Hämeestä tuskin oli keskiajalla suurta asuttajaryntäystä Pohjanmaalle

Kun aloitin sukututkimuksen harjoittamisen lähes 30 vuotta sitten, pohjustin sitä lueskelemalla historiantutkijoitten  käsityksen esivanhempieni asumapaikan Pohjanmaan asuttajista ja heidän alkuperästään.

Historiantutkijoitten metodina oli lähinnä Hämeen ja Pohjanmaan nimistöjen vertailu. Samanlaiset nimet tulkittiin  pääsääntöisesti siten, että sama paikannimi Hämeessä oli vanhempi, alkuperäisempi, ja oli kulkeutunut jonkun (asuttajan)  mukana siltä paikalta Pohjanmaalle. Nimitimme (Pohjanmaan) asutuksen tutkijoiden keskuudessa tätä todistelutapaa  siirtonimiteoriaksi.

Pohjanmaan maakuntahistorioitten ja pitäjänhistorioitten käsitykset alueen varhaisimmasta asuttamisesta pyrittiin  todistelemaan ensi sijassa Hämeestä saaduilla siirtonimillä. Jos sopivaa nimeä ei löytynyt Hämeestä, pyrittiin löytämään  siirtonimi jostain muualta, missä oletettiin olleen varhaisempaa asutusta kuin Pohjanmaalla. Radikaaleimmassa muodossaan  siirtonimiteoria pyrki määrittämään täsmällisellä vastaavuusperiaatteella senkin, mistä Hämeen kylistä asutus oli tullut  tiettyihin Pohjanmaan kyliin.


Hallitseva käsitys Pohjanmaan asuttamisesta on ollut aivan hämäläislähtöinen


Muut kuin Hämeen paikat jäivät tässä katsannossa sangen marginaalisiksi. Tämä piirre koskee historioita, jotka on kirjoitettu  ennen noin vuotta 1980. Näkyvimmät suomenkielisen Pohjanmaan historioitsijat olivat Armas Luukko ja Aulis Jussi Alanen, jotka  ovat saaneet lukuisan joukon uskollisia seuraajia siitä nuoremmasta polvesta, joka on kirjoittanut alueen pitäjänhistorioita  heidän jälkeensä. Tämän perinteen jatkumoa on riittänyt lähes näihin päiviin saakka. Luukko ja Alanenkaan eivät tuoneet  asutuksen syntymisen tutkimukseen mitään uutta metodia, vaan sovelsivat sitä perinnettä, jota olivat näkyvimmin edustaneet  Jalmari Jaakkola ja Väinö Voionmaa heitä ennen. Jalmari Jaakkolalla oli 1900 -luvulla ehkä keskeisin vaikuttajarooli  siirtonimiteorian edistämisessä ja levittämisessä. Näkyvimmät historiantutkijamme ovat olleet vanhastaan hämäläislähtöisiä ja  onkin havaittavissa jonkin verran hämäläisten omaa kotiinpäinvetoa tässä siirtonimiteorian lanseerauksessa ja sen  pohjustamisessa eräänlaiseksi standardiksi. Melkein jää vaikutelmaksi näitä käsityksiä lukiessa, ettei pohjalaisia ole  katsottu ensi alkuun olemassaoleviksi, eikä sen jälkeen omatahtoisiksi olennoiksi, vaan alistuneiksi, tai siis, että  hämäläiset olisivat muuttuneet vähätahtoisemmiksi tai alistuvaisemmiksi asuttuaan jonkin aikaa Pohjanmaalla. Joskus tavattava  pohjalaisten uhoavuus olisi vain myytti tai jotain paljon myöhempää tekoa.


Siirtonimiteorian todistusvoiman ongelmalliset kohdat on kyllä kauan aikaa jossain määrin tiedostettu. Kielilainat voivat  ilmiselvästi tarttua jollekin paikkakunnalle - ja usein niin tekevätkin monien kaukaisten kiertoteitten kautta edellyttämättä  lainkaan paikallejääviä sanantuojia. Paikallisilla nimillä ovat yleensä aivan paikallisista lähtökohdista pulppuavat  syntytapansa, joita muukalaiset eivät ole mukanaan tuoneet, mutta jotka ovat muuten universaaleja nimenantomekanismeja.  Siirtonimiteorian soveltamisesta ei ole kuitenkaan luovuttu, vaan sen roolia ja näkyvyyttä on asteittain lievennetty  uudemmissa Pohjanmaan asutustutkimuksissa sekä tuotu nimien perusteella paremmin esiin myös asuttajavirtaa muualtakin kuin  Hämeestä. Monestikaan ei vanhojen asiakirjalähteitten niukkuuden takia jää muuta keinoa selvittää jonkin paikan asuttajien  alkuperää kuin analysoida juurta jaksain seudun nimistöä ja vertailla sitä vanhempien asutuspaikkojen nimistöön. Nyt vain  näyttää siltä, että nimenkannon selvitykseen pohjautuva historiantutkimus on ainakin Pohjanmaan osalta jäänyt liian  spekulatiiviselle asteelle ja on pudonnut oman lähestymistapansa sudenkuoppiin, kun siirtonimille on annettu liiallinen  valta.


