Kun aloitin sukututkimuksen harjoittamisen lähes 30 vuotta sitten, pohjustin sitä lueskelemalla historiantutkijoitten käsityksen esivanhempieni asumapaikan Pohjanmaan asuttajista ja heidän alkuperästään.
Historiantutkijoitten metodina oli lähinnä Hämeen ja Pohjanmaan nimistöjen vertailu. Samanlaiset nimet tulkittiin pääsääntöisesti siten, että sama paikannimi Hämeessä oli vanhempi, alkuperäisempi, ja oli kulkeutunut jonkun (asuttajan) mukana siltä paikalta Pohjanmaalle. Nimitimme (Pohjanmaan) asutuksen tutkijoiden keskuudessa tätä todistelutapaa siirtonimiteoriaksi.
Pohjanmaan maakuntahistorioitten ja pitäjänhistorioitten käsitykset alueen varhaisimmasta asuttamisesta pyrittiin todistelemaan ensi sijassa Hämeestä saaduilla siirtonimillä. Jos sopivaa nimeä ei löytynyt Hämeestä, pyrittiin löytämään siirtonimi jostain muualta, missä oletettiin olleen varhaisempaa asutusta kuin Pohjanmaalla. Radikaaleimmassa muodossaan siirtonimiteoria pyrki määrittämään täsmällisellä vastaavuusperiaatteella senkin, mistä Hämeen kylistä asutus oli tullut tiettyihin Pohjanmaan kyliin.
Hallitseva käsitys Pohjanmaan asuttamisesta on ollut aivan hämäläislähtöinenMuut kuin Hämeen paikat jäivät tässä katsannossa sangen marginaalisiksi. Tämä piirre koskee historioita, jotka on kirjoitettu ennen noin vuotta 1980. Näkyvimmät suomenkielisen Pohjanmaan historioitsijat olivat Armas Luukko ja Aulis Jussi Alanen, jotka ovat saaneet lukuisan joukon uskollisia seuraajia siitä nuoremmasta polvesta, joka on kirjoittanut alueen pitäjänhistorioita heidän jälkeensä. Tämän perinteen jatkumoa on riittänyt lähes näihin päiviin saakka. Luukko ja Alanenkaan eivät tuoneet asutuksen syntymisen tutkimukseen mitään uutta metodia, vaan sovelsivat sitä perinnettä, jota olivat näkyvimmin edustaneet Jalmari Jaakkola ja Väinö Voionmaa heitä ennen. Jalmari Jaakkolalla oli 1900 -luvulla ehkä keskeisin vaikuttajarooli siirtonimiteorian edistämisessä ja levittämisessä. Näkyvimmät historiantutkijamme ovat olleet vanhastaan hämäläislähtöisiä ja onkin havaittavissa jonkin verran hämäläisten omaa kotiinpäinvetoa tässä siirtonimiteorian lanseerauksessa ja sen pohjustamisessa eräänlaiseksi standardiksi. Melkein jää vaikutelmaksi näitä käsityksiä lukiessa, ettei pohjalaisia ole katsottu ensi alkuun olemassaoleviksi, eikä sen jälkeen omatahtoisiksi olennoiksi, vaan alistuneiksi, tai siis, että hämäläiset olisivat muuttuneet vähätahtoisemmiksi tai alistuvaisemmiksi asuttuaan jonkin aikaa Pohjanmaalla. Joskus tavattava pohjalaisten uhoavuus olisi vain myytti tai jotain paljon myöhempää tekoa.
