Juutalaisena Suomessa reilut sata vuotta sitten

Herra Harry de Windt sai 1900-luvun alussa toiveen julkaista matkakertomuksen Suomesta. Tuohon aikaan ei anglo-amerikkalaiselle matkaajalle ollut juurikaan saatavilla kirjoja, joista olisi voinut saada kuvan maastamme matkailukohteena. Kirjan esipuheen mukaan useimmilla ihmisille olivat tuttuja lähinnä rouva Tweedie'n kirjanen "Through Finland" sekä jokaiselta matkusvaiselta löytyvä "Murray's Guide". Nämä molemmat olivat tuohon aikaan jo hieman vanhentuneita, joten em. toiveen esittänyt englantilainen kirjakauppias Pietarista halusi jo jotain uudempaa tarjottavaa asiakkailleen.


Harry de Windt myös toteutti pyydetyn kirjan ja matkallaan Suomessa hän poikkesi mm. Hämeenlinnaan. Sinä päivänä oli hyvin myrskyinen sää ja de Windtin istuessa omasta mielestään hyvin vaatimattomassa, paikallisen hotellin aulassa, oli siellä hänen lisäkseen vain yksi vieras. Tämä mies oli amerikkalaistunut Saksan juutalainen, joka kertoi de Windtille innokkaasti Suomen sen hetkisestä ilmapiiristä koskien juutalaisia. Samalla miehet nauttivat kahvista ja likööristä, jonka maksaminen sivumennen sanoen tuli de Windtin osalle. Samoin kävi punssin kanssa, jota tämä seurallinen mies nautiskeli edelleen kirjailijamme laskuun. Kirjoittajan kannalta oli tietysti hyvä, että samaan aikaan miehestä tuli aina vain puheliaampi.

Hän oli kertomansa mukaan tullut juuri Amerikasta. Tämä matka oli ollut menestyksellinen, mutta de Windtin mukaan mies olisi voinut käyttää vaurauttaan myös uusimmalla hieman vaatekaappinsa sisältöä.

Mies oli syntynyt Hampurissa, mutta muuttanut lapsena vanhempiensa mukana Venäjälle. Sieltä perhe oli karkotettu, joten he olivat asettuneet Helsinkiin. Mies oli aikuisiällä lähtenyt siirtolaiseksi Amerikkaan, sillä hänen mukaansa Suomessa oltiin hyvin suvaitsemattomia juutalaisia kohtaan. Kirjailija de Windt epäili, että runsaissa määrin nautittu punssi olisi saanut miehen puhumaan omiaan.

Hän pysyi väitteessään ja vetosi esimerkiksi siihen, että käytännön elämään liittyvien ongelmien takia Suomessa asui hyvin vähän juutalaisia. Pääasiallisina asuinkaupunkeina näillä harvoilla olivat Turku ja Helsinki. Miehet olivat yleensä olleet armeijan palveluksessa, jonka jälkeen he saivat perheineen jäädä maahamme. Punssia naukkailevan miehen mielestä valtio teki kaiken mahdollisen ajaakseen juutalaiset pois Suomesta, mutta tästä huolimatta miehet sotilasuran jälkeen työllistivät itsensä joko räätäleinä tai kauppiaina pukeutuen vanhoihin, hyvin käytettyihin vaatteisiin.

Toisaalta he maksoivat saman verran veroja kuin muut suomalaiset ja heillä oli samoja etuoikeuksiakin. Yksi merkittävä poikkeus mutkisti Suomen juutalaisten elämää merkittävästi. He eivät voineet mennä naimisiin Suomessa edes omaa uskoaan tunnustavien kanssa. Mikäli joku meni naimisiin ulkomailla ollessaan, evättiin häneltä pääsy takaisin Suomeen.

Yhä enemmän punssissa ollut mies uskoutui de Windtille kertoen sydämensä valitun olleen mieluummin isänmaalleen kuin hänelle uskollinen. Kosiomatka oli päättynyt pettymykseen ja mies purki tunteitaan rajusti de Windtille. Suuttuneen oloisen miehen mukaan suomalaiset kyllä kehuivat hienoja kaupunkejaan, rautateitään, rikkauttaan sekä yritysmaailmaansa. Amerikkalaistuneen miehen mukaan pieninkin Teksasin kaupunki oli suurempi kuin Helsinki eikä hämeenlinnalaiseen hotelliin olisi saanut majoitettua kunnolla koiraakaan. Tämä "yhden hevosen maa" sai miehen hänen sanojensa mukaan sairaaksi eikä hän aikonut koskaan investoida penniäkään Suomeen - ainakaan niin kauan kuin Venäjä oli maan todellinen isäntä.

Viimeksi lauottu toteamus sai de Windtin hymyilemään itsekseen, sillä miehen kulunut musta puku, paperinen kassi ja luultavasti jouluisesta pikkuleipärasiasta saatu "timanttisormus" veivät siltä terävimmän kärjen.

Aili-täti ja George Washington

Kun Aili-täti tuli kylään, odotimme me lapset aina kauhulla ruoka-aikoja.  Tädillä oli lonksuvat tekohampaat, joiden vieno mutta päättäväinen kolina säesti ruokailutapahtumaa.