Pohjanmaa ei ehkä sittenkään täysin autioitunut asutuksesta ns. viikinkiaikakaudella


Asutushistorian tutkijat ovat jo varhain panneet merkille sen, että niiltäkin Pohjanmaan asutuspaikoilta, joissa asutus oli  aika tiheä jo 1500 -luvulla, oli erittäin vaikea löytää kaivauksissa esineitä tai asumuksia, jotka todistaisivat jonkin  kulttuurin läsnäolosta Pohjanmaalla ns. viikinkiaikakaudella (noin 800-1050), vaan esinelöydöt rajoittuivat ns.  merovinkiaikaan (noin 550-800) tai sitä aikaisemmaksi ajoitettuihin muinaisiin hautauspaikkalöytöihin. Tämän perusteella  vallitsi käsitys, että Pohjanmaa oli totaalisesti tyhjentynyt asutuksesta ns. viikinkiaikakauden alussa ja tätä  autioituneisuuden vaihetta oli kestänyt usean sukupolven mittainen aikaväli.


Ryntäysteorian hyväksi ei tahdo löytyä riittävästi aineksia, jotta ryntäys olisi käynnistynyt Hämeestä


Kun siirtonimiteoria ja Pohjanmaan tyhjentymisteoria yhdistettiin Pohjanmaan asutuksen ilmeiseen elpymiseen keskiajalla,  seurasi siitä Pohjanmaan asuttamisen ryntäysteoria. Uskottiin siis, että Hämeessä olisi ollut riittävä väestöpohja ja  uudisasuttajavalmius Pohjanmaan asuttamiseksi. Sen mukaan olisivat hämäläiset havainneet joskus vuoden 1200 vaiheilla  Pohjanmaan täysin avoimeksi ja edulliseksi asuttaa heidän itsensä toimesta. Siitä olisi sitten alkanut vilkas asuttajavirta  Pohjanmaalle niin, että hämäläiset olisivat täyttäneet Pohjanmaan uudestaan muutaman sukupolven aikana. Hämäläisten tiedot  Pohjanmaan paikkojen asuttamiskelpoisuudesta olisivat perustuneet lähinnä heidän havaintoihinsa eränkäynnin yhteydessä ja  osittain siinä olisi ollut kysymys asuttamisen ulottamisesta hämäläisten kaukaisille eränautinnoille.


Etupäässä nämä edellämainitut seikat siis katsottiin toisiinsa yhdistyneinä riittäviksi toimeenpaneviksi tekijöiksi, siksi  käytevoimaksi, jolla hämäläiset olisivat asuttaneet keskiajalla kohtalaisen vilkkaasti Pohjanmaata. Näiden tekijöiden  liikkeellepanevaan voimaan suhtauduttiin asutuskäsityksissä aika varauksettomasti eikä juurikaan huomioitu niiden  ongelmallisia piirteitä. Näitä valotetaan hieman jäljempänä.


Menneisyyttä pitäisi yrittää tutkia avoimin mielin ennakkokäsityksistä vapaana


Nämä vanhat käsitykset vaikuttivat minustakin ensi tutustumalta vakuuttavilta ja vielä kauan sen jälkeenkin - niin kauan kuin  omat tutkimukseni eivät olleet edistyneet ja ulottuneet niin pitkälle ajassa taaksepäin, että niiden pohjalta voisi tehdä  yleistäviä itsenäisiä johtopäätöksiä, joita verrata näihin vanhoihin käsityksiin. Itselleni muodostui siis asutushistorian  vallitsevan käsityksen mukaan ennakko-odotus, että Hämeen ja Pohjanmaan välillä olisi ollut jatkuvaa tiivistä kanssakäymistä,  joka olisi synnyttänyt niiden välille vanhoja sukuyhteyksiä, joiden ansiosta omista esivanhempain tauluistani löytyisi  merkillepantavasti molempien suuntien edustajia. Ja jos niin olisi, olisi oma esivanhempaintauluni aika hyvin pohjalaisuutta  edustava.


Tämä ennakko-odotus alkoi kuitenkin tutkimusteni syventymisen myötä hiljalleen rapista alas. Lähes jokainen edistysaskel  tutkimuksissani, jolla saatoin päätellä jotain todennäköistä Pohjanmaan asuttamisen alkuvaiheista tai vähänkään vanhemmista  vaiheista, kyseenalaisti vanhaa käsitystä hämäläisten asuttajien ryntäyksestä tyhjään Pohjanmaahan.


Kuitenkin niin kauan kuin omat tutkimukseni kohdistuivat lähinnä omien juurteni alueelle, siis perusteellisemmin ainoastaan  verraten suppealle 4-5 pitäjän alueelle Etelä-Pohjanmaalla, minun piti asettaa omien tutkimustulosteni koko Pohjanmaata  koskevalle yleispätevyydelle erittäin suuret varaukset. En ollut myöskään kunnolla selvittänyt sitä, oliko Hämeessä  keskiajalla suhteellista liikaväestöä, joka olisi ajanut jotkut jättämään epätoivoissaan rakkaat kotiseutunsa ja muuttamaan  Pohjanmaalle. Päätin kuitenkin laajentaa tutkimuksiani koko Pohjanmaata koskevaksi, niin Etelä-, Keski- kuin Pohjois- Pohjanmaallekin ulottuviksi. Käytin tutkimuksiini lähes ainoastaan vanhoja kameraalisia lähteitä. Käytin  uudelleenarviointeihini myös selvityksiä uusista arkeologisista löydöksistä ja geologian uusista tuloksista.