Siirtonimiteorian todistusvoiman ongelmalliset kohdat on kyllä kauan aikaa jossain määrin tiedostettu. Kielilainat voivat ilmiselvästi tarttua jollekin paikkakunnalle - ja usein niin tekevätkin monien kaukaisten kiertoteitten kautta edellyttämättä lainkaan paikallejääviä sanantuojia. Paikallisilla nimillä ovat yleensä aivan paikallisista lähtökohdista pulppuavat syntytapansa, joita muukalaiset eivät ole mukanaan tuoneet, mutta jotka ovat muuten universaaleja nimenantomekanismeja. Siirtonimiteorian soveltamisesta ei ole kuitenkaan luovuttu, vaan sen roolia ja näkyvyyttä on asteittain lievennetty uudemmissa Pohjanmaan asutustutkimuksissa sekä tuotu nimien perusteella paremmin esiin myös asuttajavirtaa muualtakin kuin Hämeestä. Monestikaan ei vanhojen asiakirjalähteitten niukkuuden takia jää muuta keinoa selvittää jonkin paikan asuttajien alkuperää kuin analysoida juurta jaksain seudun nimistöä ja vertailla sitä vanhempien asutuspaikkojen nimistöön. Nyt vain näyttää siltä, että nimenkannon selvitykseen pohjautuva historiantutkimus on ainakin Pohjanmaan osalta jäänyt liian spekulatiiviselle asteelle ja on pudonnut oman lähestymistapansa sudenkuoppiin, kun siirtonimille on annettu liiallinen valta.
Pohjanmaa ei ehkä sittenkään täysin autioitunut asutuksesta ns. viikinkiaikakaudellaAsutushistorian tutkijat ovat jo varhain panneet merkille sen, että niiltäkin Pohjanmaan asutuspaikoilta, joissa asutus oli aika tiheä jo 1500 -luvulla, oli erittäin vaikea löytää kaivauksissa esineitä tai asumuksia, jotka todistaisivat jonkin kulttuurin läsnäolosta Pohjanmaalla ns. viikinkiaikakaudella (noin 800-1050), vaan esinelöydöt rajoittuivat ns. merovinkiaikaan (noin 550-800) tai sitä aikaisemmaksi ajoitettuihin muinaisiin hautauspaikkalöytöihin. Tämän perusteella vallitsi käsitys, että Pohjanmaa oli totaalisesti tyhjentynyt asutuksesta ns. viikinkiaikakauden alussa ja tätä autioituneisuuden vaihetta oli kestänyt usean sukupolven mittainen aikaväli.
Ryntäysteorian hyväksi ei tahdo löytyä riittävästi aineksia, jotta ryntäys olisi käynnistynyt HämeestäKun siirtonimiteoria ja Pohjanmaan tyhjentymisteoria yhdistettiin Pohjanmaan asutuksen ilmeiseen elpymiseen keskiajalla, seurasi siitä Pohjanmaan asuttamisen ryntäysteoria. Uskottiin siis, että Hämeessä olisi ollut riittävä väestöpohja ja uudisasuttajavalmius Pohjanmaan asuttamiseksi. Sen mukaan olisivat hämäläiset havainneet joskus vuoden 1200 vaiheilla Pohjanmaan täysin avoimeksi ja edulliseksi asuttaa heidän itsensä toimesta. Siitä olisi sitten alkanut vilkas asuttajavirta Pohjanmaalle niin, että hämäläiset olisivat täyttäneet Pohjanmaan uudestaan muutaman sukupolven aikana. Hämäläisten tiedot Pohjanmaan paikkojen asuttamiskelpoisuudesta olisivat perustuneet lähinnä heidän havaintoihinsa eränkäynnin yhteydessä ja osittain siinä olisi ollut kysymys asuttamisen ulottamisesta hämäläisten kaukaisille eränautinnoille.
Etupäässä nämä edellämainitut seikat siis katsottiin toisiinsa yhdistyneinä riittäviksi toimeenpaneviksi tekijöiksi, siksi käytevoimaksi, jolla hämäläiset olisivat asuttaneet keskiajalla kohtalaisen vilkkaasti Pohjanmaata. Näiden tekijöiden liikkeellepanevaan voimaan suhtauduttiin asutuskäsityksissä aika varauksettomasti eikä juurikaan huomioitu niiden ongelmallisia piirteitä. Näitä valotetaan hieman jäljempänä.
