Sotilas henkeen ja vereen

Toivo Toropainen nuorena upseerina.

Vuonna 1910 syntynyt Toivo Juho Wilhelm Toropainen sai kutsumanimensä enoltaan Toivo Koskimäeltä (kts. blogipostaus 16.8.2021). Toivo kouluttautui upseerin uralle ja hänen ylennyksistään ja viranhoidostaan sekä asekätkennän tutkintavankeusajasta löytyy runsaasti tietoja virallisista asiakirjoista ja sanomalehdistä.

Yksityisten ihmisten muistelmat ja haastattelut ovat antaneet lisätietoa tapahtumien yksityiskohdista. Toivon päivä 4.6. on liputuspäivä, sillä silloin on puolustusvoimain lippujuhlan päivä ja marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymäpäivä.

Jatkosodassa Toivo palveli Mikkelin päämajassa. Hän halusi kuitenkin rintamalle ja hänet määrättiin I/JR 25:n pataljoonankomentajaksi. Hänen adjutanttinsa, joka toimi myöhemmin pappina, kirjoitti perheelleen yksityiset muistelmansa, joissa hän kuvasi majuri Toropaista. Tämä oli hyvin sotilaallinen ja jopa pikkutarkka esimies. Sukulaisperheen lapsetkin häpesivät omaa syömistään, kun Toivon perheellä lusikka nousi suuhun päätä notkistamatta ja liemen tippumatta kalakeittolautaselta.

Joka aamu adjutantin, joka ei ollut ollut ennen hevosen selässä, oli ratsastettava tarkastamaan koko lohkon rintamalinja Toropaisen kanssa. Kenttäpalveluksesta ei tullut pitkällistä, vaan Toivo siirrettiin takaisin Mikkeliin. Hän oli kuitenkin saanut haluamaansa rintamakokemusta. Lisäksi hän oli kuvannut sotatoimialuetta. Nämä kuvat löytyvät nykyään SA-kuva-arkistosta.

Sodan jälkeen Toivo johti asekätkennässä varaosienlevitystä. Kun entinen adjutantti poikkesi hänen luonaan Helsingin Etelärannassa, tarjosi hän asetta turhaan tällekin. Osallisuudestaan Toivo istui tutkintavankeudessa Sörkassa kymmenen kuukautta ja häntä kuulusteltiin yli 250 kertaa tänä aikana. Myös hänen veljeään ja kälyään kuulusteltiin. Käly Kyllikki Toropainen oli ottanut aseita kätkeäkseen, ja hän joutui kantamaan niitä asian tultua ilmi yöpimeällä parempaan talteen, jossa ne ovat vieläkin.

Sama käly sai Toivolta tehtävän Helsingissä käydessään. Tutkintavankeudessa olevat upseerit halusivat viettää kenraali Erkki Raappanan syntymäpäiviä. Toivolla oli konjakkipullo kotonaan ja sen hän pyysi tuomaan vankilaan. Käly epäili asian onnistumista, sillä hänellä ei ollut edes viinakorttia. Kun hän tuli sitten tapaamishuoneeseen, oli siellä kenraalin perhe, mutta ei vartioita. Toivo tuli paikalle talvimanttelissa, vaikka oli kesähelle, ja pyysi antamaan pullon. Kaikki hymyilivät, sillä he tiesivät asiasta. Vartijat ilmestyivät paikalle vasta myöhemmin. Sankareinahan näitä miehiä pidettiin.

Vapauduttuaan Toivo määrättiin Pohjois-Savon Prikaatin esikuntapäälliköksi Kuopioon. Marsalkka Mannerheimin hautajaisissa hän toimi yhtenä mitalinkantajana ja muistoksi tilaisuudesta jäi siunaustilaisuuden ohjelmalehti.