Kykenin ensi alkuun laajentamaan tutkimuksiani hyvin vähäisin askelin. Kun sitten tutkimukseni olivat laajentuneet ja  alkoivat edistyä, ne entisestään vahvistivat niitä johtopäätöksiäni, joihin olin päätynyt suppeampaa aluetta tutkimalla.  Alueen laajennuttua kuvaan tuli enemmän mukaan savolaisekspansio. Paitsi että oli laajoja savolaislähtöisten asuttajien  uudisasutusalueita Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Savosta suuntautui jonkin verran muuttoa myös vanhastaan asutetuille  paikoille. Perushavainto 1500- ja 1600 -luvuilta oli se, että siellä, missä Pohjanmaalla oli uudisasutusalueita tai  sisäänmuuttoa, savolaisten osuus oli selvästi suurempi kuin hämäläisten osuus. Tämä havainto päti Turun läänin ja Pohjanmaan  läänin välisellä rajallakin sijaitseviin paikkoihin, jonne Hämeestä oli matkaa vain kivenheitto, mutta Savosta pitkä matka.

Se suuri johtopäätös alkoi vahvistua, että perinteisen Pohjanmaan asutushistorian käsitykset ja sukututkimuksilla kerätyt  suurimääräiset asuttajien faktiset lähtökohtatiedot eivät voi alkuunkaan kohdata toisiansa. Jäi juopa, jota ei voida täyttää  minkäänlaisella tiedot keskenään yhdistävällä mallilla, vaikka niiden ulottuvuus ajallisesti riittäisikin.

Menneisyyttä pitäisi aina yrittää tutkia ennakkokäsityksistä vapaana, mutta juuri koskaan siinä ei hyvin onnistuta.


Pohjanmaata on asutettu huomattavimmalta osaltaan sen sisältä käsin


Varsinkin Etelä-Pohjanmaan uudisasuttaminen 1500- ja 1600 -luvuilla mm. Jurvalla, Kauhavalla, Kauhajoella, Teuvalla ja  Töysässä on tapahtunut näiden paikkakuntien asuttajien lähtöpaikoista saadun dokumentaation mukaan ensi sijassa vanhemmistä  kylistä Etelä-Pohjanmaan sisältä käsin ja vasta toissijaisesti naapurimaakunnista, kuitenkin tältä vähäisemmältä osaltaan  enemmän Savosta kuin Hämeestä. On todennäköisempää, että uudisasuttaminen noudatti aikaisemminkin samaa kaavaa, jossa  hämäläisten rooli jäi suhteellisesti vähäisemmäksi kuin eräitten muitten, jos vain muissa oli vähänkään potentiaalia.  Hämäläisiä on yksinkertaisesti ollut vaikeampi saamaan irtoamaan kotiseuduiltaan kuin savolaisia tai pohjalaisia. Hämäläiset  olivat siis selkeästi naapureitaan paikoillaanpysyväisempi asuttajaryhmä. En näe syitä, jotka olisivat saaneet hämäläisiä  oma-aloitteisesti poikkeamaan kovin paljon 1500 -luvun lopun tavoistaan 1400 -luvulla, tai kovin poikeamaan 1300 -luvulla  1400 -luvun tavoistaan. Ei tätä käyttäytymistä voida mitenkään katsoa hämäläisten viaksi, vaan heillä ovat olleet hyvät  syynsä pitää parempana pysyä tiukasti Hämeessä. Erämaansakin he menettivät sen takia, ettei uudisasuttaminen heille  luonnistunut silloinkaan, kun kuningas julisti heidän erämaansa vapaiksi uudisasutusalueiksi, joihin heillä oli etusija.


Hämäläisten tulokkaitten erottaminen ei ole kovin vaikeaa 1500- ja 1600 -luvun Pohjanmaan veroluetteloista, sillä aika  yleinen käytäntö oli, että tulokas oli kirjattu jossain vaiheessa lisänimellä Hämäläinen. Silmiin pistää tulokaitten määrän   vähyys. Se että kameraalisissa lähteissä tapahtui niin yleisesti ja erottelevasti 1500 -luvulla, katson kuvastavan niin  jyrkkää eroa pohjalaisten ja hämäläisten välillä, että heidät on ollut tapana katsoa eri heimoiksi. Se on ristiriidassa sen  läheisyyden kanssa, joka on luonnehdittu perinteisessä Pohjanmaan asutushistoriassa hämäläisten ja pohjalaisten välille.  Lisänimierottelua oli kaikissa Pohjanmaan pitäjissä, vaikka ne erosivat toisistaan huomattavasti hämäläisten suhteellisen  osuuden osalta. Ei tietystikään hämäläisten tulokkaitten suhteellista merkitystä voida kiistää esimerkiksi Alavuden osalta,  mutta yhtä vähän on kiistettävissä hämäläisten tulokkaitten erittäin vähäinen merkitsevyys mm. Laihian osalta.


Se johtopäätös, että Pohjanmaata on asutettu huomattavimmalta osaltaan sen sisältä käsin, on tahtonut jäädä pahasti  siirtonimitodistelujen varjoon.