Menneisyyttä pitäisi yrittää tutkia avoimin mielin ennakkokäsityksistä vapaanaNämä vanhat käsitykset vaikuttivat minustakin ensi tutustumalta vakuuttavilta ja vielä kauan sen jälkeenkin - niin kauan kuin omat tutkimukseni eivät olleet edistyneet ja ulottuneet niin pitkälle ajassa taaksepäin, että niiden pohjalta voisi tehdä yleistäviä itsenäisiä johtopäätöksiä, joita verrata näihin vanhoihin käsityksiin. Itselleni muodostui siis asutushistorian vallitsevan käsityksen mukaan ennakko-odotus, että Hämeen ja Pohjanmaan välillä olisi ollut jatkuvaa tiivistä kanssakäymistä, joka olisi synnyttänyt niiden välille vanhoja sukuyhteyksiä, joiden ansiosta omista esivanhempain tauluistani löytyisi merkillepantavasti molempien suuntien edustajia. Ja jos niin olisi, olisi oma esivanhempaintauluni aika hyvin pohjalaisuutta edustava.
Tämä ennakko-odotus alkoi kuitenkin tutkimusteni syventymisen myötä hiljalleen rapista alas. Lähes jokainen edistysaskel tutkimuksissani, jolla saatoin päätellä jotain todennäköistä Pohjanmaan asuttamisen alkuvaiheista tai vähänkään vanhemmista vaiheista, kyseenalaisti vanhaa käsitystä hämäläisten asuttajien ryntäyksestä tyhjään Pohjanmaahan.
Kuitenkin niin kauan kuin omat tutkimukseni kohdistuivat lähinnä omien juurteni alueelle, siis perusteellisemmin ainoastaan verraten suppealle 4-5 pitäjän alueelle Etelä-Pohjanmaalla, minun piti asettaa omien tutkimustulosteni koko Pohjanmaata koskevalle yleispätevyydelle erittäin suuret varaukset. En ollut myöskään kunnolla selvittänyt sitä, oliko Hämeessä keskiajalla suhteellista liikaväestöä, joka olisi ajanut jotkut jättämään epätoivoissaan rakkaat kotiseutunsa ja muuttamaan Pohjanmaalle. Päätin kuitenkin laajentaa tutkimuksiani koko Pohjanmaata koskevaksi, niin Etelä-, Keski- kuin Pohjois- Pohjanmaallekin ulottuviksi. Käytin tutkimuksiini lähes ainoastaan vanhoja kameraalisia lähteitä. Käytin uudelleenarviointeihini myös selvityksiä uusista arkeologisista löydöksistä ja geologian uusista tuloksista.
Kykenin ensi alkuun laajentamaan tutkimuksiani hyvin vähäisin askelin. Kun sitten tutkimukseni olivat laajentuneet ja alkoivat edistyä, ne entisestään vahvistivat niitä johtopäätöksiäni, joihin olin päätynyt suppeampaa aluetta tutkimalla. Alueen laajennuttua kuvaan tuli enemmän mukaan savolaisekspansio. Paitsi että oli laajoja savolaislähtöisten asuttajien uudisasutusalueita Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Savosta suuntautui jonkin verran muuttoa myös vanhastaan asutetuille paikoille. Perushavainto 1500- ja 1600 -luvuilta oli se, että siellä, missä Pohjanmaalla oli uudisasutusalueita tai sisäänmuuttoa, savolaisten osuus oli selvästi suurempi kuin hämäläisten osuus. Tämä havainto päti Turun läänin ja Pohjanmaan läänin välisellä rajallakin sijaitseviin paikkoihin, jonne Hämeestä oli matkaa vain kivenheitto, mutta Savosta pitkä matka.
Se suuri johtopäätös alkoi vahvistua, että perinteisen Pohjanmaan asutushistorian käsitykset ja sukututkimuksilla kerätyt suurimääräiset asuttajien faktiset lähtökohtatiedot eivät voi alkuunkaan kohdata toisiansa. Jäi juopa, jota ei voida täyttää minkäänlaisella tiedot keskenään yhdistävällä mallilla, vaikka niiden ulottuvuus ajallisesti riittäisikin.
Menneisyyttä pitäisi aina yrittää tutkia ennakkokäsityksistä vapaana, mutta juuri koskaan siinä ei hyvin onnistuta.
