Tämä teksti Ylen nettisivuilla jäi aikoinaan kovasti paljon mietityttämään. Varsinkin tekstin loppuosa: "kauniilla hautausmaalla viihdytään". Kauneus on usein vain katsojan silmässä. Myös kulttuuri ja perinteet tekevät oman tepposensa. Kateus ja toisten tonttien kyttääminen näyttävät valitettavasti kuuluvan suomalaiseen kauneutta arvostavaan hautausmaakulttuuriin.
New Yorkin Brooklynissa sijaitseva The Geen-Wood Cemetary on elävä, kaunis hautausmaa. Sinne edelleenkin haudataan vainajia. Arkkupaikkoja ei ole enää kuin pariksi vuodeksi, mutta uurnille kyllä riittää tilaa. Uudet haudat on ripoteltu vanhojen lomaan sinne tänne, vanhoja kiviä ei ole viety pois, "hoidettiin" niitä tai ei. Siellä ne ovat vain vierekkäin, 2000-luvulla haudattu uutuuttaan kiiltelevän kivensä kanssa, vieruskaverinaan 1800-luvulla haudattu haljenneen ja sammaloituneen kivensä kanssa. Minusta siinä on jotain hyvin herkkää.
Hautausmaana toimimisen lisäksi The Green-Wood on myös suuri ulkoilmamuseo, joka esittelee erilaisten ihmisten historiaa ja elämää aina 1800-luvulta lähtien. Sen kumpuilevaa maastoa ei ole tasoitettu pellon tasaiseksi, sen eri osat näyttävät erilaisilta riippuen hauta-alueista, siellä makaa niin köyhä kuin rikas, ilman että kiviä siirretään, valikoidaan, murskataan ja haudataan minnekään uusien hautapaikkojen saamiseksi. Myös tavallisen ihmisen historia hautausmaalla on kulttuurihistoriallisesti tärkeä. Monesti jopa tärkeämpikin; tavallisista ihmisistä ei yleensä kirjoja kirjoitella tai esitelmiä pidetä.
The Green-Wood on kuitenkin hyvin hoidettu hautausmaa, ilman, että jokaisen haudan edessä on oma kasvimaansa tai kukkamerensä, jonka kuntoa naapurihaudan "omistajat" valvovat. The Green-Woodissa ei julkisivulautakunta määrää mitään. Public Lottien kauneus tulee erilaisista kivistä, ja niiden alla lepäävien ihmisten historiasta. Eletystä elämästä. Tunnelmasta. Ilmapiiristä. Hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei pelkästään kukista, hammasharjalla kiillotetuista kivistä tai suorittamisesta.
Hautakivet ovat kuin ihmisen elämä: jokainen kallellaan vähän eri suuntaan, toiset kaatuneina, toiset suoraryhtisinä, toiset kulkien rivissä, toiset omia teitään. Toisia muistetaan ja käydään katsomassa, toiset unohtuvat ja jäävät yksin vuosikymmeniksi. Niin kauan kun on ihmisiä, jotka muistavat vainajan, ei periaatteessa hautakiviä edes tarvittaisi. Mutta sitten kun kukaan ei enää muutoin muista, kivi voi olla ainoa muistuttaja ja ajankuvan antaja.
Tuli jotenkin surullinen olo tuosta Ylen nettisivuilla olevasta kirjoituksesta:
"Suurin syy hoitamattomien hautojen palauttamiseen seurakunnalle on hautausmaan arvokkuuden säilyttäminen. Yksittäiset hoitamattomat haudat eivät vielä kokonaisuutta haittaa, mutta esimerkiksi Vehmersalmen hautausmaan useat sadat hoitamattomat haudat vaikuttavat jo yleisilmeeseen.
Myös haudalla kävijöille hautausmaan yleisilme on tärkeä. Hoitomattomien hautojen palautuminen uudelleen käytettäväksi koettiin myös hyväksi asiaksi.
- Kyllä se on tärkeää, että hautoja hoidetaan ja että ne ovat hyvännäköisiä. Jos on ihan laittamaton hauta vieressä niin eihän se hyvältä näytä. Vuosi on kyllä riittävä aika siihen, että jos hautoja ei laiteta kuntoon, niin ne voidaan palauttaa seurakunnalle. Jos kuka haluaa, niin siinä ajassa kyllä ehtii laittaa asiat kuntoon."
Minä olen luullut, että hautausmaan arvokkuus tulee ihan jostain muusta kuin hautojen "hyvännäköisyydestä ja laittamisesta".
TerhiL.