keskiviikko 3. toukokuuta 2023

Seuran puheenjohtajan puhe Suku 2023 -tapahtuman avajaisissa

Valtakunnalliset sukututkimuspäivät, Suku 2023 järjestetään nyt jo 45. kerran. Vuoden teemaksi on valikoitunut "Muuttoliikkeitä yli rajojen". Ihmisten liikkuvuus maan sisällä, maasta ja maahan ovat yksi keskeinen syy sukututkimuksen suosiolle. Yhä useampi on ajautunut kauas juuriltaan, mutta syvällä sisimmässämme lymyää kaipuu jonnekin, sinne mistä olemme tulleet, sinne missä isät ja äidit ovat maata tai henkistä sarkaa kyntäneet, kylväneet ja niittäneet. Vuosittain sukukokoukset saavat ihmisiä tekemään pitkiä matkoja, sanoisinpa jopa pyhiinvaelluksia omille juurilleen. Valtamerten taakse matkanneiden jälkeläiset tulevat etsimään omaa kulttuurista identiteettiään jopa täältä eksoottisesta pohjolasta. Televisio-ohjelmissa julkisuuden henkilöt saavat kuulla erikoisista tai tuiki tavallisista esivanhemmistaan, ja koko kansa saa nähdä heidän tunteidensa kirjon vaihtelua innostuksesta kyyneliin.
 
Toisinaan muutto on ollut toiselle puolelle maapalloa, joskus toiselle puolelle Suomenniemeä ja tai vain naapurikylään. Joillekin jatkuva liike on ollut osa omaa kulttuuria. Valtakuntien ja pitäjien rajat ovat olleet myös jatkuvassa muutoksen tilassa. Tänä viikonloppuna puhumme erityisesti Tornionlaakson, Kuolan niemimaan, Saamenmaan, Ruijan ja Finnmarkin sekä Itä-Karjalan suuntiin ja suunnista tapahtuneesta muuttoliikkeestä. Oulussa yliopistokaupunkina on tehty erityisen paljon näihin alueisiin liittyvää tutkimusta. Näistä maantieteellisistä ja kulttuurisista alueista monet ovat sellaisia, joiden suuntaan ei ole ollut selkeää rajaa, tai joissa ihmiset ovat eläneet rinnakkain hyvin monenlaisten muiden väestöryhmien kanssa. Aina ei rajoja ole ollut lainkaan, tai ne ovat olleet enemmän henkisiä tai hengellisiä. Ympäristöä on hahmotettu eri tavoin, riippuen etnisestä tai kulttuurisesta taustasta.
 
Aina ei kuitenkaan yhteiselo ole ollut mutkatonta, ainakaan kaikkien kannalta. Oma isäni syntyi vain muutama viikko jatkosodan alkamisen jälkeen Petsamossa, alueella, jota tuolloin pidettiin Suomen pohjoisimpana osana. Pian kuitenkin alue liitettiin Neuvostoliittoon ja isäni perheelle tuli lähtö etelämmäs. Jo hyvin nuoresta pitäen kuulin ihailunsävyistä puhetta tuosta menetetystä ainoasta syvämerisatamasta, Lappia halkoneista autoteistä ja niiden liikenteestä, puhumattakaan kaikista malmivarannoista. Isovanhempani eivät olleet alueelta kotoisin, he olivat tulleet valvomaan Suomen taloudellisia etuja ja johtamaan kaivostoimintaa. Petsamosta oli tullut Suomen siirtomaa (tuota nimitystä todella käytettiin) Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920. Suvun tarinoissa ja jo varhain lukemassani kirjallisuudessa Petsamon hallinta oli oikeutettua. Kukaan ei koskaan puhunut Suur-Suomesta, kansallismielisestä rajaseutukolonialismista. Alueen kolttasaamelaisista puhuttiin kuin eksoottisesta kuriositeetista. Kukaan ei minulle kertonut pakkosuomalaistamishankkeista tai siitä, kuinka kolttia pidettiin alempiarvoisena rotuna. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että eri etniset ryhmät ovat olleet törmäyskurssissa tuollakin alueella. Ja koltat olleet vielä muita saamelaisiakin heikommassa asemassa, koska olihan heissä jotain epäilyttävän venäläistä. Ei ihan helppoja totuuksia siirtomaaherrojen jälkeläiselle. Mutta vaikeitakin asioita on sukututkijan oltava valmis kohtaamaan ja tarvittaessa nähtävä suvun tarinoiden taakse.
 