Everstiluutnantti Toivo Toropainen johti 6.12.1959 itsenäisyyspäivän paraatin ja joukkojen palattua kasarmille hän teki kunniaa prikaatin lipulle kaatuen suorilta saappailta sydänkohtauksen saaneena maahan. Pataljoonankomentajat kantoivat hänet päävartioon, jossa lääkäri totesi hänet kuolleeksi. Muu suku oli toisaalla kaupungissa rippijuhlissa, jonne tapahtuneesta vietiin tieto. Varuskunnan upseerikerholla illalla vietetyt juhlat saivat toisen luonteen, kun musiikkikin muutettiin suruvoittoiseksi. Toivo siunattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Kuopion tuomiokirkossa, josta hänen arkkunsa kuljetettiin sukuhautaan.

Toivon upseerinsaappaat, eivät tosin ne, jotka jalassa hän kuoli, jatkoivat vielä pitkään palvelustaan. Kun hänen sisarensa pelkäsi olla yksin kesämökillään, antoi Toivo hänelle saappaansa pidettäväksi ulko-oven vieressä. Hämärät kulkijat kaikkoaisivat, kun luulisivat mökissä olevan miehen.

Veli-Pekka Toropainen

Nordqvistin serenadi

Arvid Nordqvist

Helsingin Aleksanterin yliopiston ylioppilaat järjestivät 15. huhtikuuta 1871 mielenilmauksen, jonka kohteena oli heidän opettajansa, venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Arvid Nordqvist. Hän oli suututtanut ylioppilaat epäisänmaalliseksi koetulla kirjoituksellaan Finlands Allmänna Tidningissä. Ylioppilaiden aikaansaama metakka tunnettiin nimellä Nordqvistin serenadi tai Suuret naukujaiset Helsingissä.
 
Kaikki sai alkunsa J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, jotka ilmestyessään vuosina 1848–1860 saivat aikaan suuren isänmaallisen hurmoksen. Eräs kirjan sankareista on kapteeni (sittemmin everstiluutnantti) Karl Vilhelm Malm (1772–1826), joka armeijasta erottuaan eli maanviljelijänä Joroisten Torstilassa. Vänrikki Stoolin tarinoiden ilmestyttyä eräs nimeltä tuntematon henkilö ryhtyi etsimään Malmin hautaa Joroisten kirkkomaalta, ja löysikin pensaiden ja rikkaruohojen seasta vaatimattoman hautakiven.
 
Vapaaherra Max af Schultén tiedotti keväällä 1871 hautakiven löytymisestä ruotsalaismielisessä sanomalehdessä Vikingissä ehdottaen samalla kansalaiskeräystä, jonka tuotolla kustannettaisiin sankarille hänen arvoisensa hautamuistomerkki. Kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg kielsi heti sekä rahankeräyksen että sen tukemiseksi suunnitteilla olleen juhlan. Lisäksi kenraalikuvernööri ja yliopiston varakansleri Casimir von Kothen antoivat Nordqvistille tehtäväksi laatia Finlands Allmänna Tidningiin kirjoituksen, jossa ilmaistaisiin valtaapitävien mielipide muistomerkistä.
 
Nordqvist laatikin lehteensä jyrkkäsanaisen kirjoituksen, joka monien mielestä loukkasi everstiluutnantti Malmin muistoa. Nordqvist vähätteli Malmin sotilaallisia ansioita ja muka sankaruutta korostaen erityisesti sitä, että Malm oli elämänsä lopulla tullut mielenvikaiseksi. Epäilipä Nordqvist kirjoituksessaan, että koko turha muistomerkkialoite oli tehty pelkästään vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.
 
Kirjoitus nostatti vastalauseiden myrskyn ja sitä pidettiin epäisänmaallisena venäläisten nuoleskeluna. Erityisesti kirjoituksesta närkästyivät ylioppilaat, joiden keskuudessa heti virisi halu tehdä professorille selväksi, mitä miltä hänen kirjoituksestaan oltiin. Ylioppilaat kokoontuivat 15. huhtikuuta suunnittelemaan mielenilmausta, joka toteutettiin vielä samana iltana.
 
