maanantai 1. heinäkuuta 2013

Sukututkimuksen testamentti

Jouduin loppukeväästä kohtaamaan hyvän sukututkijaystävän äkillisen poismenon. Ystävän, jolta aina sai apua tarvittaessa ja joka ei koskaan tehnyt siitä numeroa. Vanhojen käsialojen tuntijana hän oli erittäin lahjakas ja käytännössä kuukausittain lähettelin sähköpostissa tulkittavaksi rippikirjojen koukeroita.


Hänen kuolemastaan sain tiedon omaisilta, jotka eivät itse harrastaneet sukututkimusta. Rohkaisin pienen suruajan jälkeen mieleni ja kyselin vainajan jättämän aineiston perään. Sovimme tapaamisen ja erittäin mukavan kohtaamisen jälkeen huomasin tarjolla olevan vähintäänkin puolisen sataa mappia siistejä, järjestyksessä olevia muistiinpanoja. Näistä melkoinen osa oli puhtaaksikirjoitettuja rippikirjoja, henkikirjoja ynnä muita dokumentteja. Kaikki paikkakuntakohtaisesti luetteloituna ja kaikin puolin helposti lähestyttävinä.

Lisäksi tietokoneelta löytyi kymmeniä tuhansia nimiä käsittävä tietokanta, joka mappiarkiston tavoin sisälsi erittäin pikkutarkkaa tietoa.


Vainajan omaiset ovat valmiit antamaan pois kaiken edellä mainitun, mutta esimerkiksi Suomen Sukututkimusseuralla ei tällä hetkellä ole valmiuksia ottaa materiaalia vastaan muilta osin kuin tuon sähköisen tietokannan kohdalta.

Niinpä otin yhteyttä Keski-Suomen maakunta-arkistoon ja ainakin näillä näkymin saamme mapit talteen sinne. Lisäksi pistin kyselyn SSHY:lle mahdollisuudesta digitoida koko aineisto sähköiseen muotoon.

Kaikki on siis kunnossa vai onko?

Ongelmaksi nimittäin muodostuu omassa mielessäni se, että kuka tuota tietokantaa ja materiaalia saa käyttää. Maakunta-arkistolla on luonnollisesti omat pelisääntönsä, mutta itselleni muodostuu ongelmaksi vainajan oman tahdon määrittäminen. Hän ei tiettävästi koskaan maininnut asiasta mitään, joten emme voi faktuaalisesti tietää haluaako hän esimerkiksi sähköisen tietokantansa tulevan yleiseen käyttöön vai ei. Sama koskee perinteisellä kirjoituskoneella huolellisesti kirjoitettuja satoja liuskoja erityisesti Keski-Suomen alueen rippikirjoja.

Asiaa ei voi enää tässä tapauksessa muuksi muuttaa, mutta ehkäpä me edelleen maan päällä tallustavat sukututkijat muistamme kertoa omaisillemme harrastuksestamme. Sekä ennen kaikkea siitä, mitä kaikelle kootulle materiaalille pitää tehdä meidän kuolemamme jälkeen.

Voisiko Suomen Sukututkimusseura olla apuna ja laatia eräänlaisen sukututkimustestamentin? Siinä määriteltäisiin kenelle aineisto tarvittaessa luovutetaan ja millaisin käyttöoikeuksin. Kun on kyse omaan käyttöön amatöörivoimin tehdystä materiaalista, on luonnollista olettaa sen sisältävän myös jonkun määrän virheitä. Absoluuttista totuutta tuskin on kenellekään tarjota. Mutta toivottavasti tämän faktan ei anneta liikaa häiritä, sillä olisi perin surullista kuulla vuosikymmenten työn katoavan bittitaivaiseen tai savupiipusta taivaan tuuliin.................


Juha Vuorela

2 kommenttia:

  1. Oletpa oikealla asialla. Itse olen murehtinut iäkkään sukulaisen myös varsin laajaa aineistoa, joka olisi enemmän kuin julkaisemisen arvoinen aarre. Siihen hän ei kuitenkaan suostu, vaan väittää perillistensä kyllä hoitavan asian. Mutta kun nuo perillisetkin ovat jo eläkeläisiä, niin tuo saunanpesä tulee väistämättä mieleen. Oman sukuni vanhat, arvokkaat dokumentit eivät päätyneet saunan- vaan navettakeittiön pesään. Ja loput äiti lahjoitti pois. Kumpaakin seikkaa harmittelin suuresti, kun kaivelin tietoja omaa sukutarinaani varten.

    VastaaPoista
  2. Nämä voivat olla vaikeita asioita, kun on paljon selvitettävää. Meillä tuo testamentti pitäisi nyt selvittää. En itse koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka paljon käytännön asioita tulee järjestellä, kun omainen kuolee. https://www.tapiomakela.fi/perintooikeus

    VastaaPoista