Nordqvistin serenadi

Arvid Nordqvist

Helsingin Aleksanterin yliopiston ylioppilaat järjestivät 15. huhtikuuta 1871 mielenilmauksen, jonka kohteena oli heidän opettajansa, venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Arvid Nordqvist. Hän oli suututtanut ylioppilaat epäisänmaalliseksi koetulla kirjoituksellaan Finlands Allmänna Tidningissä. Ylioppilaiden aikaansaama metakka tunnettiin nimellä Nordqvistin serenadi tai Suuret naukujaiset Helsingissä.
 
Kaikki sai alkunsa J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, jotka ilmestyessään vuosina 1848–1860 saivat aikaan suuren isänmaallisen hurmoksen. Eräs kirjan sankareista on kapteeni (sittemmin everstiluutnantti) Karl Vilhelm Malm (1772–1826), joka armeijasta erottuaan eli maanviljelijänä Joroisten Torstilassa. Vänrikki Stoolin tarinoiden ilmestyttyä eräs nimeltä tuntematon henkilö ryhtyi etsimään Malmin hautaa Joroisten kirkkomaalta, ja löysikin pensaiden ja rikkaruohojen seasta vaatimattoman hautakiven.
 
Vapaaherra Max af Schultén tiedotti keväällä 1871 hautakiven löytymisestä ruotsalaismielisessä sanomalehdessä Vikingissä ehdottaen samalla kansalaiskeräystä, jonka tuotolla kustannettaisiin sankarille hänen arvoisensa hautamuistomerkki. Kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg kielsi heti sekä rahankeräyksen että sen tukemiseksi suunnitteilla olleen juhlan. Lisäksi kenraalikuvernööri ja yliopiston varakansleri Casimir von Kothen antoivat Nordqvistille tehtäväksi laatia Finlands Allmänna Tidningiin kirjoituksen, jossa ilmaistaisiin valtaapitävien mielipide muistomerkistä.
 
Nordqvist laatikin lehteensä jyrkkäsanaisen kirjoituksen, joka monien mielestä loukkasi everstiluutnantti Malmin muistoa. Nordqvist vähätteli Malmin sotilaallisia ansioita ja muka sankaruutta korostaen erityisesti sitä, että Malm oli elämänsä lopulla tullut mielenvikaiseksi. Epäilipä Nordqvist kirjoituksessaan, että koko turha muistomerkkialoite oli tehty pelkästään vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.
 
Kirjoitus nostatti vastalauseiden myrskyn ja sitä pidettiin epäisänmaallisena venäläisten nuoleskeluna. Erityisesti kirjoituksesta närkästyivät ylioppilaat, joiden keskuudessa heti virisi halu tehdä professorille selväksi, mitä miltä hänen kirjoituksestaan oltiin. Ylioppilaat kokoontuivat 15. huhtikuuta suunnittelemaan mielenilmausta, joka toteutettiin vielä samana iltana.
 
Professori Nordqvist asui osoitteessa Itäinen Heikinkatu 5, jonne suuri joukko ylioppilaita suuntasi kulkunsa vähän ennen puoltayötä. Saavuttuaan professorin asuintalon edustalle ylioppilaat alkoivat laulaa serenadia, mutta heti kun Nordqvist ilmestyi ikkunaan, alkoi tavaton meteli: pillien vihlova ääni, kellojen kalke, kukkopillien kiekuna, rumpujen ja peltien pauke, bassotorven törähdykset, huuto ja tömistys kiirivät yli hiljaisen, jo yöpuulle vetäytyneen kaupungin. Nordqvist viipyi ikkunan luona pitkän tovin väistyen vasta, kun kivet alkoivat lennellä kohti.
 
Kaikki professorin huoneiston ikkunat kivitettiin rikki ja niistä heitettiin sisään venäläisiä kolikoita ja savikukkoja. Eräs tapauksen nähnyt sivullinen sanoi myöhemmin, ettei hän uskonut savikukon osaavan lentää ennen kuin näki omin silmin! Virkavalta saapui paikalle, mutta vähälukuiset poliisit eivät voineet mitään lukumäärältään moninkertaiselle nuorten miesten joukolle. Naukujaiset jatkuivat pikkutunneille asti.
 