Professori Nordqvist asui osoitteessa Itäinen Heikinkatu 5, jonne suuri joukko ylioppilaita suuntasi kulkunsa vähän ennen puoltayötä. Saavuttuaan professorin asuintalon edustalle ylioppilaat alkoivat laulaa serenadia, mutta heti kun Nordqvist ilmestyi ikkunaan, alkoi tavaton meteli: pillien vihlova ääni, kellojen kalke, kukkopillien kiekuna, rumpujen ja peltien pauke, bassotorven törähdykset, huuto ja tömistys kiirivät yli hiljaisen, jo yöpuulle vetäytyneen kaupungin. Nordqvist viipyi ikkunan luona pitkän tovin väistyen vasta, kun kivet alkoivat lennellä kohti.
 
Kaikki professorin huoneiston ikkunat kivitettiin rikki ja niistä heitettiin sisään venäläisiä kolikoita ja savikukkoja. Eräs tapauksen nähnyt sivullinen sanoi myöhemmin, ettei hän uskonut savikukon osaavan lentää ennen kuin näki omin silmin! Virkavalta saapui paikalle, mutta vähälukuiset poliisit eivät voineet mitään lukumäärältään moninkertaiselle nuorten miesten joukolle. Naukujaiset jatkuivat pikkutunneille asti.
 
Ylioppilaiden käytös oli tietenkin ennenkuulumatonta, mutta yleinen mielipide oli Nordqvistia vastaan, joten ylioppilaiden protestia ei juurikaan paheksuttu. Yliopistossa sen sijaan kiehui ja kuohui. Nordqvist vaati naukujaisiin osallistuneille kymmenille ylioppilaille ankaraa rangaistusta. Hän arveli häntä kohdanneen häväistyksen johtuneen valtiollisista syistä ja uskoi ylioppilaiden toimien saattaneen Suomen yliopiston epäluulon alaiseksi Venäjän silmissä.
 
Rehtorin kuulustelussa kukaan ylioppilaista ei kieltänyt osallisuuttaan naukujaisiin tai edes pahoitellut sitä. Kaikki erotettiin yliopistosta joko lukukaudeksi tai kahdeksi. Rangaistuksen pituus riippui siitä, katsottiinko ylioppilaan kuuluneen hankkeen johtajiin vai pelkästään osallistujiin. Rangaistujen vanhemmat eivät tuominneet poikiaan yhtä ankarasti. Monet isät yhtyivät tohtori Schildtin näkemykseen, jonka mukaan hän päinvastoin häpeäisi, jos hänen poikansa olisi jättäytynyt pois naukujaisista.
 
Professori Nordqvistin mielipiteille ei ymmärrystä herunut ja hänen maineensa sai jupakasta pysyvän tahran. Kuvaavaa on, että vaikka ylioppilaat olivat ennen serenadia käyneet varoittamassa Nordqvistin kanssa samassa talossa asuvia siitä, mitä oli tulossa, kukaan naapureista ei käynyt varoittamassa Nordqvistia. Hänen katsottiin saaneen ansionsa mukaan. Nordqvist luopui Finlands Allmänna Tidningin päätoimittajuudesta seuraavana vuonna (1872), mutta venäjän kielen ja kirjallisuuden professuuria hän hoiti kuolemaansa 24. elokuuta 1889 asti.
 
Arvid Frithiof Nordqvist syntyi 24. kesäkuuta 1828 Helsingin pitäjässä, missä hänen isänsä Arvid Gottfrid Nordqvist (1796–1866) toimi tuolloin kappalaisena; vuodesta 1839 hän oli Mikkelin kirkkoherra. Äiti Amalia Gustava Landtman (1806–1864) oli papin tytär Ahvenanmaalta. Perheeseen syntyi yksitoista lasta, joista Arvid toiseksi vanhimpana.
 