Genetiikalta on uusi viesti Pohjanmaan asutushistorian selvittämiseksi


Aivan viime aikoina on asuttajien alkuperän arvioimisen kuvaan tullut mukaan myös genetiikka. On vastikään julkaistu  tieteellisissä julkaisuissa geneettisiä väestötutkimuksia, joiden perusteella on voitu mitata melko luotettavasti eri  maakuntien asukkaitten geneettistä etäisyyttä tai läheisyyttä. Kyseiset tutkimukset ovat meritoituneitten tutkijaryhmien  laatimia. Nämä raportit ovat paljastaneet, että Suomen väestön eri osat ovat olleet toisistansa olennaisesti isoloituneempia  kuin Keski-Euroopan maitten väestöt keskenään. Suomen eri maakuntien väestöt ovat olleet toisistansa jopa enemmän  isoloituneet kuin vastaavasti monien Euroopan eri valtioiden väestöt toisistaan. Hämäläisten ja pohjalaisten geneettisen  etäisyyden suuruus on jopa yllättänyt perinteisen teorian epäilijänkin, koska se on suurempi kuin vaikkapa Balttian eri  valtioitten väestöjen välinen geneettinen etäisyys. Toisaalta sukututkijan näkökulmasta genetiikan tuloksissa ei ole ollut  Pohjanmaan osalta muuta uutta kuin se, että ne ovat vahvistaneet sukututkimuksilla saavutetut todennäköiset asutushistorian  tulokset paljon varmemmalta ja tieteellisemmältä pohjalta. Eli on saatu aineellista näyttöä asuttajien DNA -näytteitten  laboratorioanalyyseistä, joiden ajallisia mutaatiopointteja on estimoitu tieteellisesti hyväksytyillä matemaattisilla  malleilla. Niin saadut laskentatulokset eivät tue sitä, että Pohjanmaan vanhin asutus olisi ollut sellainen kopio Hämeen  vanhasta asutuksesta, johon historiantutkijat olivat päätyneet. Genetiikan laskentatulokset ovat olleet "viimeinen niitti"  vanhan teorian romuttamiseksi Pohjanmaan asuttamisesta.

Genetiikan tulokset viittaavat siihen vaihtoehtoon, että pohjalaisessa aineksessa on aimo annos mukana jotain ei-hämäläistä  ainesta, joka on tullut Hämeen ohi, joko tyhjentyneeseen maahan tai sitten Pohjanmaa ei ole ollutkaan täysin viikinkiaikana  ihmisistä tyhjentynyt maa. Ja näihin ihmisiin se hämäläisyys, mitä heissä on, on sekoittunut hiljalleen kuin pienet pisarat  mereen, mistä pohjalaisten merkitsevä geneettinen etäisyys kantahämäläisiin nähden on osoituksena.


Aatteellisuus on sekoittanut Pohjanmaan asutushistorian selvittämistä

Perinteisessä pyrkimyksessä Pohjanmaan asuttamisen selvittämiseksi voidaan nähdä myös eräänlainen kansallisuusaatteen  herättämä ideologinen etsintä, jossa kansallisuuden ytimeksi on valittu hämäläisyys. Siksipä luulen, että pohjalaisuudenkin  keskeiset historialliset rakennusaineet on aina pyritty palauttamaan takaisin perihämäläisyyteen. Näin pohjalaisuus, jossa on  silloin tällöin ilmennyt omapäisyyttä, on haluttu paremmin integroida kansalliseen yhteyteen. Muun aatteellisen vaikuttamisen  kautta se on hyvin onnistunut eikä historiankuvankaan luominen ole ollut siinä pyrkimyksessä aivan merkityksetön. Pyrkimys on  ollut sinänsä positiivinen, mutta totuudenjanoisuus on jäänyt siinä toissijaiseksi.


Pohjanmaan asuttamishistorian uudelleenkirjoittamisen tarve on nyt ilmeinen uuden tiedon valossa, mutta historiantutkijoiden  parissa näyttää olevan neuvottomuutta tai epäröintiä sen aloittamisen suhteen, tai sitten vanhoillisuutta. Juuri nyt olisi  kuitenkin oikea aika sille, mutta vaatii jonkinlaista rohkeutta luoda uutta perinnettä, kun pohja vanhan perinteen alta on  murtunut ja uusi suuntautuminen on aivan alkutekijöissään.


Valtakunnallisista ja maakunnallisista asuttajaryntäyksistä eri aikoina


Jonkinlaiseksi ryntäykseksi on perinteistä käsitystä joka tapauksessa luonnehdittava. Tässä kirjoituksessa oletetulta  "asuttajaryntäykseltä" Hämeestä Pohjanmaalle ei ole kuitenkaan edellytetty lähellekään niin nopeaa ja suuren mittasuhteen  asuttajaryntäystä, mitä ovat olleet historiallisella aikakaudella tapahtuneet suurimmat asuttajaryntäykset Pohjanmaalle,  kuten 1500 -luvulla, vaan jotenkin näkyvää vaikutusta muutaman sukupolven aikana.

Nämä viimeksimainitut ryntäykset ovat olleet kuningas Kustaa Vaasan toimeksiannosta käynnistettyjä valtakunnallisia  asutusprojekteja, joita eräät paikalliset virkamiehet ovat tarmokkaasti organisoineet kuninkaan toivomusten mukaan.