Ylioppilaiden käytös oli tietenkin ennenkuulumatonta, mutta yleinen mielipide oli Nordqvistia vastaan, joten ylioppilaiden protestia ei juurikaan paheksuttu. Yliopistossa sen sijaan kiehui ja kuohui. Nordqvist vaati naukujaisiin osallistuneille kymmenille ylioppilaille ankaraa rangaistusta. Hän arveli häntä kohdanneen häväistyksen johtuneen valtiollisista syistä ja uskoi ylioppilaiden toimien saattaneen Suomen yliopiston epäluulon alaiseksi Venäjän silmissä.
 
Rehtorin kuulustelussa kukaan ylioppilaista ei kieltänyt osallisuuttaan naukujaisiin tai edes pahoitellut sitä. Kaikki erotettiin yliopistosta joko lukukaudeksi tai kahdeksi. Rangaistuksen pituus riippui siitä, katsottiinko ylioppilaan kuuluneen hankkeen johtajiin vai pelkästään osallistujiin. Rangaistujen vanhemmat eivät tuominneet poikiaan yhtä ankarasti. Monet isät yhtyivät tohtori Schildtin näkemykseen, jonka mukaan hän päinvastoin häpeäisi, jos hänen poikansa olisi jättäytynyt pois naukujaisista.
 
Professori Nordqvistin mielipiteille ei ymmärrystä herunut ja hänen maineensa sai jupakasta pysyvän tahran. Kuvaavaa on, että vaikka ylioppilaat olivat ennen serenadia käyneet varoittamassa Nordqvistin kanssa samassa talossa asuvia siitä, mitä oli tulossa, kukaan naapureista ei käynyt varoittamassa Nordqvistia. Hänen katsottiin saaneen ansionsa mukaan. Nordqvist luopui Finlands Allmänna Tidningin päätoimittajuudesta seuraavana vuonna (1872), mutta venäjän kielen ja kirjallisuuden professuuria hän hoiti kuolemaansa 24. elokuuta 1889 asti.
 
Arvid Frithiof Nordqvist syntyi 24. kesäkuuta 1828 Helsingin pitäjässä, missä hänen isänsä Arvid Gottfrid Nordqvist (1796–1866) toimi tuolloin kappalaisena; vuodesta 1839 hän oli Mikkelin kirkkoherra. Äiti Amalia Gustava Landtman (1806–1864) oli papin tytär Ahvenanmaalta. Perheeseen syntyi yksitoista lasta, joista Arvid toiseksi vanhimpana.
 
Arvid Nordqvist kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon lukiosta vuonna 1846, maisterintutkinnon hän suoritti Helsingin yliopistossa vuonna 1850. Sen jälkeen hän opiskeli venäjää Pietarin yliopistossa 1852–1857. Suomeen palattuaan Nordqvist toimi opettajana Behmin koulussa Viipurissa vuoteen 1860, jonka jälkeen hän jatkoi kieliopintojaan Moskovan yliopistossa kahden vuoden ajan. Vuonna 1861 Nordqvist sai nimityksen Aleksanterin yliopiston venäjän kielen lehtoriksi ja maaliskuussa 1868 venäjän kielen ja kirjallisuuden professoriksi.
 
Arvid Nordqvistin puoliso 9. elokuuta 1857 alkaen oli Sophie Grabbe (1841–1918), jonka vanhemmat olivat kollegineuvos Kristian Grabbe ja Anna Koulikovsky. Avioituessaan Sophie oli vain 16 vuoden ikäinen, Arvid 29-vuotias. Lapsia syntyi neljä: Oscar Frithiof 1858, Vera Lydia Sofia 1864, Anna Dagmar 1866 ja Sigrid Maria 1872.
 
Arvailujen varaan jää kuinka paljon Nordqvist kohukirjoituksessaan esitti omia mielipiteitään ja missä määrin toimi saamiensa ohjeiden mukaisesti. Venäjää sujuvasti puhuvana ja vuosia Venäjällä asuneena Nordqvistilla oli todennäköisesti venäläisiä ystäviä ja avioliiton kautta sukulaisiakin, olihan hänen vaimonsa puoliksi venäläinen. On myös luultavaa, että Nordqvistilla oli tiivistäkin kanssakäymistä Helsingin venäläisen seurapiirin kanssa. Tätä taustaa vasten voisi uskoa Nordqvistin hyvinkin seisoneen sanojensa takana. On lisäksi muistettava, että varsinaiset sortovuodet olivat vielä kaukana edessäpäin.
 
Pirjo Terho