Sukututkimus on ensisijaisesti kiinnostunut suvuista, perheistä ja yksilöistä. Sukututkimuksen motiivit ovat olleet varsin moninaiset. Perinteisesti kaikenlainen taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja lääketieteellinen periytyminen on ollut osa noita motiiveja. Suomen sukututkimusseuran alkuaikoina monet olivat innostuneita rodunjalostuksellisista asioista. Sairauksia, heikkouksia ja vähäosaisuutta katsottiin voitavan poistaa tämän jalon pohjoisen kansan keskuudesta. Tai ainakin haluttiin selittää, mistä ne johtuvat, että niitä voitaisiin välttää. Valtiorajojemme itä-, länsi- ja pohjoispuolella asuneita pyrittiin arvottamaan milloin minkäkin kriteerin perusteella. Onpa sukututkimusta käytetty suoranaisen politiikankin välineenä. Tästä tarjoaa erinomaisen esimerkin saamelaissukujen tutkimus. Saamelaisilla nimetkin kantavat laajempaa suvullista ainesta kuin muilla nykyisen Suomen alueella asuvilla. Suhteellisen pienen väestönosan selviytymiskeinoihin on kuulunut oman suvun tunteminen. Serkkuja ja pikkuserkkuja tulee vastaan kaikkialla. Mutta samalla on tehty tietynlainen ero sukulaisuuden ja etnisen identiteetin välille. Avioliitot valtaväestön kanssa ovat vieneet osaa ihmisistä kauemmas perinteisistä saamelaiselinkeinoista ja kielistä. Samanaikaisesti osa Lapin asukkaista on halunnut itselleen saamelaisstatuksen, voidakseen vaikuttaa alkuperäiskansan asioihin. Tähänkin on käytetty sukututkimusta, kun on haluttu löytää saamelaisuutta omien juurien joukosta. Vähemmistöidentiteetti ei kuitenkaan voi perustua pelkästään vertikaaliseen periytyvyyteen tai DNA:n jaksoihin. Se edellyttää myös aktiivista horisontaalista, sosiaalista yhteyttä. Sukututkimuskin on aina tasapainoilua biologisen ja sosiaalisen perinnön välillä.
 
Tämän päivän Suomessa sukuharrastaminen elää kukoistustaan. Se tavoittaa kaikki yhteiskuntakerrokset ja ikäluokat. Keskeisin syy tähän varmasti on lähteiden ja työvälineiden aiempaa parempi saavutettavuus. Voisi ehkä sanoa sukututkimuksen muuttuneen esteettömämmäksi. Aiemmin sukututkimus aloitettiin lastenlapsien synnyttyä, kun huomattiin ajan kuluminen ja sukuun liittyvän hiljaisen tiedon häviämisen vaara. Silloin tosin oli usein jo liian myöhäistä lähteä etsimään haastateltaviksi itseä edeltäneitä sukupolvia tai löytää vielä joku, joka tunnistaisi valokuva-albumin kuvissa poseeraavat tuntemattomat ihmiset. Tänään mennään tekniikka edellä. Moni nuorikin saattaa innostua määrittämään itselleen mahdollisimman tarkkaa haploryhmää tai metsästämään serkkuosumia. Niitä sitten yhdistetään verkon sukupuupalveluihin ja rakennetaan maailmansukupuita. Jännitystä lisäävät saadut etnisyysarviot ja sukulinjat julkisuuden henkilöihin. Ja kaikki on niin helppoa, ei tarvitse kuin nappia painaa, niin kone etsii. Tosi-tv -ohjelmat, aikakauslehtien artikkelit ja mainokset löytävät yhä uusia uhreja sukukiinnostukselle. Mutta onko tässä kaikessa kysymys sukututkimuksesta? Itse kutsuisin sitä pikemminkin sukuharrasteluksi. Ja silläkin on varmasti tehtävänsä.
 
