Turkulaisen hevoskuskin, Johan Lindströmin ja vaimonsa Anna Österbäckin poika Berndt August ajautui 1850-luvulla omituiseen uskonpiiriin. Hänen tuttavansa ja ikätoverinsa, värjärinkisälli Otto Karell oli näihin aikoihin tullut skoptsien eli kuohittujen uskonlahkon johtohahmoksi. Skoptsilaisuus oli levinnyt Venäjällä ensin Inkerinmaan suomalaisiin seurakuntiin ja edelleen Suomenkin puolelle. Kastroinnin perimmäinen syy oli lihallisista himoista luopuminen. Miehillä tämä tarkoitti lähinnä kivesten ja naisilla rintojen poistoa.Otto Karell oli kuohittu 1850-luvun lopulla ja lopulta esivalta katsoi hänet uhaksi yhteiskunnalle. Näin Karell ja 19 muuta suomalaista kuohittua päätettiin karkoittaa Siperiaan vuoden 1871 lopulla. Näistä yhdeksän oli miehiä ja loput naisia iältään 28-42 vuoden välillä. Tuomittujen kerrottiin olevan riemuissaan siitä, että he pääsisivät Siperian kylmiin korpiin. Kuohitut väittivät olevansa valmiita Jumalan valtakuntaan ja iloitsevansa tästä onnesta, mikä heitä oli kohdannut.
Suomalaistunut skoptsilaisuus sai alkunsa joskus 1810-luvun alussa, kun eräs Matti Jänis (s. 1793) tutustui kuohittuun venäläissotilaaseen. Pitkien itsetutkiskelujen jälkeen hän antoi leikata itsensä vuonna 1854. Kaksi orjuudesta karannutta suomalaista, Juhana Riikonen ja Jooseppi Muratta, toivat lahkolaisuuden Inkerinmaalle. Miehet olivat itse saaneet oppinsa Peipusjärven rantamailla asuneilta kuohituilta. He Riikonen ja Muratta olivat ensin olleet ns. hyppääjien saarnamiehiä ja tästä hyvästä heidät oli pistetty vankilaan Pietarissa vuonna 1840. Kun toverukset olivat luvanneet hyljätä tämän opin, heidät päästettiin vapaaksi. Vapaalla jalalla he kuitenkin jatkoivat hyppääjien elämäntapaa, kunnes hakivat rauhaa skoptsien joukosta.
Muratta menehtyi kuohitsemisen aiheuttamiin komplikaatiohin heti leikkauksen jälkeen ja hänen kerrotaan tulleen haudatuksi yön pimeydessä Kupanitsan hautausmaalle. Riikonen sai nyt em. August Lindströmin uuden sielunkumppanin. Elokuussa 1859 nämä kaksi miestä lähtivät yhdessä muiden kuohittujen kanssa Sortavalaan, Jaakkimaan ja Uukuniemen levittämään oppiaan. Palattuaan matkalta Pietariin heidät pidätettiin ja lähetettiin Siperiaan rangaistuksena harhaoppien levittämisestä. Näin sekä Riikonen, Karell että Lindström tulivat karkotetuiksi uskonsa takia. Vuosien 1853-1871 välisenä aikana ehti Pietarin vankiloissa kuolla yli 80 kuohittua skoptsiuskoista. Vuosisadan loppuun mennessä tämä omituinen lahko kuoli Suomessa omaan mahdottomuuteensa.
Vielä vuonna 1898 onnistui eräs ruotsalainen matkailija tapaamaan August Lindströmin, joka edelleen asui kaukana Uralin takana, eräässä siperialaisessa skoptsikylässä. Mainittu herra matkasi täkäläisen kuvernöörin seurueessa ja tämän ansiosta järjestyi tapaaminen "erään ruotsia puhuvan suomalaisen kanssa". Tämä oli siis Lindström, jota matkalainen kuvasi keskikokoiseksi, vanhaksi mieheksi, jolla oli säännölliset ja hyvin selvät kasvonpiirteet. Niiden hän katsoi ilmaisevan syvää ajatusta ja intelligenssiä.
Keskusteluissa selvisi edellä kerrottu tarina Lindströmin osalta. Hän kertoi vakuuttuneensa siitä, että kuohitsemisen "tulikasteeseen" alistuminen olisi välttämätöntä taivaanvaltakuntaan pääsemistä varten. Eräs Johannes oli tehnyt tuon vaarallisen operaation. Leikkauksen jälkeen Lindström oli ollut kolme viikkoa vakavasti sairaana ja tullut sen jälkeen karkotetuksi Jakutskiin eliniäkseen. Kaikesta tästä huolimatta August Lindström oli tyyni ja totinen, todellinen ruotsalaisen pietistin muotokuva. Hän odotti onnellisena taivaanvaltakuntaan pääsyään.
Lindströmillä oli hallussaan ruotsalaisia, hengellisiä kirjoja. Näistä arvokkain oli vanha Raamattu, jota hän luki päivittäin. Osan kirjoista oli lahjoittanut vapaaherra Wrede käydessään Siperiassa vuoden 1885 paikkeilla. Lindström muisteli matkalaisille kyynelsilmiin "tuhatjärvistä kotimaataan", mutta lohdutti samalla itseään ajattelemalla pääsyä maahan, jossa "kaikella tuskalla ja vaivalla on loppunsa".
Venäjän viranomaiset törmäsivat skoptseihin ensimmäisen kerran jo 1771 Oryolin alueella. Tuolloin tuomittiin talonpoika Andrei Ivanov itsensä ja kolmentoista muun talollisen silpomisesta ruoskittavaksi sekä tämän jälkeen karkotettavaksi Siperiaan. Häntä avustanut Kondratii Selivanov onnistui pakenemaan, mutta jäi kiinni muutamia vuosia myöhemmin.
Selivanovista tuli lopulta liikkeen johtohahmo. Hän joutui useita kertoja vankeuteen ja välillä mielisairaalaan, mutta tästä kaikesta huolimatta hän kuoli vasta 1832, sadan vuoden iässä. Perustajan ja johtajan kuoleman jälkeenkin liike vain vahvistui. Niinpä vuosien 1847-1866 välillä noin 750 venäläistä lähetettiin Siperiaan. Kuitenkin vielä 1874 laskettiin skoptseja olevan peräti 5444, joista 803 oli kastroinut itsensä.
Venäjällä lahko laski kannattajansa tuhansissa vuonna 1929, mutta vähitellen sen kannatus hävisi.
Kuva skoptsilaisukosta siperialaisessa kylässä kirjasta Through Siberia (1901)
Juha Vuorela
