keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Menneiden joulujen kuvia

Joulukortti 1920-luku. Museovirasto.
Vastasin hiljattain kysymykseen ”mikä joulussa on parasta?” sen enempää ajattelematta ”perinteet”. Vasta jälkikäteen aloin pohtia, mitä sillä oikein tarkoitin. Kaivoin kaapista esille vanhat valokuva-albumit ja katselin lapsuuteni jouluja – löytyisikö vastaus sieltä?

Ensimmäistä jouluani olen viettänyt puolentoista kuukauden ikäisenä, juuri nimen saaneena käärönä. Valokuvassa nukun tonttulakki silmillä syöttötuolissa joulukuusen alla. Kuva ei kerro, miten omakotitalon yläkerran vuokra-asunnon nurkat menivät talvipakkasilla sisäpuoleltakin jäähän tai miten pieni pesuvati toimitti kylpyvannan virkaa. Pian vuodenvaihteen jälkeen muutimme lämpimämpään asuntoon.

Toisena joulunani olen jo auttanut koristelemaan kuusta kotona ja ”lukenut” mummolan kuusen alla kissalle Valittuja Paloja. Mustiin pukeutunut joulupukki oli pelottava, lähelle en uskaltanut mennä. Helpompaa oli ottaa joululahjat äidin tai papan kädestä. Joulupukilla on sisätossut jalassa. Mummo istuu sohvan nurkassa.

Kolmas joulu on vietetty meillä kotona, joulupukkikin on osannut tulla sinne. Vaalea turkis päällä ja talvikengät jalassa, mutta yhä outo naamari kasvoina. Isovanhemmat, nuorin tätini ja enoni ovat juhlinnassa mukana, vaikkei enoa näy yhdessäkään kuvassa. Tonttulakki päässä nautin aattoaamuna paistettua pullaukkoa. Olikohan tämä ensimmäinen joulu, jolloin niitä leivottiin?

Seuraavana jouluna olen isosisko. Pikkuveljelle on laitettu tonttulakki päähän. Pidän häntä kädestä, jos vaikka pelkää joulupukkia. Lahjaksi saan lukemista ja leluja.

Vuotta myöhemmin on toisenlainen joulu. Mummo kuolee pitkän sairauden uuvuttamana vain kolme päivää ennen jouluaattoa. Minulle ja pikkuveljelleni joulu kuitenkin järjestetään lahjoineen ja kuusineen, onhan ensimmäinen joulu omassa talossa. Emme huomanneet mummon puuttumista; valokuvissa ei näy muita kuin me kaksi ja tuttu joulupukki. Loppiaisen kovissa pakkasissa pidetyistä hautajaisista muistan vain kauniit kukat ja aikuisten itkun.

Selaan albumia eteenpäin. Joulukuusen ympärille ovat kokoontuneet isoisät, serkut, tädit puolisoineen ja muut sukulaiset. On laulettu joululauluja pukille, leivottu pullaa, pipareita ja karjalanpiirakoita. Joulupukki muuttuu vuosien varrella, nuttu vaihtuu punaiseen ja naamarin takaa paljastuu vilkkuvat silmät. Joskus pukilla on mukanaan punasteleva tonttu. Lopulta pukki katoaa kuvista, lahjat vain ilmestyvät kuusen alle.

Kuvista katoaa hiljalleen myös sukulaisia: isoisät, tädit… He kuitenkin säilyvät osana minun jouluani: edesmenneiden sukulaisten haudoille viedään kynttilät joka aattoilta, se kuuluu jouluun. Sytytän kynttilät jopa niille sukulaisille, jotka eivät ole kanssani koskaan joulua viettäneet.

Kadonneiden tilalle tulee uusia kasvoja: puolisoita, lapsia, appivanhempia, kälyjä. Serkut viettävät joulunsa omillaan niin kuin mekin teemme. Paketteja availee yhdessä yhä kolme sukupolvea, en vain enää kuulu nuorimpaan polveen. Valokuvissa ei ole vieläkään näy koko joulu, mutta nyt sentään on tallennettu joulupöydän antimia. Niitä ei lapsuuden valokuvissa näkynyt, vaikka tiedän niiden kuuluneen olennaisesti joulun viettoon. Lähes tulkoon muuttumattomina, aina viime vuosiin asti.

Laitan albumit takaisin kaappiin. Löysinkö kuvista perinteisen joulun? Osittain kyllä. Kuvista puuttuvat ainesosat kaivoin muistoistani. Mistä on siis perinteinen jouluni tehty? Tuoksuista, leipomisesta, yhdessäolosta, muistamisesta, herkuttelusta, kiireettömyydestä, saunomisesta, lukemisesta, antamisesta, saamisesta – ja valokuvaamisesta.

Rauhallista joulua ja sukututkimuksellista uutta vuotta 2023!

Mervi Lampi

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 12/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti