Historian rajapinnoilla

Isänmaan historia sekä muiden kansojen vaiheita.
Kansakoulun historian oppikirja. Otava-Valistus 1954.

Virossa sanotaan kulttuuriperintöön liittyen, että suurella puulla on vahvat juuret. Vertaus on osuva. Kansallisarkistossa vietettyjen vuosien aikana olen usein nähnyt, kuinka juurien tuntemus vahvistaa ihmisiä. Tieto myös rauhoittaa, jopa silloin kun se on negatiivista.

”Mummu, kerro taas joku vanha juttu!” Tällä kysymyksellä 1980-luvulla alkoivat ensimmäiset matkani sukuhistoriaani. Ja hän, Suodenniemen mummu, kertoili yhä uusia tarinoita elämänsä varrelta sekä muistoja omien vanhempiensa ja isovanhempiensa elämästä. Näin kuulin muun muassa Lavian kuninkaasta, lierihattua ja jonkinlaisia kunniamerkkejä käyttäneestä miehestä, joka mummun lapsuudessa nimitti hänen isänsä ”poliisiksi” ja määräsi tämän huolehtimaan hänen, kuninkaan, turvallisuudesta. Mummu pystyi myös muistamaan sukupolvien ajalta esivanhempiensa nimiä, joita muistan kirjoitelleeni muistiin. Nuo listat ovat kuitenkin jo aikoinaan hävinneet.

Ehkäpä juuri näistä ensiaskelista alkoi kiinnostukseni historiaan. Kerroin jo ennen lukemaan oppimistani neljä vuotta vanhemmalle serkulleni, että historia voisi olla kiinnostava oppiaine koulussa. Lukutaidon myötä aloinkin ahmia kaikenlaisia historiaan liittyviä kirjoja. Kyösti Wilkunan Tapani Löfvingin seikkailut oli suosikkini vielä teini-iässä, jolloin piirtelin hänen kirjassa kuvattuja matkojaan kartalle ja mietin, mitä hänelle tuttuja paikkoja mahtaisi olla vielä olemassa.

Kouluvuosien aikana lempiammattini oli historianopettaja. Siihen tähdäten pääsin silloisen kotikaupunkini Tampereen yliopistoon yleisen historian pääaineopiskelijaksi. Vähän ennen graduvaihetta vaihdoin pääaineen Suomen historiaan, koska olin alkanut suuntautua Suomen rannikkopuolustuksen historian pariin. Vuosien myötä haave opettajantyöstä oli alkanut saada kilpailijan tutkijanurasta, ja olinkin iloinen ja tyytyväinen, kun syksyllä 2003 pääsin korkeakouluharjoittelijaksi Kansallisarkistoon. Pari kuukautta harjoittelun päättymisen jälkeen sain arkistosta soiton, että siellä olisi avoinna määräaikainen osa-aikaisen toimistosihteerin paikka. Sillä tiellä olen edelleen. Nykyisin työskentelen kehittämispäällikkönä pääasiassa kotimaisen ja eurooppalaisen sidosryhmäyhteistyön, digitaalisten palveluiden kehittämisen sekä Kansallisarkiston yleisen kehittämisen parissa.

Halu omaan tutkimustyöhön ei ole sammunut, vaikkakin aihepiiri on vaihtunut rannikkopuolustuksesta sukumme kotiseudun Suodenniemen paikallishistoriaan. Se tarjoaa jatkuvasti uusia löytöjä ja on kiinnostavaa, kuinka sielläkin näkyvät Suomen tarinan suuret linjat: esihistoriallinen asutus, vanhat eränkävijät, Ruotsin ajan myötä- ja vastoinkäymiset, autonomian ajan suuret kasvun vuodet sekä 1900-luvun nousut ja laskut. Samalla tutut paikat ovat saaneet uusia merkityksiä ja omat juuret tuota alussa mainittua vahvuutta.

Sukututkimusta suvussamme on harrastettu jo joitakin vuosikymmeniä. Äitini suvun juuria on koottu Helena Koveron Satakuntalainen Poti-suku –nimiseen tutkimukseen. Isän suvun tutkimisessa on ansioitunut sen varttunut väki: tätini Sinikka jäljitti suvun vaiheita Tottijärven, Suodenniemen, Kankaanpään ja Jämijärven seuduilla. Setäni Jaakko puolestaan julkaisee ansiokasta sukublogia ja tuo nykypolven sukulaisia ja heidän tarinoitaan yhteen. Yhteistyö harrastustemme parissa on osoittanut, kuinka lähellä toisiaan sukututkimus ja paikallishistoriallinen tutkimus ovat. Kulttuuriperintö on kokonaisuus ja toivon, että sen eri pinnoilla liikkuneena voin tuoda oman panokseni Sukututkimusseuran jäsenistön hyödyksi.

Tomi Ahoranta

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.