Pohjanmaata on asutettu huomattavimmalta osaltaan sen sisältä käsinVarsinkin Etelä-Pohjanmaan uudisasuttaminen 1500- ja 1600 -luvuilla mm. Jurvalla, Kauhavalla, Kauhajoella, Teuvalla ja Töysässä on tapahtunut näiden paikkakuntien asuttajien lähtöpaikoista saadun dokumentaation mukaan ensi sijassa vanhemmistä kylistä Etelä-Pohjanmaan sisältä käsin ja vasta toissijaisesti naapurimaakunnista, kuitenkin tältä vähäisemmältä osaltaan enemmän Savosta kuin Hämeestä. On todennäköisempää, että uudisasuttaminen noudatti aikaisemminkin samaa kaavaa, jossa hämäläisten rooli jäi suhteellisesti vähäisemmäksi kuin eräitten muitten, jos vain muissa oli vähänkään potentiaalia. Hämäläisiä on yksinkertaisesti ollut vaikeampi saamaan irtoamaan kotiseuduiltaan kuin savolaisia tai pohjalaisia. Hämäläiset olivat siis selkeästi naapureitaan paikoillaanpysyväisempi asuttajaryhmä. En näe syitä, jotka olisivat saaneet hämäläisiä oma-aloitteisesti poikkeamaan kovin paljon 1500 -luvun lopun tavoistaan 1400 -luvulla, tai kovin poikeamaan 1300 -luvulla 1400 -luvun tavoistaan. Ei tätä käyttäytymistä voida mitenkään katsoa hämäläisten viaksi, vaan heillä ovat olleet hyvät syynsä pitää parempana pysyä tiukasti Hämeessä. Erämaansakin he menettivät sen takia, ettei uudisasuttaminen heille luonnistunut silloinkaan, kun kuningas julisti heidän erämaansa vapaiksi uudisasutusalueiksi, joihin heillä oli etusija.
Hämäläisten tulokkaitten erottaminen ei ole kovin vaikeaa 1500- ja 1600 -luvun Pohjanmaan veroluetteloista, sillä aika yleinen käytäntö oli, että tulokas oli kirjattu jossain vaiheessa lisänimellä Hämäläinen. Silmiin pistää tulokaitten määrän vähyys. Se että kameraalisissa lähteissä tapahtui niin yleisesti ja erottelevasti 1500 -luvulla, katson kuvastavan niin jyrkkää eroa pohjalaisten ja hämäläisten välillä, että heidät on ollut tapana katsoa eri heimoiksi. Se on ristiriidassa sen läheisyyden kanssa, joka on luonnehdittu perinteisessä Pohjanmaan asutushistoriassa hämäläisten ja pohjalaisten välille. Lisänimierottelua oli kaikissa Pohjanmaan pitäjissä, vaikka ne erosivat toisistaan huomattavasti hämäläisten suhteellisen osuuden osalta. Ei tietystikään hämäläisten tulokkaitten suhteellista merkitystä voida kiistää esimerkiksi Alavuden osalta, mutta yhtä vähän on kiistettävissä hämäläisten tulokkaitten erittäin vähäinen merkitsevyys mm. Laihian osalta.
Se johtopäätös, että Pohjanmaata on asutettu huomattavimmalta osaltaan sen sisältä käsin, on tahtonut jäädä pahasti siirtonimitodistelujen varjoon.
Genetiikalta on uusi viesti Pohjanmaan asutushistorian selvittämiseksiAivan viime aikoina on asuttajien alkuperän arvioimisen kuvaan tullut mukaan myös genetiikka. On vastikään julkaistu tieteellisissä julkaisuissa geneettisiä väestötutkimuksia, joiden perusteella on voitu mitata melko luotettavasti eri maakuntien asukkaitten geneettistä etäisyyttä tai läheisyyttä. Kyseiset tutkimukset ovat meritoituneitten tutkijaryhmien laatimia. Nämä raportit ovat paljastaneet, että Suomen väestön eri osat ovat olleet toisistansa olennaisesti isoloituneempia kuin Keski-Euroopan maitten väestöt keskenään. Suomen eri maakuntien väestöt ovat olleet toisistansa jopa enemmän isoloituneet kuin vastaavasti monien Euroopan eri valtioiden väestöt toisistaan. Hämäläisten ja pohjalaisten geneettisen etäisyyden suuruus on jopa yllättänyt perinteisen teorian epäilijänkin, koska se on suurempi kuin vaikkapa Balttian eri valtioitten väestöjen välinen geneettinen etäisyys. Toisaalta sukututkijan näkökulmasta genetiikan tuloksissa ei ole ollut Pohjanmaan osalta muuta uutta kuin se, että ne ovat vahvistaneet sukututkimuksilla saavutetut todennäköiset asutushistorian tulokset paljon varmemmalta ja tieteellisemmältä pohjalta. Eli on saatu aineellista näyttöä asuttajien DNA -näytteitten laboratorioanalyyseistä, joiden ajallisia mutaatiopointteja on estimoitu tieteellisesti hyväksytyillä matemaattisilla malleilla. Niin saadut laskentatulokset eivät tue sitä, että Pohjanmaan vanhin asutus olisi ollut sellainen kopio Hämeen vanhasta asutuksesta, johon historiantutkijat olivat päätyneet. Genetiikan laskentatulokset ovat olleet "viimeinen niitti" vanhan teorian romuttamiseksi Pohjanmaan asuttamisesta.