Arvid Nordqvist kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon lukiosta vuonna 1846, maisterintutkinnon hän suoritti Helsingin yliopistossa vuonna 1850. Sen jälkeen hän opiskeli venäjää Pietarin yliopistossa 1852–1857. Suomeen palattuaan Nordqvist toimi opettajana Behmin koulussa Viipurissa vuoteen 1860, jonka jälkeen hän jatkoi kieliopintojaan Moskovan yliopistossa kahden vuoden ajan. Vuonna 1861 Nordqvist sai nimityksen Aleksanterin yliopiston venäjän kielen lehtoriksi ja maaliskuussa 1868 venäjän kielen ja kirjallisuuden professoriksi.
 
Arvid Nordqvistin puoliso 9. elokuuta 1857 alkaen oli Sophie Grabbe (1841–1918), jonka vanhemmat olivat kollegineuvos Kristian Grabbe ja Anna Koulikovsky. Avioituessaan Sophie oli vain 16 vuoden ikäinen, Arvid 29-vuotias. Lapsia syntyi neljä: Oscar Frithiof 1858, Vera Lydia Sofia 1864, Anna Dagmar 1866 ja Sigrid Maria 1872.
 
Arvailujen varaan jää kuinka paljon Nordqvist kohukirjoituksessaan esitti omia mielipiteitään ja missä määrin toimi saamiensa ohjeiden mukaisesti. Venäjää sujuvasti puhuvana ja vuosia Venäjällä asuneena Nordqvistilla oli todennäköisesti venäläisiä ystäviä ja avioliiton kautta sukulaisiakin, olihan hänen vaimonsa puoliksi venäläinen. On myös luultavaa, että Nordqvistilla oli tiivistäkin kanssakäymistä Helsingin venäläisen seurapiirin kanssa. Tätä taustaa vasten voisi uskoa Nordqvistin hyvinkin seisoneen sanojensa takana. On lisäksi muistettava, että varsinaiset sortovuodet olivat vielä kaukana edessäpäin.
 
Pirjo Terho

Täydennyksiä kirkonarkistojen tuhoutumisiin

Alavuden vanha kirkko palaa pääsiäisaamuna 7.4.1912. Kuvaaja: Juhani Ahtiluoto. Kuva: Museovirasto.

Sukututkijan tärkeimmät tiedonlähteet ovat kirkonkirjat. Usean suomalaisen seurakunnan kirkonkirjoissa on kuitenkin aukkoja, kun kirkonkirjoja on tuhoutunut sotien ja tulipalojen seurauksena.

Suomalaisten kirkonarkistojen tuhoutumisista on Osmo Durchman julkaissut perusteellisia selvityksiä Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja Genoksessa numeroissa 1-2/1932, 3-4/1932, 1-2/1933, 3/1933, 2-3/1934, 4/1934, 1-2/1936, 2/1944 ja 3/1944. Tietoja on käytetty muun muassa HisKin lisätietoja seurakunnasta -osiossa. Durchmanin selvitykset koskivat kaikki ennen vuotta 1939 tapahtuneita tuhoutumisia. Tämän jälkeen erityisesti Karjalan eri kirkonarkistot kokivat suuria menetyksiä viime sotien, erityisesti talvisodan, aikana. Tähän on tuonut lisävalaistusta Anna Saarikon äskettäin Turun yliopistossa valmistunut tutkimus.

Syksyllä 1939 sodan uhkan kasvaessa tuomiokapituli ohjeisti evakuoimaan Karjalan kirkonarkistoista arvokkaimmat osat (ennen vuotta 1820 kertynyt aineisto) Vaasan maakunta-arkistoon. Tätä nuoremmat kirkonkirjat ehdotettiin siirrettäväksi, mutta kunkin kirkkoherran oman harkinnan mukaisesti.