Täten asuttamisen ylhäältä ohjautuvuudella ja vastikään luodulla keskitetyllä hallinto-organisaatiolla on ollut siinä  tapahtumassa keskeinen rooli.

Siitä ehkä parhaimpana esimerkkinä on Kainuun uudisasuttaminen:

Vuosina 1552-55 ja jo vähän sitä aikaisemmin pohjustaen pystyi Savon kruununvouti Kustaa Fincke mobilisoimaan noin 140  uudisasuttajaa Oulujärven erämaahan kolmen vuoden aikana. Sen onnistumiseksi, että niin moni niin lyhyessä ajassa saatiin  jättämään kotikontunsa, tarvittiin paitsi savolaisten otollisempaa kulttuurista pohjaa, ennen muuta sekä ankaraa pakottamista  että poikkeuksellista taloudellista palkitsemista korkean esivallan taholta. Siihen vaadittiin myös Oulujärven vanhojen  eränauttijoitten siirtymävaihe ja sitoumus, etteivät he estä uudisasuttajia asettumasta vanhoille eränautinnoilleen. Sen  sijaan eräät hämäläiset kuten hattulalaiset ja jämsäläiset olivat juuri 1550 -luvulla käyneet hävittämässä savolaisten ja  pohjalaisten uudisasumukset omilta vanhoilta eränautinnoiltaan. Uudisasuttajat valittivat tästä kuninkaalle, joka lupasi  hämäläisille etusijan ja kehoitti heidät asuttamaan omat eränautintansa, elleivät halunneet vieraita asuttajia niille. Kun  hattulalaiset eivät itse halunneet uudisasuttajiksi, kuningas joutui pakottamaan heidät pysymään niistä paikoista erossa,  joihin uudisasuttajat olivat asettuneet.
Nämä erämaat sijaitsivat Keski-Suomessa eivätkä olleet vanhimmasta päästä  hämäläisten nautintoja. On kuvaavaa hämäläisten todellisesta asutushalukkuudesta esimerkiksi maininta "Vanhan Viitasaaren  historiassa" (Markkanen), että vuotta 1551 seraavina vuosina  "ilmoittautui Sääksmäen kihlakunnasta 31 uudisasukasta  erämaille, valtaosa Saarioisten pitäjästä, mutta erämailla näitä ei asumassa tavata. Viitasaaren erämaille jäi pysyvästi vain  Niilo Pekanpoika Pälkäneen Sappeesta." Siis hämäläisillä ei ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta halukkuutta eikä  valmiutta itse asuttaa erämaitaan, vaikka omistushalunsa niihin he kovasti ilmaisivat, kun se oli vaakalaudalla. He  yrittivät vain vähän viivyttää muiden valtaustoimintaa, jonka edistämistä kuningas innolla ajoi.


Siis eränautinnat eivät ainakaan näissä tapauksissa edistäneet mitenkään hämäläisten halua uudisasuttajiksi Pohjanmaalle, ei  kunnolla edes Ruoveden takametsiin. Ennemminkin hämäläisten reviirinvartiointi eränautinnoillaan oli perussyy sille, että  laajat alueet Keski-Suomesta Keski-Pohjanmaalle asti pysyivät asutuksesta tyhjinä aina 1500 -luvun puoliväliin asti ja  asutettiin sen jälkeen pääasiassa muitten, etenkin savolaisten toimesta. Hämäläisten laaja-alainen eränautinta yhdistyneenä  heidän haluttomuuteensa uudisasuttajiksi on täten muinoin muodostanut selkeän vastavoiman väestön ja hallinnon  uudisasutuspyrkimyksiä vastaan, ellei peräti lukon sille, ja se on ollut tärkeä osasyy tiettyjen alueitten tyhjänä  pysymiselle ja sangen myöhäiselle asuttamiselle. Se on ilmeisestikin ollut myös omiaan vahvistamaan pohjalaisten asuttajien  isoloitumista erilleen muista heimoista omalle vyöhykkeelleen useitten vuosisatojen ajaksi.


Mitä tulee Pohjanmaan uudisasuttamiseen keskiajalla, se ei ole voinut tapahtua Hämeestä tai muualtakaan sisämaasta käsin  organisoituna toimintana, koska mitään keskitettyä hallintojärjestelmää, joka olisi kyennyt sellaista laajaa asutustoimintaa  ohjaamaan, ei siellä ollut olemassa, vaan ainoastaan jotenkin järjestyneitä paikallisyhteisöjä toisistansa hajallaan. Tuskin  mitään suurempaa spontaania vaellustakaan on voinut tapahtua, vaan uudisasuttajavirran Hämeestä pohjoiseen on täytynyt olla  vaimeaa. Eiväthän olosuhteet ole voineet sitä suosia, kun päällimmäisenä on vallinnut eri heimojen reviirinvartointikauna ja  verikosto. Ei edes luonnollisintakaan tapaa sekoittaa heimoja keskenään, naimakauppoja. Eivät luonnonkatastofitkaan saaneet  hämäläisiä jättämään kotipitäjiään, vaan siirtymään niiden sisällä lähimpänä sijaitseviin vahingoittumattomiin paikkoihin.  Uudelta ajalta on sellaisesta esimerkkinä vuonna 1604 tapahtunut Sarsan katastrofi, joka tuhosi ja jätti sadat maatilat  pysyvästi veden alle, muttei vilkastuttanut muuttoa Hämeestä Pohjanmaan uudisasutusalueille.  


Ruotsistakin on Pohjanmaalle muutettu, ja ehkä enemmän kuin Hämeestä


Aivan samaa kaavaa ei kuitenkaan noudata asuttajavirta Ruotsista Pohjanlahden rannikolle. Paitsi että muuttoa on tapahtunut  spontaanisti, sitä on pystytty muinoin myös jonkin verran masinoimaan ennen Kustaa Vaasaakin. Arkeologisten löydösten mukaan  varhaisimmat ruotsalaiset asuttajat ovat saapuneet Kalannin saaristoon jo noin vuonna 1000 tai jopa vähän aikaisemmin.  Perimätietojen mukaan jonkinlaista välienselvittelyä oli silloin tällöin tapahtunut luotolaisten ja hämäläisten välillä,  mutta muuten heidän välisensä kanssakäyminen oli jäänyt sangen vähäiseksi. Vähän myöhemmin on alkanut ruotsalaisten  muuttoliike Merenkurkun saaristoon. Birgerin retken jälkeen 1250 -luvulta alkaen se oli saanut uutta pontta. Ja vaikuttaa  siltä, että vanhat kyröläiset ja uudemmat luotolaiset ovat pystyneet sopimaan saaristonautintojen jakamisesta keskenään ilman  sen suurempia riitoja. Merenkurkun saariston keskeisimmät nautintarajat eri väestöryhmien välillä näyttävät vakiintuneen  hyvinkin jo ennen 1400 -luvun puoliväliä. Tässä vaiheessa alettiin jakaa vanhoja Mustasaaren ja Pedersören ruotsinkielisiä  suurpitäjiä ja suurseurakuntia vakiintuneitten kylänrajojen mukaisiksi pienemmiksi pastoraateiksi ja pitäjiksi, sellaisiksi  kuin mm. Vöyri. Jakolinjat menivät jonkin verran Kyrön suomenkielisen pitäjän päältä Vöyrinkin tapauksessa. Laihia sai oman  kappelinsa vuonna 1508 ja pastoraattinsa vasta vuonna 1576, mutta Alalaihia kuului vielä senkin jälkeen Mustasaaren pitäjään  ja Ylälaihia Isoonkyröön. Närpiö kuului alasatakuntalaiseen hallintoon 1600 -luvun alkuun asti. Hämäläiset olivat nauttineet  1300 -luvulle saakka Hämeenmetsää Tiukan kulmille asti  


Ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan osalta on laadittu vuonna 1968 aloitetulla projektilla oma alueellinen asuttajahistoriansa  kuten oli 20 vuotta aikaisemmin aikaisemmin tehty suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan maakuntahistoriankin osalta. On myös  laadittu tukku pitäjänhistorioita ruotsinkieliseltä alueelta. Osin huutavaa tarvetta siihen on ollut senkin vuoksi, että  varsinaisessa Etelä-Pohjanmaan maakuntahistoriassa ruotsinkielisten asuttajien historia oli sivuutettu niin sanotusti  olankohautuksella. Se on ihmisten reaalihistorian näkökulmasta jonkin verran historiaa vääristävä tapa rajata kohdealuetta,  ellei peräti diskriminointia, sillä huomattavin osa ihmisten elämänprosesseja ei lainkaan määrity kielirajan, vaan  reaalisempien aineellisten toimintaedellytysten ja vaihtoprosessien mukaan. Sangen huomattava osa ruotsinkielisen Etelä- Pohjanmaan pitäjänhistorioista on K.V. Åkerblomin ja hänen poikansa Bror Åkerblomin käsialaa.


Tietysti se, että Pohjanmaan ruotsinkielisetkin ovat keskittyneet kielirajan mukaiseen historiankirjoitukseen, vääristää  jonkin verran ihmisten historiankuvausta. Jotain jää aina tyhjän päälle, kun ihmisten menneisyyttä yritetään kuvata  kielipohjalta. 

Toisaalta ruotsinkielinen historiankirjoitus jää jonkin verran vähemmän vääristäväksi kuin suomenkielinen, vaikka sitäkin  vaivaa ideologisuus ja vaikka se rakentuu Pohjanmaan osalta osin suomalaisen historiankirjoitusperinteen päälle. Se nimittäin  näyttää tekevän parhaansa, ettei astuisi pahasti suomalaisen historiankirjoituksen perinteisimpien käsitysten varpaitten  päälle ja joutuu siksi silloin tällöin kiemurtelemaan luonnehdinnoissaan, koska alueen lähteistä saadaan ennemmän epäilyä  kuin tukea näille perinteisimmille käsityksille.

Svenska Österbottens historia I:ssa on Olav Ahlbäckin laatima luku "Österbottnisk medeltid" (ss. 45-56), jossa oletetaan,  että hämäläisillä olisi ollut viikinkiajalla, jolloin Pohjanmaa olisi ollut asutuksesta tyhjä, eränautintoja merenkurkun  saaristossa asti. Toisaalta luvussa tuodaan esiin myös kuningas Birger Maununpojan kirje 1.6.1303 Nils Andersinpojalle, joka  oli vastauksena mm. Lapväärtin Mikaelin ja Tiukan Tobben valitukseen siitä, kun hämäläiset olivat käyneet hävitysretkellään  heidän uudisasumuksillaan. Itse pidän näitä kahta tietoa keskenään jonkin verran ristiriitaisina. Mielestäni vuoden 1303  kuninkaallinen kirje kuvastaa ennemminkin sitä, että yhtäältä vähän ennen vuotta 1300 Pohjanmaan rannikon ruotsinkielisen  uudisasutuksen laita oli saavuttanut  kaakkoiskolkassaan, eli Tiukan kulmilla, Hämeenmetsän reunan, jossa sijaitsi  hämäläisten silloisen aktiivisen eränautinnan eräs ääriraja. Toisaalta vanhempi ruotsinkielinen asutus oli ollut jo jonkin  aikaa levinneenä sen pohjoispuolelle. Uskon, että Hämeenmetsää nautittiin Hämeestä käsin siihen pisteeseen asti jo  viikinkiajalla ja etteivät hämäläisten nautinnat ulottuneet sitä pitemmälle. Lisäksi Ahlbäck ottaa esille sen mahdollisuuden,  että merenkurkun saaristoa oli saatettu nauttia viikinkiajalla myös Norrlannin rannikolta käsin. Mielestäni tämä on  varteenotettava huomio. Norrlannin rannikolla ei kaiketi ollut vielä viikinkiajalla nimeksikään asutusta Skellefteån  pohjoispuolella, vaan sieltä avautui Ruotsin lappi. Sen sijaan siitä etelään oli vanhaa saaristolaisasutusta, jolle olivat  tarjolla hyvät merenkurkun yhteydet Pohjanlahden tälle puolen, ja heille oli sangen luontevaa harjoittaa hylkeenpyyntä ja  muutakin kalastusta Raippaluodolle saakka. Luulenpa vain, että eränautinta toimi ruotsalaisten asuttajien muinaisessa  ryntäyksessä enemmänkin asuttamista edistävänä voimana eikä sen tulppana kuten hämäläisillä.

Muurarimestari Behm

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, olisiko melkein jokaisen suomalaisen mahdollista löytää sukujuuriaan vaikkapa Olavinlinnan rakennustyömaalta. Ajatus on hauska eikä kai vallan mahdoton. Euroopan pohjoisimman keskiaikaisen kivilinnan rakentaminen oli nimittäin aikansa jättityömaita ja se työllisti väkeä läheltä ja kaukaa. Nimien perusteella on ehkä helpointa jäljittää ulkomailta tulleita rakentajia, jotka aikanaan tulivat Suomeen, jäivät ja perustivat perheen. Sen isommin hakematta tulee mieleen vaikkapa sukunimi Tanskanen, joiden esi-isät ilmeisesti tulivat Tanskasta 1400-luvun loppupuolella rakentamaan Olavinlinnaa.

Paljon rakentajia tuli myös Keski-Euroopasta. Yksi esi-isistäni kuului tähän joukkoon. Hänestä vähän myöhemmin.

Vieraiden kielten kaikuminen suomalaisilla rakennustyömailla ei siis todellakaan ole mikään uusi ilmiö. Itse asiassa aina 1800-luvun lopulle saakka Suomen arvorakennusten pystyttämisestä vastasivat pitkälti ulkomaiset mestarit. Suomalaiset kyllä osasivat puukirkkonsa, mutta linnoituksien ja kivikirkkojen rakentajia tarvittiin muualta.  Erityisesti 1500-luvulta alkaen Suomeen virtasi linnoitusupseereita ja muurarimestareita Baltiasta, Saksasta ja Ruotsista.

Pähkinäsaaren rauhasta (1323) lähtien nykyisen Savonlinnan seudulla kulki Ruotsin ja Novgorodin -  sittemmin Ruotsin ja Moskovan suuriruhtinaskunnan -  välinen raja. Olavinlinnan tarkoitus oli torjua idästä tulevat hyökkäykset ja varmistaa Savon säilyminen Ruotsin kruunulla.

Pelissä oli paljon eikä rakentamisessa kitsasteltu. 

Viipurin käskynhaltijan, tanskalaissyntyisen Eerik Akselinpoika Tottin johdolla Olavinlinnan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1477. Tottilla oli vanhastaan suhteita saksalaiseen ritarikuntaan, jonka palkkalistoilla oli hyviä muurareita ja kirvesmiehiä. 

Olavinlinna, kuva Museovirasto

Ensimmäiset kaksi vuotta rakennusmateriaalina oli puu. Ennen kuin päästiin varsinaisen kivilinnan rakentamiseen, Kyrönsalmen kallioille jouduttiin rakentamaan puiset varustukset linnanrakentajien suojaksi. Koska novgorodilaisten mielestä linnaa alettiin rakentaa väärälle puolen rajaa, ei veli venäläinen aikaillut hyökkäyksissään.

Linnan muurasivat suomalaiset päivätyöläiset, työväkeä värvättiin Uuttamaata ja Hämettä myöten. Myös lähiseudun asukkaat pääsivät osallistumaan työhön - enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti.

Pian alkoi kuitenkin tulla tarvetta ulkomaisille muurarimestareille. Kaarissa ja muissa vastaavissa rakenteissa käytettiin rakennusmateriaalina liuskakiveä ja erityisosaaminen oli tarpeen. Kirjeessään langolleen Sten Sturelle Eerik Tott kertoi antavansa “muurata sekä torneja, kehämuureja ja muita hyödyllisiä rakennuksia ja että hänellä on siellä 16 hyvää ulkomaista muurimestaria". On arveltu, että nämä ensimmäiset muurarimestarit saapuivat Tallinnasta, jossa samaan aikaan oli työn alla kaupunginmuuri.

Tärkeimmiltä osiltaan päälinna valmistui ilmeisesti vuonna 1483.

Ainakin tätä vähän myöhemmältä ajalta tiedetään nimeltä muutama Olavinlinnan palkkalistoilla olleista.

Henrik von Cöllen (k.n. 1561) oli myös Ruotsissa työskennellyt saksalainen linnoitusrakennusmestari, joka saapui Suomeen 1558. Samana vuonna hän johti Olavinlinnan uusien osien rakennustöitä, samoin 1560-1561. Välissä hän käväisi töissä Hämeen linnassa.  Olavinlinnan muonitusluettelosta hän katoaa toukokuussa 1561.  

Peter Hertig puolestaan toimi rakennusmestarina Olavinlinnassa vuonna 1577. Hänen kuolemansa jälkeen kesällä 1591 ilmeisesti italialainen Antonius Rosetti sai työn Suomen linnojen rakennusmestarina. Olavinlinnan ohella Rosettia työllistivät Viipurin ja Käkisalmen linnat. Olavinlinnan osalta Rosetti johti ns. uuden esilinnan viimeisen vaiheen töitä. Linnantileissä hän esiintyy ainakin vielä vuonna 1595.

1590-luvun alussa risteää Rosettin tie esi-isäni, muurarimestari Morten Phalentini Boehm/Behmin kanssa.

Muurarimestarin lisäksi myös rakennusmestariksi tituleerattu Behm oli nimensä perusteella kotoisin silloisesta Böömistä. Sukututkija Arto Sahrakorpi on löytänyt Behmin ensimmäisen kerran Olavinlinnan palkkalistoilta 1591. Samana vuonna aloitti  työnsä myös Antonius Rosetti.  
Saapuivatko he Suomeen yhdessä? Kenties rakennusmestari Rosettilla oli Suomeen tullessaan mukana omat luottotyöläisensä, joihin lukeutui myös muurarimestari Morten Phalentini Behm?   
Voisi kuvitella, että miehet vähintäänkin tunsivat toisensa. Ehkä Morten ja Antonius joskus iltaisin istuivat juomassa olutta ja päivittelivät elämän kovuutta suomalaisessa tuppukylässä? Mikään oopperametropoli ei Savonlinna tuohon aikaan vielä ollut.

Olavinlinnan lähelle oli syntynyt ns. linnan malmi, jossa asuivat linnoituksessa työskentelevät käsityöläiset. Palkkaluettelon mukaan siellä asui myös Morten Phalentini Behm. Linnan malmi sijaitsi linnan pohjoispuolella, vasta 1640-luvulla asemakaavoitetun kaupunkialueen koillispuolella.

Mitä muuta tiedämme Behmistä?

Vuonna 1591 hänelle maksettiin palkkaa 14 taaleria. Ylimpänä muurarimestarina hän toimi 1595-1596. Olavinlinnan rakentajana Morten Phalentini Behm eli tuttavallisemmin Morten Valentini Behm toimi vuoteen 1603 asti.  

Behmille kävi niin kuin reissutöissä usein käy. Hän avioitui ja jäi Suomeen, savolaistui, oppi saunomaan, syömään naurista ja muikkua. En tiedä, jäikö von Cölleniltä, Hertigiltä tai Rosettilta Suomeen jälkeläisiä, mutta allekirjoittanut on yksi todiste siitä, että muurarimestari Behmiltä jäi.

Vuonna 1890 Behmejä laskettiin olevan Itä-Savossa 233 henkeä, pääosin maaseudun ns. rahvasta. Sittemmin suku on vielä kasvanut ja ”haaroittunut.” Marraskuussa 2012 Väestörekisterikeskus löysi sukunimelle Behm 1093 käyttäjää – sisältäen nykyiset, entiset ja kuolleet.

Omat, Morten Valentini Behmiin päätyvät juureni löysin aika läheltä Olavinlinnaa. Isoisäni äiti oli vuonna 1851 Kerimäellä syntynyt Maria Alvina Behm. Sukua tutkivan elämää ei helpota se, että ainakin etunimissä Behmit ovat vaalineet perinteitä – suorastaan  rasittavan kuuliaisesti. Pää kipeytyy ja epäusko tahtoo iskeä tässä savolaisessa viidakossa, joka vilisee Morteneita ja Valentineja. Myös nimi Henrik on ollut ahkerassa käytössä, ehkä se on ollut böömiläisen muurarimestarin suomalaisen puolison isän tai isoisän nimi. 

Yrjö Hormian mukaan Säämingin Behmit muuten polveutuvat Fallentin Behm-nimisestä nimismiehestä (1619-1651.) Fallentin Behmistä polveutuu se suvun haara, joka vuonna 1903 aateloitiin nimellä von Boehm.

Muurarimestari Behmin laasti on Suomen osalta hyvin sekoittunut.