Genetiikan tulokset viittaavat siihen vaihtoehtoon, että pohjalaisessa aineksessa on aimo annos mukana jotain ei-hämäläistä ainesta, joka on tullut Hämeen ohi, joko tyhjentyneeseen maahan tai sitten Pohjanmaa ei ole ollutkaan täysin viikinkiaikana ihmisistä tyhjentynyt maa. Ja näihin ihmisiin se hämäläisyys, mitä heissä on, on sekoittunut hiljalleen kuin pienet pisarat mereen, mistä pohjalaisten merkitsevä geneettinen etäisyys kantahämäläisiin nähden on osoituksena.
Aatteellisuus on sekoittanut Pohjanmaan asutushistorian selvittämistäPerinteisessä pyrkimyksessä Pohjanmaan asuttamisen selvittämiseksi voidaan nähdä myös eräänlainen kansallisuusaatteen herättämä ideologinen etsintä, jossa kansallisuuden ytimeksi on valittu hämäläisyys. Siksipä luulen, että pohjalaisuudenkin keskeiset historialliset rakennusaineet on aina pyritty palauttamaan takaisin perihämäläisyyteen. Näin pohjalaisuus, jossa on silloin tällöin ilmennyt omapäisyyttä, on haluttu paremmin integroida kansalliseen yhteyteen. Muun aatteellisen vaikuttamisen kautta se on hyvin onnistunut eikä historiankuvankaan luominen ole ollut siinä pyrkimyksessä aivan merkityksetön. Pyrkimys on ollut sinänsä positiivinen, mutta totuudenjanoisuus on jäänyt siinä toissijaiseksi.
Pohjanmaan asuttamishistorian uudelleenkirjoittamisen tarve on nyt ilmeinen uuden tiedon valossa, mutta historiantutkijoiden parissa näyttää olevan neuvottomuutta tai epäröintiä sen aloittamisen suhteen, tai sitten vanhoillisuutta. Juuri nyt olisi kuitenkin oikea aika sille, mutta vaatii jonkinlaista rohkeutta luoda uutta perinnettä, kun pohja vanhan perinteen alta on murtunut ja uusi suuntautuminen on aivan alkutekijöissään.
Valtakunnallisista ja maakunnallisista asuttajaryntäyksistä eri aikoinaJonkinlaiseksi ryntäykseksi on perinteistä käsitystä joka tapauksessa luonnehdittava. Tässä kirjoituksessa oletetulta "asuttajaryntäykseltä" Hämeestä Pohjanmaalle ei ole kuitenkaan edellytetty lähellekään niin nopeaa ja suuren mittasuhteen asuttajaryntäystä, mitä ovat olleet historiallisella aikakaudella tapahtuneet suurimmat asuttajaryntäykset Pohjanmaalle, kuten 1500 -luvulla, vaan jotenkin näkyvää vaikutusta muutaman sukupolven aikana.
Nämä viimeksimainitut ryntäykset ovat olleet kuningas Kustaa Vaasan toimeksiannosta käynnistettyjä valtakunnallisia asutusprojekteja, joita eräät paikalliset virkamiehet ovat tarmokkaasti organisoineet kuninkaan toivomusten mukaan.