Mutta varsinainen sukututkimus lähtee omista selvästi määritellyistä metodeistaan. Se on osa historiantutkimusta ja parhaimmillaan akateemistakin tutkimusta palvelevaa kansalaistiedettä. Siksi Suomen sukututkimusseurakin on tieteellinen seura, osa suomalaista ja kansainvälistä tiedeyhteisöä. Meidän harras toiveemme tietenkin on, että jokainen sukuharrastaja haluaa kehittyä myös sukututkijaksi, joka tekee vastuullista ja muitakin hyödyttävää tutkimustyötä. Mutta kuten mainittu, se edellyttää työvälineiden omaksumista. Useimmilla paikkakunnilla vapaan sivistystyön toimijat järjestävät sukututkimuskursseja, joiden kautta voi noita työvälineitä itselleen hankkia. Mutta kaikkea eivät kurssien opettajatkaan voi oppilaidensa päihin ohjelmoida. Työ opettaa tekijäänsä. Vain tekemällä tutkimusta ja etsimällä pitkäjänteisesti vastauksia, opiskelemalla esivanhempien kulttuurista taustaa, kieltä, tapoja ja uskomuksia kasvaa sukututkijaksi. Oikean sukututkijan tunnistaa siitä, että hän osaa iloita yhdestä pienestä, mutta työtä vaativasta löydöstä tai oivalluksesta enemmän kuin tuhansien nimien listoista.
 
Tietenkään kaikki ongelmat eivät ratkea pelkästään vastuullisia ja osaavia sukututkijoita kasvattamalla. Viime viikkoina olen saanut huolestuttavan määrän yhteydenottoja sukututkijoilta, joille viranomaiset ovat kieltäytyneet antamasta tietoja, joihin sukututkija on oikeutettu. On ikävää todeta, että eniten näitä ongelmia on ilmennyt joissakin seurakunnissa. Jo pidempään olemme saaneet lehdistä lukea, kuinka lakisääteisiä tehtäviä kuten perunkirjoitukseen tarvittavia virkatodistuksia ei pystytä toimittamaan määräajassa. Alueellisten keskusrekisterien ja digitoitujen aineistojen piti ratkaista ongelma, mutta näin ei tapahtunut. Aina ei saatava tietokaan ole huolellisesti tehtyä ja ammattitaitoista. Suomen Sukututkimusseura lähtee edelleen siitä, että sukututkijan on ensisijaisesti päästävä tutkimaan alkuperäislähteitä. Muulloin ei voida edes puhua luotettavasta historiatieteellisestä tutkimuksesta. Harras toiveemme on, että tulevaisuudessa kaikki kirkollinen väestökirjanpitoaines olisi kaikkien tietosuoja-asioistaan huolehtivien sukututkijoiden käytettävissä esimerkiksi Kansallisarkiston kautta. Tämä luonnollisesti edellyttää poliittisia päätöksiä. Ja poliittisia päätöksentekijöitä valitaan nyt eduskuntaan ja kohta taas myös kirkolliskokoukseen. Hyvät ystävät vaatikaa edustajiltanne, että myös sukututkimuksen etuja ajetaan.
 
Mutta myös sukututkijoiden on oltava valmiita toimimaan yhteisten pelisääntöjen mukaisesti. Tietosuoja-asetuksen ja kansallisen lainsäädännön määräyksiä on noudatettava. Sen helpottamiseksi Seura on jo vuosien ajan julkaissut ohjeistusta, joka on ollut niin hyvä, että tietosuojavaltuutettukin lainaa sitä. Sukututkijoiden on kunnioitettava myös tekijänoikeuksia ja luettelosuojaa. Luottamusta ei herätä, jos vasta ilmestyneiden sukukirjojen sukutauluja kopioidaan netin sukupuupalvelimiin ilman tekijän lupaa. Sukututkija noudattaa myös yleisiä ihmistieteiden eettisiä ohjeita ja suojelee tutkimuskohteitaan.
 