Kirkon viranomaiset eivät pääsääntöisesti uskoneet sodan mahdollisuuteen, jonka vuoksi vain harvat rajan lähellä sijainneet seurakunnat lähettivät kaikki arkistoaineistonsa turvaan syksyn 1939 aikana. Tähän oli syynä myös se, että seurakunnat eivät olleet saaneet yhtenäistä ohjeistusta suojeltavista ja siirrettävistä aineistoista. Niinpä käytännössä yksityisellä kirkkoherralla oli suuri valta siihen, mitä kaikkia kirkonkirjoja lopulta säästyi myöhemmälle tutkimukselle.

Koska seurakunnissa ei sodan syttymistä pidetty todennäköisenä, arkistojen siirto saatettiin nähdä liian vaivalloisena tai kalliina toimenpiteenä. Lisäksi jotkut kirkkoherrat halusivat pitää kirkonkirjansa lähellä, koska niitä tarvittiin virkatöissä. Kun sota kuitenkin syttyi, jouduttiin monessa Karjalan seurakunnassa tekemään kiireellisiä arviomäärityksiä, sillä vain osa asiakirjoista voitiin ottaa mukaan. Osa oli jätettävä alttiiksi tuhoutumiselle tai vihollisen käsiin. Joillakin paikkakunnilla kirkonkirjoja piilotettiin kellareihin ja maakuoppiin. Suojärvellä kirkonkirjat kätkettiin hautausmaahan.

Suojärveläiset olivat onnekkaita, sillä kun alueet vallattiin takaisin vuonna 1941, kirkonkirjat löytyivät kätköpaikasta. Sen sijaan useita kirkonarkistoja oli tuhoutunut talvisodan eri vaiheissa. Esimerkiksi pommituksissa arkistoja katosi muun muassa pappiloiden tuhoutumisten yhteydessä. Piilotetuista ja vihollisen haltuun päätyneistä kirkonarkistoista osan tiedetään myös tuhoutuneen. Pieni osa jäi vihollisen sotasaaliiksi ja on nykyisin käytettävissä Venäjän eri arkistoissa.

Karjalan seurakunnista suurin osa menetti ainakin joitakin osia kirkonarkistoistaan. Vain Harlun, Hiitolan, Jääsken, Korpiselän, Lumivaaran, Ruskealan, Seiskarin ja Värtsilän seurakuntien kirkonkirjat saatiin pelastettua kokonaan. Esimerkiksi Viipurin kaikki seurakunnat, tuomiokirkko-, ruotsalainen ja saksalainen seurakunta, kärsivät suuria arkistomenetyksiä. Poikkeuksellista oli, että ruotsalaisessa seurakunnassa laadittiin vuosina 1940–1949 uusi rippikirja virkatodistusten ja väestörekisteri-ilmoitusten perusteella. Niin ikään saksalaisessa seurakunnassa laadittiin uusi kirkonkirja seurakuntalaisten antamien tietojen pohjalta.

Jatkosodan aikana Karjalan seurakuntien aineistoja ei juurikaan enää tuhoutunut. Esimerkiksi aiemmin on oletettu, että Viipurin ratapihalla olisi tuhoutunut kesäkuussa 1944 iso määrä suomalaisia asiakirjoja. Uusin tutkimus sijoittaa aineistojen tuhoutumisen talvisodan ajalle, jolloin esimerkiksi Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan arkistoa tuhoutui palavaan rautatievaunuun. Tuhoutuminen oli kyllä lähellä kesäkuussakin 1944, mutta tuomiokapitulin ja muuta kirkonarkistoa saatiin pelastettua aivan viime hetkellä.

Etenkin karjalaisia sukuja tutkivat sukututkijat kaipailevat edelleen aukkokohtien täytettä ja kadonneita kirkonkirjoja on viime aikoina yritetty jäljittää etenkin Venäjän alueen arkistoista. Osmo Durchman teki aikoinaan erinomaisen kartoituksen kirkonarkistojen tuhoista. Nyt olisi viimein aika jonkun laatia päivitetty versio kaikista tuhoista ja täydentää se viime sotien kirkonarkistojen tuhoilla. Sukututkijoiden lisäksi se palvelisi myös paikallishistoriantutkimusta.

Jukka Partanen