i löst och fast, med all then underrättelse som ther till hörer;
2) Kyrckiones inkomster af hwad Namn the och måge wara;
3) Prästegårdz Inventarium och dhes tilhörige ägor;
4) Bänkelängden, hwar uti Åhr efter Åhr, the förändringar som dher wid skee skola uptecknas; Men twistige måhl om Bänckar, som intet med förlijkning kunna ställas, höra under werdzlig Rätt;
5) Räkningen på inkomst och utgift för hwart åhr särskilt under Credit och Debet rätteligen författad samt underskriwin af Kyrkioherden och Kyrkiowärdarna, sedan hon i Församlingens närvaro är upläsen och sanfärdig befunnen;
6) Hwad som i sockne-stämma slutit är, Kyrkiones nödtorft angående;
7) Hwad sälsamt i Sochnen sig tildragit hafwer, bestående af ens eller annans synnerlige gode eller onde bedrift, eller och thet, som utom naturens ordentlige skickelse i Elementerne eller på quickt och dödt sig teer och wijsar som wärdt är at upteckna;
8) Visitations-Acterne;
9) Alle Brudefolck med dheras och Föräldrarnas Namn samt underrättelse hwadan the äre komne och hwad Witnesbörd the haft hafwa;
10) Alle Barns, så äcktas som oäktas, med dheras Föräldrars och Faddrars Namn, födelse- och döpelse Dag, så ock orten ther the födde åro;
11) The aflednas Namn, som i Kyrkian eller på Kyrckiogården äre begrafne, med kort underrättelse om dheras Lägerställen, stånd, wilkor, lefwerne och ålder;
12) Theras namn, som tijd efter annan flyttia in uti eller utur Församlingen med efterrättelse hwadan the komne äro, huru the sig förhållit och hwart the fara».
Kuten huomattiin, sisältävät 9, 10 ja 11 kohta syntyneitten, vihittyjen ja kuolleitten luettelot, siis määräyksen varsinaisten n. s. historia(ministeriaali)kirjain pitämisestä.
Suomessa papisto ei nähtävästi kaikkialla noudattanut kirkkolain määräyksiä, koskapa meidän maatamme varten 1746 annettiin erityinen käsky merkitä, milloin kukin seurakunnan jäsen on kastettu. Suomessa oli 1686 v:n kirkkolaki voimassa v:teen 1869, jolloin nyt voimassa oleva uusi kirkkolaki vahvistettiin.
Olen tässä pääasiassa pitänyt silmällä n. s. historiakirjoja. On kuitenkin vielä m. m. niin sanotut rippi- eli kommuniokirjat, jotka ovat mitä suurimmaksi hyödyksi tutkijalle. Historiakirjain puutteessa voidaan turvautua rippikirjoihin. Niinpä esim. Sukututkimusseuran aloitteesta ja toimesta on kopioituna Oulun rippikirjat vuosilta 1755- 1790, kun vastaavat historiakirjat ovat hävinneet.
1686 v:n kirkkolain määräyksiä ei papisto kaikkialla ole tarkoin noudattanut. Päinvastoin luulisin sääntönä voitavan pitää, että sellaisia määräyksiä kuin »hwad sälsamt i Sochnen sig tildragit hafwa, bestående af ens eller annans synnerliga gode eller onde bedrift» tahi »kort underrättelse om dheras Lägerställen, stånd, wilkor, lefwerne och ålder», useimmissa tapauksissa on laiminlyöty merkitä. Voipa löytää sellaisiakin kohtia, joista ei henkilön nimi edes käy selville, saati sitten personaaliat. Tornion kuolleitten luettelosta olen esim. pannut mieleen, että sinä ja sinä päivänä »afled gamla pastorskan från Kalajoki». Hän oli tietysti niin tunnettu, ettei pappi katsonut maksavan vaivaa merkitä nimeä kirkonkirjaan. Liikanimiä tapaa myöskin tuon tuostakin. Kuitenkin on toiselta puolen kiitettävän tarkkoja merkintöjä olemassa vanhemmilta ajoilta, vieläpä tyhjentäviä, joskaan ei erityisen pitkiä biografisia tietoja. Tällaisen poikkeuksen tekee Vänersborgin kaupungin kuolleitten kirja Ruotsissa vuosikymmeneltä 1690-1700. Sen on painosta julkaissut saman kaupungin oikeusneuvosmies Bertel Hallberg, joka on toimittanut laajan henkilöhistoriallisen teoksen Vänersborgin kaupungin virkamiehistä.
Tällaisia samanlaisia merkintöjä on siellä paljon. Jos meilläkin niitä löytyisi, niin olisi sillä paljon autettu. Saamme vain tyytyä toteamaan, ettei niin ole asianlaita.
Se mies, joka aikalaisistaan Vänersborgissa on jättänyt kaikki nuo monet tiedot, oli seurakunnan pastori, maisteri Andreas Rhodin.
Koska olen jo liiaksikin luetellut kuivia vuosilukuja, pyytäisin lopuksi vaihtelun vuoksi mainita joitakin lyhyitä elämäkertatietoja tuosta, mielestäni harvinaisesta kirkonkirjan pitäjästä pastori Rhodinistä, varsinkin, kun hänen vaiheensa romantillisuudessaan poikkeavat tavallisesta pappismiehen elämästä. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa 1669, jossa opiskeli alempana mainituin keskeytyksin vuoteen 1680, jolloin hänet määrättiin filosofian apulaiseksi. Ylioppilasaikanaan 1677 Rhodin joutui tavanmukaiseen tappeluun sillä onnettomalla seurauksella, että pisti kuoliaaksi erään miekanteroittajakisällin. Hänet teljettiin tästä syystä vankina Upsalan linnaan, mutta onnistui hänen linnanvoudin Nils Thegnerin tyttären Katarinan avulla päästä karkuun ja paeta kotiseudulleen, minkä jälkeen Rhodin pääsi sihteeriksi ja kirjastonhoitajaksi kreivi De la Gardien omistamaan Läckön linnaan. Muuten kuriositeettinä mainittakoon, että tällä tilalla jouduttuaan Kaarle Juhana Adlercreutzin haltuun 1810 oli jonkun aikaa nimenä Siikajoki. Rhodinin saatua armotietä anteeksi rangaistuksen, hän palasi Upsalaan, jossa suoritti fil. kandidaattitutkinnon ja määrättiin yliopistoon filosofian apulaiseksi. Sai 1682 Vänersborgin pastorinviran. Rhodinin sanotaan olleen harvinaisen oppineen, taitavan ja kaunopuheisen miehen. Sai kerran ääniä piispanvaaleissakin. Siirtyi 1700 Skövden kirkkoherraksi ja kuoli siellä 1715. Rhodin meni tietysti naimisiin pelastajattarensa Upsalan linnasta Katarina Thegnerin kanssa.
Suomen Sukututkimusseuran vuosikokouksessa 11/4 1928 pidetty esitelmä H. J. Boström