Vastaavasti Suomen Sukututkimusseura on sitoutunut tekemään kaikkensa hyvän ja laadukkaan suomalaisen sukututkimuksen edistämiseksi. Melko pian valmistuvassa koulutusstrategiassa kannetaan huolta metodisten perustaitojen omaksumisesta. Koulutustilaisuutemme ovat yhä enemmän siirtyneet verkkoon ja ovat näin koko maassa helpommin saavutettavissa. Aikaisempia koulutuksia on katsottavissa Seuran videokirjaston kautta ja niitä tullaan ryhmittelemään yhä paremmin jäsenistöä palveleviksi kokonaisuuksiksi. Valtakunnallisten sukututkimuspäivien kaltaisiin tilaisuuksiin kootaan esitelmäohjelma parhailta mahdollisilta asiantuntijoilta ja näin kyetään syventämään kaikkien tietoa ja taitoa samalla kun tarjotaan mahdollisuuksia kohtaamiseen muiden sukututkijoiden kanssa. Korona-aika on eristänyt monia tutkijakammioihinsa, mutta samalla tuonut tarjolle uusia välineitä, joilla tavoittaa uusia ihmisiä. Suomen Sukututkimusseura valvoo edelleen suomalaisten sukututkijoiden etuja ja tekee pitkäjänteistä yhteistyötä eri viranomaistahojen kanssa. Haluamme tulevaisuudessakin olla myös yhteistyökykyinen toimija sukututkimuskentällä niin valtakunnallisesti, paikallisesti kuin kansainvälisestikin. Noin 8500 jäsentämme edustavat sukututkijoiden parhaimmistoa, joka on aina valmis auttamaan niin aloittelijoita kuin edistyneitäkin. Sitä tarkoitusta varten Seuralla on useita erilaisia keskustelufoorumeja ja neuvontaverkosto.
 
Tänä viikonloppuna olemme kokoontuneet Pohjois-Pohjanmaalle Ouluun. Yli 400-vuotias koulu- ja kulttuurikaupunki tarjoaa meille hyvät puitteet toinen toistemme kohtaamiselle. Itselleni Oulu ei henkilöidy Toripolliisiin eikä Oulun Kärppiin, vaan kiintymystä tähän kaupunkiin ovat edistäneet kaksi kirjailijaa. Molemmat olivat myös herkkiä ja humoristisia oman aikansa kuvaajia ja kansanvalistajia. Sara Wacklin toimi kotiopettajana ja perusti useita tyttökouluja. Hänen kertomuskokoelmansa Hundrade minnen från Österbotten (Sata muistelmaa Pohjanmaalta) kertoo hänen oman aikansa historiallisista taitekohdista ja oululaisesta säätyläistöstä. Teos on kulttuuri- ja sivistyshistoriallisena katsauksena elävä ja antoisa. Jos sukuanne on elänyt 1800-luvun alun Oulussa, on tuo teos aivan ehdoton kuvaus. On suorastaan sääli, ettei Etelä-Suomen muistoja kuvaava jatko-osa ehtinyt ilmestyä ennen kuin tuoni vei kirjailijan. Toinen kirjailija on kuuluisaan Frosterus-sukuun kuulunut Teuvo Pakkala, joka puolestaan kuvaa oululaista 1800-luvun lopun työläiskaupunginosaa realismin hengessä. Erityisen tunnettuja ovat hänen lapsikuvauksensa. Näistä molemmista kirjailijoista sukututkijat saavat erinomaisen esikuvan myös omille sukutarinoilleen. Historia on aina narratiivia, kertomusta, storya.
 
Kun tämän avajaistilaisuuden päätteeksi yhdymme lauluun Kymmenen virran maa, innostakoon se meitä jälleen kerran vuolaan virran tavoin murtautumaan läpi esteiden, ulos totutuista piireistämme, yli rajojen ja suokoon meille avarampia näköaloja omiin tutkimuksiimme.
 
Näillä sanoilla haluan kiittää kaikkia paikallisia yhteistyötahojamme, ja aivan erityisesti teitä kaikkia, jotka olette tilaisuuteen saapuneet. Toivotan teille antoisaa Suku 2023-tapahtumaa täällä Oulussa.

Jouni Elomaa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti