Kanta-Hämeen ja Pirkanmaan rajamailla asuvana huristelen tuon tuosta Sääksmäen ja Ritvalan läpi. Kylä on kaunis, mutta luvalla sanoen hieman
kuolleen tuntuinen. On melkein mahdotonta uskoa, että Sääksmäen Ritvala helkajuhlineen
aikanaan oli maamme eturivin tutkijoiden kiihkeän kiinnostuksen kohteena.
Helkajuhlan perinteen uskotaan olevan ajalta ennen
kristinuskon tuloa Suomeen, 1100-1200-luvuilta. Monet pakanalliset kansat kansat
harrastivat kevät- ja hedelmällisyysriittejä. Kristinuskon tultua ne vaihtuivat
peltojen kevätsiunaukseksi. Ritvalassa uskottiin, että mikäli helkajuhlia
lakattaisiin pitämästä, loppuisi viljan kasvu. ”Jo sitte maailmakin loppuu, kuin Ridvalan Helka ja Huittulan vainio,”
kuului Elias Lönnrotin 1830-luvulla muistiin kirjoittama sääksmäkeläinen
sananparsi.
Helkajuhlassa nuoret neidot kulkevat rituaalisen reitin
Helkavuorelle helkavirsiä laulaen. Kaksi eri suunnista tulevaa kulkuetta
yhdistyy ja jatkaa matkaansa Helkavuorelle. Siellä neidot asettuvat piiriin. Helkavirsien keskeinen osa on kolme
balladia: Mataleenan virsi, Inkerin virsi ja Annikaisen virsi. Kaikki laulut on sepitetty vanhalla
suomalaisella runomitalla ja niissä on myös keskiaikaisia virityksiä. Esimerkiksi
Annikaisen virsi kertoo turkulaisen porvarisneidon ja hansakauppiaan
lemmensuhteesta.
Kuten kaikkein perusteellisimmin helkajuhlaa tutkinut Elsa
Enäjärvi-Haavio kirjoitti, Ritvalan helkavirsien selvittely on ollut
suomalaisen kansanrunoustutkimuksen keskeisiä ongelmia. Lopullista selvyyttä ja
konsensusta helkaperinteen synnystä ja historiasta ei ole syntynyt. Enäjärvi-Haavio
näkee helkavirret kuitenkin todisteina länsisuomalaisen runohengen
olemassaolosta ja muinaisesta voimasta. Runonlaulajia ei ollut ainoastaan Karjalassa,
vaan helkaperinteen säilyminen ja jatkuminen osoittaa, että Hämeestäkin on
löydettävissä todellisia laulajasukuja.
Jäljet johtavat erityisesti yhteen sääksmäkeläiseen sukuun.
Jo ennen Lönnrotia helkajuhlan ”löysi” Kaarle Akseli
Gottlund. Vuonna 1824 hän matkusti Sääsmäen Ritvalaan ja ryhtyi kirjoittamaan
muistiin helkavirsiä. Oppaanaan ”kylän ymmärtäväisin ja toimellisin mies,”
lautamies Heikki Ört, Gottlund hakeutui laulut parhaiten taitavien tyttöjen
puheille ja kirjasi ylös virret, runot ja juhlan kulun. ”Ne Soriammat ja hilpiämmät neijot joukossa suattovat laulullansa kuin
peämiehet niitä toisia, ” kirjaa Gottlund ja mainitsee neidot nimeltä.
Kaisa Mikkola, Hedda Yrjöntytär, Kerttu Juhanantytär, Tiina Eerikkintytär ja
Maija Nikkilä.
Enäjärvi-Haavio teki ansiokasta sukututkijantyötä ja identifioi
laulajaneidot Sääksmäen kirkonkirjojen avulla.
Kaisa Mikkola (s. 7.10.1802) oli Katarina Mikkola, vanhemmat
Antti Matinpoika ja Anna Markuntytär. Hedda Yrjöntytär oli Hedvig Kaisti, (s. 19.9.1807,) vanhemmat talollisen vävy
Yrjö Yrjönpoika ja Anna Mikontytär. Kerttu Juhanantytär oli Greta Iso-Eerola
(s. 8.7.1806.) Hänen vanhempansa olivat talollisenpoika Juho Martinpoika ja
Eeva Jaakontytär. Tiina Eerikkintytär oli Anna Kristiina Moijanen (s.6.5.
1810,) vanhemmat talollinen Erkki Aataminpoika ja Beata Antintytär. Maija
Nikkilä oli Gottlundille laulaneista vanhin ja osaavin, iältään jo 32-vuotias.
Mielenkiintoista on, että kaikki nämä ja myöhemmätkin
taitavimpina tunnetut helkalaulajat ovat kaikki sukua keskenään. Nimenomaan Nikkilän
talo on helkatradition keskuspaikkana ainakin 1780-luvulta lähes 1860-luvulle
saakka.
Nikkilän talolta on jo 1780-luvulta merkitty muistiin
tapahtuma, jossa laulutaidostaan tunnettu nuori emäntä Maria Juhontytär (o.s.
Hinkka) esittää kinkerien jälkeen helkavirret pitäjän kirkkoherralle Erik
Gyllenstenille. Maria Juhontytär,
ensimmäinen nimeltä tunnettu helkavirsien taitaja, kuoli vain muutamaa kuukautta
ennen kuin Ritvalaan 1824 ehti ensimmäinen helkavirsien tutkija, Kaarle Akseli
Gottlund. Gottlundille lauloi Maria Juhontyttären tytär, Maija Nikkilä.
Vielä vuonna 1829 Maija Nikkilä asui naimattomana
Sääksmäellä. Seuraavana vuonna hän avioitui Mikko Johanneksenpojan kanssa ja
muutti puolisoineen Hattulaan, jossa Mikko toimi isäntärenkinä Vesunnin
kartanossa. Lapseton pariskunta palasi
takaisin takaisin Sääksmäelle 1834, jossa Maija jo kahden vuoden kuluttua
kuoli.
A.A.Boreniuksen muistiinpano vuodelta 1886 vie meidät
takaisin Nikkilän taloon. Vähän-Eerolan vaari kertoo: ”Nikkilä on lähinnä Helkavuorta viimeinen talo vasemmalla puolella. –
Nikkilän muari kuali pari kymmentä vuotta sitten. Oli silloin jo 8nnella 10llä
, oli sokea. Se ja hänen sisarensa oli paraat laulajat koko kylässä aikanaan.
Niiden plikkain äite oli Hinkan talosta Aliskylästä ja siältä oli tyttäretkin.”
Nikkilässä oli siis Maijan lisäksi toinenkin tytär, Liisa.
Hän oli Maijaa vanhempi, syntynyt vuonna 1782. Liisa Juhontytär Nikkilä
avioitui Juho Matinpoika Yrjölän kanssa ja he saivat haltuunsa Nikkilän tilan
vanhempiensa kuoltua. Liisa kuoli sokeana 1859.
Viimeiset suuret helkalaulajat olivat sisarukset Amanda (1833-1936)
ja Serafina (1839 - 1939) Led. Hekin liittyvät sukulaisuuden ja laulujen
oppimisen tietä aina ensimmäiseen tunnettuun helkalaulajaan, Nikkilän Maria-emäntään
saakka.
Helkaperinteestä ja siihen liittyneistä sääksmäkeläisistä
suvuista kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä Elsa
Enäjärvi-Haavion vuonna 1953 ilmestynyt kirja ”Ritvalan Helkajuhla.”
Enäjärvi-Haavio on tehnyt suuren työn selvitellessään helkalaulajien välisiä
sukulaissuhteita. Ne ketjut ovat aivan liian laajat ja mutkikkaat yhteen
blogiin kirjattavaksi. Enäjärvi-Haavion
kirja on lahja paitsi helkaperinteestä kiinnostuneella, myös kaikille, jotka
tutkivat sääksmäkisiä juuriaan.