Osakseni koitui vielä ennennäkemätön kauhu.

Oli vuosi 1967 ja olin päässyt tädin kanssa kahdestaan käymään Viialan keskustassa.  Aili-täti päätti pistää elämän risaiseksi. Menimme yhdessä ravintola Mottalaan ja hän tilasi lautasellisen riisivelliä.  Ja kaksi lusikkaa.

Vaikka muistoni ajalta ennen kouluun menoa ovatkin vähäiset, on tuo ruokailutuokio pureutunut lähtemättömästi mieleeni.

Näin vanhempana en voi olla säälimättä tätiä, joka selvästi kärsi huonoista tekohampaistaan. Hän ei ole historian ainut kolisuttelija. Muistatte ehkä maalauksen presidentti George Washingtonista? Taulussa Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti tuijottaa jähmeästi eteensä. Ei ihme, koska kuvaa maalatessa hänen suunsa oli täynnä pumpulia. Washington (1732-1799) oli melkein hampaaton ja maalausta varten lommoposkia haluttiin pullistaa pumpulilla.

Oli Washingtonilla tekohampaitakin, useita itse asiassa. Yhdet oli tehty virtahevon hampaista. Käyttömukavuus ei siinäkään liene ollut aivan kohdallaan.   

George Washington  alkoi menettää hampaitaan jo 20-vuotiaana.  

Hammasvaivat olivat demokraattisia, niistä kärsivät niin mökinakat kuin maan mahtavatkin. Tietotaitoa ei kerta kaikkiaan ollut. Vaikka sitä harvoin tulee ajatelleeksi, hammassärky ja hammasperäiset tulehdukset ovat epäilemättä olleet yksi esivanhempiemme arkea pahiten haittaava vaiva.

Puoskarit, välskärit, jopa sepät korvasivat puuttuvat hammaslääkärit. Kun tuska iski, oltiin valmiita kokeilemaan kaikenlaista. Loitsuttiin. Rukoiltiin. Varmaan kiroiltiinkin. Poltettiin kuumalla naulalla hammashermo tunnottomaksi. Tervattiin. Imetettiin iilimadolla. Apua uskottiin saatavan myös tupakansavusta, lipeäkivestä, pirtusta, kuparipannun vaskenhomesta, inkiväärijauheesta...

Vielä pitkälle 1900-lukua hammashoito oli pelkkää hampaiden poistoa.  Tekohampaat rippilahjaksi ei valitettavasti ole vitsi vaan lähimenneisyyden todellisuutta.  Toinen tekohammassesonki oli juhannuksen aika; hammaslääkärit tekivät pitkää päivää kun yhden päivän aikana saatetiin laittaa tekohampaat kymmenellekin juhannusmorsiamelle. Häihin saakka morsiot olivat paikkauttaneet niin sanottuja naimahampaitaan – kuutta keskimmäistä yläleuan hammasta – mutta juuri ennen häitä kaikki poistettiin ja tilalle asetettiin uutuuttaan hohtava kokoproteesi. 

Ajan romantiikkaa edusti se, että usein maksajana toimi sulhanen. Missä kunnossa sulhasen omat hampaat olivat, sitä ei tarina kerro.  

Vuonna 1890 Suomessa oli vasta 20 koulutettua hammaslääkäriä. Tuolloiseen asukaslukuun suhteutettuna yhtälö on hammaskariespöpön unelma; 100 000 potilasta yhtä hammaslääkäriä kohti. 

Kaikki suomalaiset olivat potentiaalisia potilaita. Harva vielä noihin aikoihin käytti hammasharjaa, sitä pidettiin koreiluna, jopa syntinä. Vielä 1960-luvulla maaseudulta saattoi löytyä ihmisiä, jotka eivät edes omistaneet hammasharjaa, omaa ainakaan. Kun perheet menivät saunaan, mukaan saatettiin ottaa koko perheen yhteinen hammasharja, jolla kaikki harjasivat hampaansa.

Ennen ei todellakaan kaikki ollut paremmin, ainakaan mitä hampaisiin tulee.  Kehitys on kulkenut eteenpäin ja ikäännymme jo omat hampaat suussamme.  Tekohampaista tulee menneisyyden esineitä, kummajaisia, joiden käyttötarkoitusta tulevaisuuden arkeologit arvuuttelevat. Tulevaisuudessa ei ehkä tarvitse turvautua edes yksittäisiin nastahampaisiin. Ehkä kasvatamme uusia hampaita omasta leukaluustamme kantasolutekniikalla? Tämä on jo onnistunut hiirillä.

Siinä olisi Aili-tädillä ja George Washingtonilla ihmettelemistä.

LUETTELO niistä vanhuksista, jotka Suomen sotaväen vanhus-kassata ovat saanu apua seuraavan verran

Suomen Julkisia Sanomia -lehdessä julkaistiin otsikossa mainittu luettelo vuonna 1859, lehden numerossa 30. TerhiA:n sähköisestä jäämistöstä löytyi tuo luettelo puhtaaksi kirjoitettuna ja sinä löydät sen täältä!