Täten asuttamisen ylhäältä ohjautuvuudella ja vastikään luodulla keskitetyllä hallinto-organisaatiolla on ollut siinä tapahtumassa keskeinen rooli.
Siitä ehkä parhaimpana esimerkkinä on Kainuun uudisasuttaminen:
Vuosina 1552-55 ja jo vähän sitä aikaisemmin pohjustaen pystyi Savon kruununvouti Kustaa Fincke mobilisoimaan noin 140 uudisasuttajaa Oulujärven erämaahan kolmen vuoden aikana. Sen onnistumiseksi, että niin moni niin lyhyessä ajassa saatiin jättämään kotikontunsa, tarvittiin paitsi savolaisten otollisempaa kulttuurista pohjaa, ennen muuta sekä ankaraa pakottamista että poikkeuksellista taloudellista palkitsemista korkean esivallan taholta. Siihen vaadittiin myös Oulujärven vanhojen eränauttijoitten siirtymävaihe ja sitoumus, etteivät he estä uudisasuttajia asettumasta vanhoille eränautinnoilleen. Sen sijaan eräät hämäläiset kuten hattulalaiset ja jämsäläiset olivat juuri 1550 -luvulla käyneet hävittämässä savolaisten ja pohjalaisten uudisasumukset omilta vanhoilta eränautinnoiltaan. Uudisasuttajat valittivat tästä kuninkaalle, joka lupasi hämäläisille etusijan ja kehoitti heidät asuttamaan omat eränautintansa, elleivät halunneet vieraita asuttajia niille. Kun hattulalaiset eivät itse halunneet uudisasuttajiksi, kuningas joutui pakottamaan heidät pysymään niistä paikoista erossa, joihin uudisasuttajat olivat asettuneet.
Nämä erämaat sijaitsivat Keski-Suomessa eivätkä olleet vanhimmasta päästä hämäläisten nautintoja. On kuvaavaa hämäläisten todellisesta asutushalukkuudesta esimerkiksi maininta "Vanhan Viitasaaren historiassa" (Markkanen), että vuotta 1551 seraavina vuosina
"ilmoittautui Sääksmäen kihlakunnasta 31 uudisasukasta erämaille, valtaosa Saarioisten pitäjästä, mutta erämailla näitä ei asumassa tavata. Viitasaaren erämaille jäi pysyvästi vain Niilo Pekanpoika Pälkäneen Sappeesta." Siis hämäläisillä ei ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta halukkuutta eikä valmiutta itse asuttaa erämaitaan, vaikka omistushalunsa niihin he kovasti ilmaisivat, kun se oli vaakalaudalla. He yrittivät vain vähän viivyttää muiden valtaustoimintaa, jonka edistämistä kuningas innolla ajoi.
Siis eränautinnat eivät ainakaan näissä tapauksissa edistäneet mitenkään hämäläisten halua uudisasuttajiksi Pohjanmaalle, ei kunnolla edes Ruoveden takametsiin. Ennemminkin hämäläisten reviirinvartiointi eränautinnoillaan oli perussyy sille, että laajat alueet Keski-Suomesta Keski-Pohjanmaalle asti pysyivät asutuksesta tyhjinä aina 1500 -luvun puoliväliin asti ja asutettiin sen jälkeen pääasiassa muitten, etenkin savolaisten toimesta. Hämäläisten laaja-alainen eränautinta yhdistyneenä heidän haluttomuuteensa uudisasuttajiksi on täten muinoin muodostanut selkeän vastavoiman väestön ja hallinnon uudisasutuspyrkimyksiä vastaan, ellei peräti lukon sille, ja se on ollut tärkeä osasyy tiettyjen alueitten tyhjänä pysymiselle ja sangen myöhäiselle asuttamiselle. Se on ilmeisestikin ollut myös omiaan vahvistamaan pohjalaisten asuttajien isoloitumista erilleen muista heimoista omalle vyöhykkeelleen useitten vuosisatojen ajaksi.
Mitä tulee Pohjanmaan uudisasuttamiseen keskiajalla, se ei ole voinut tapahtua Hämeestä tai muualtakaan sisämaasta käsin organisoituna toimintana, koska mitään keskitettyä hallintojärjestelmää, joka olisi kyennyt sellaista laajaa asutustoimintaa ohjaamaan, ei siellä ollut olemassa, vaan ainoastaan jotenkin järjestyneitä paikallisyhteisöjä toisistansa hajallaan. Tuskin mitään suurempaa spontaania vaellustakaan on voinut tapahtua, vaan uudisasuttajavirran Hämeestä pohjoiseen on täytynyt olla vaimeaa. Eiväthän olosuhteet ole voineet sitä suosia, kun päällimmäisenä on vallinnut eri heimojen reviirinvartointikauna ja verikosto. Ei edes luonnollisintakaan tapaa sekoittaa heimoja keskenään, naimakauppoja. Eivät luonnonkatastofitkaan saaneet hämäläisiä jättämään kotipitäjiään, vaan siirtymään niiden sisällä lähimpänä sijaitseviin vahingoittumattomiin paikkoihin. Uudelta ajalta on sellaisesta esimerkkinä vuonna 1604 tapahtunut Sarsan katastrofi, joka tuhosi ja jätti sadat maatilat pysyvästi veden alle, muttei vilkastuttanut muuttoa Hämeestä Pohjanmaan uudisasutusalueille.
Ruotsistakin on Pohjanmaalle muutettu, ja ehkä enemmän kuin HämeestäAivan samaa kaavaa ei kuitenkaan noudata asuttajavirta Ruotsista Pohjanlahden rannikolle. Paitsi että muuttoa on tapahtunut spontaanisti, sitä on pystytty muinoin myös jonkin verran masinoimaan ennen Kustaa Vaasaakin. Arkeologisten löydösten mukaan varhaisimmat ruotsalaiset asuttajat ovat saapuneet Kalannin saaristoon jo noin vuonna 1000 tai jopa vähän aikaisemmin. Perimätietojen mukaan jonkinlaista välienselvittelyä oli silloin tällöin tapahtunut luotolaisten ja hämäläisten välillä, mutta muuten heidän välisensä kanssakäyminen oli jäänyt sangen vähäiseksi. Vähän myöhemmin on alkanut ruotsalaisten muuttoliike Merenkurkun saaristoon. Birgerin retken jälkeen 1250 -luvulta alkaen se oli saanut uutta pontta. Ja vaikuttaa siltä, että vanhat kyröläiset ja uudemmat luotolaiset ovat pystyneet sopimaan saaristonautintojen jakamisesta keskenään ilman sen suurempia riitoja. Merenkurkun saariston keskeisimmät nautintarajat eri väestöryhmien välillä näyttävät vakiintuneen hyvinkin jo ennen 1400 -luvun puoliväliä. Tässä vaiheessa alettiin jakaa vanhoja Mustasaaren ja Pedersören ruotsinkielisiä suurpitäjiä ja suurseurakuntia vakiintuneitten kylänrajojen mukaisiksi pienemmiksi pastoraateiksi ja pitäjiksi, sellaisiksi kuin mm. Vöyri. Jakolinjat menivät jonkin verran Kyrön suomenkielisen pitäjän päältä Vöyrinkin tapauksessa. Laihia sai oman kappelinsa vuonna 1508 ja pastoraattinsa vasta vuonna 1576, mutta Alalaihia kuului vielä senkin jälkeen Mustasaaren pitäjään ja Ylälaihia Isoonkyröön. Närpiö kuului alasatakuntalaiseen hallintoon 1600 -luvun alkuun asti. Hämäläiset olivat nauttineet 1300 -luvulle saakka Hämeenmetsää Tiukan kulmille asti
Ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan osalta on laadittu vuonna 1968 aloitetulla projektilla oma alueellinen asuttajahistoriansa kuten oli 20 vuotta aikaisemmin aikaisemmin tehty suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan maakuntahistoriankin osalta. On myös laadittu tukku pitäjänhistorioita ruotsinkieliseltä alueelta. Osin huutavaa tarvetta siihen on ollut senkin vuoksi, että varsinaisessa Etelä-Pohjanmaan maakuntahistoriassa ruotsinkielisten asuttajien historia oli sivuutettu niin sanotusti olankohautuksella. Se on ihmisten reaalihistorian näkökulmasta jonkin verran historiaa vääristävä tapa rajata kohdealuetta, ellei peräti diskriminointia, sillä huomattavin osa ihmisten elämänprosesseja ei lainkaan määrity kielirajan, vaan reaalisempien aineellisten toimintaedellytysten ja vaihtoprosessien mukaan. Sangen huomattava osa ruotsinkielisen Etelä- Pohjanmaan pitäjänhistorioista on K.V. Åkerblomin ja hänen poikansa Bror Åkerblomin käsialaa.
Tietysti se, että Pohjanmaan ruotsinkielisetkin ovat keskittyneet kielirajan mukaiseen historiankirjoitukseen, vääristää jonkin verran ihmisten historiankuvausta. Jotain jää aina tyhjän päälle, kun ihmisten menneisyyttä yritetään kuvata kielipohjalta.
Toisaalta ruotsinkielinen historiankirjoitus jää jonkin verran vähemmän vääristäväksi kuin suomenkielinen, vaikka sitäkin vaivaa ideologisuus ja vaikka se rakentuu Pohjanmaan osalta osin suomalaisen historiankirjoitusperinteen päälle. Se nimittäin näyttää tekevän parhaansa, ettei astuisi pahasti suomalaisen historiankirjoituksen perinteisimpien käsitysten varpaitten päälle ja joutuu siksi silloin tällöin kiemurtelemaan luonnehdinnoissaan, koska alueen lähteistä saadaan ennemmän epäilyä kuin tukea näille perinteisimmille käsityksille.
Svenska Österbottens historia I:ssa on Olav Ahlbäckin laatima luku "Österbottnisk medeltid" (ss. 45-56), jossa oletetaan, että hämäläisillä olisi ollut viikinkiajalla, jolloin Pohjanmaa olisi ollut asutuksesta tyhjä, eränautintoja merenkurkun saaristossa asti. Toisaalta luvussa tuodaan esiin myös kuningas Birger Maununpojan kirje 1.6.1303 Nils Andersinpojalle, joka oli vastauksena mm. Lapväärtin Mikaelin ja Tiukan Tobben valitukseen siitä, kun hämäläiset olivat käyneet hävitysretkellään heidän uudisasumuksillaan. Itse pidän näitä kahta tietoa keskenään jonkin verran ristiriitaisina. Mielestäni vuoden 1303 kuninkaallinen kirje kuvastaa ennemminkin sitä, että yhtäältä vähän ennen vuotta 1300 Pohjanmaan rannikon ruotsinkielisen uudisasutuksen laita oli saavuttanut kaakkoiskolkassaan, eli Tiukan kulmilla, Hämeenmetsän reunan, jossa sijaitsi hämäläisten silloisen aktiivisen eränautinnan eräs ääriraja. Toisaalta vanhempi ruotsinkielinen asutus oli ollut jo jonkin aikaa levinneenä sen pohjoispuolelle. Uskon, että Hämeenmetsää nautittiin Hämeestä käsin siihen pisteeseen asti jo viikinkiajalla ja etteivät hämäläisten nautinnat ulottuneet sitä pitemmälle. Lisäksi Ahlbäck ottaa esille sen mahdollisuuden, että merenkurkun saaristoa oli saatettu nauttia viikinkiajalla myös Norrlannin rannikolta käsin. Mielestäni tämä on varteenotettava huomio. Norrlannin rannikolla ei kaiketi ollut vielä viikinkiajalla nimeksikään asutusta Skellefteån pohjoispuolella, vaan sieltä avautui Ruotsin lappi. Sen sijaan siitä etelään oli vanhaa saaristolaisasutusta, jolle olivat tarjolla hyvät merenkurkun yhteydet Pohjanlahden tälle puolen, ja heille oli sangen luontevaa harjoittaa hylkeenpyyntä ja muutakin kalastusta Raippaluodolle saakka. Luulenpa vain, että eränautinta toimi ruotsalaisten asuttajien muinaisessa ryntäyksessä enemmänkin asuttamista edistävänä voimana eikä sen tulppana kuten hämäläisillä.
