Aili-täti ja George Washington

Kun Aili-täti tuli kylään, odotimme me lapset aina kauhulla ruoka-aikoja.  Tädillä oli lonksuvat tekohampaat, joiden vieno mutta päättäväinen kolina säesti ruokailutapahtumaa.

Osakseni koitui vielä ennennäkemätön kauhu.

Oli vuosi 1967 ja olin päässyt tädin kanssa kahdestaan käymään Viialan keskustassa.  Aili-täti päätti pistää elämän risaiseksi. Menimme yhdessä ravintola Mottalaan ja hän tilasi lautasellisen riisivelliä.  Ja kaksi lusikkaa.

Vaikka muistoni ajalta ennen kouluun menoa ovatkin vähäiset, on tuo ruokailutuokio pureutunut lähtemättömästi mieleeni.

Näin vanhempana en voi olla säälimättä tätiä, joka selvästi kärsi huonoista tekohampaistaan. Hän ei ole historian ainut kolisuttelija. Muistatte ehkä maalauksen presidentti George Washingtonista? Taulussa Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti tuijottaa jähmeästi eteensä. Ei ihme, koska kuvaa maalatessa hänen suunsa oli täynnä pumpulia. Washington (1732-1799) oli melkein hampaaton ja maalausta varten lommoposkia haluttiin pullistaa pumpulilla.

Oli Washingtonilla tekohampaitakin, useita itse asiassa. Yhdet oli tehty virtahevon hampaista. Käyttömukavuus ei siinäkään liene ollut aivan kohdallaan.   

George Washington  alkoi menettää hampaitaan jo 20-vuotiaana.  

Hammasvaivat olivat demokraattisia, niistä kärsivät niin mökinakat kuin maan mahtavatkin. Tietotaitoa ei kerta kaikkiaan ollut. Vaikka sitä harvoin tulee ajatelleeksi, hammassärky ja hammasperäiset tulehdukset ovat epäilemättä olleet yksi esivanhempiemme arkea pahiten haittaava vaiva.

Puoskarit, välskärit, jopa sepät korvasivat puuttuvat hammaslääkärit. Kun tuska iski, oltiin valmiita kokeilemaan kaikenlaista. Loitsuttiin. Rukoiltiin. Varmaan kiroiltiinkin. Poltettiin kuumalla naulalla hammashermo tunnottomaksi. Tervattiin. Imetettiin iilimadolla. Apua uskottiin saatavan myös tupakansavusta, lipeäkivestä, pirtusta, kuparipannun vaskenhomesta, inkiväärijauheesta...

Vielä pitkälle 1900-lukua hammashoito oli pelkkää hampaiden poistoa.  Tekohampaat rippilahjaksi ei valitettavasti ole vitsi vaan lähimenneisyyden todellisuutta.  Toinen tekohammassesonki oli juhannuksen aika; hammaslääkärit tekivät pitkää päivää kun yhden päivän aikana saatetiin laittaa tekohampaat kymmenellekin juhannusmorsiamelle. Häihin saakka morsiot olivat paikkauttaneet niin sanottuja naimahampaitaan – kuutta keskimmäistä yläleuan hammasta – mutta juuri ennen häitä kaikki poistettiin ja tilalle asetettiin uutuuttaan hohtava kokoproteesi. 

Ajan romantiikkaa edusti se, että usein maksajana toimi sulhanen. Missä kunnossa sulhasen omat hampaat olivat, sitä ei tarina kerro.  

Vuonna 1890 Suomessa oli vasta 20 koulutettua hammaslääkäriä. Tuolloiseen asukaslukuun suhteutettuna yhtälö on hammaskariespöpön unelma; 100 000 potilasta yhtä hammaslääkäriä kohti. 

Kaikki suomalaiset olivat potentiaalisia potilaita. Harva vielä noihin aikoihin käytti hammasharjaa, sitä pidettiin koreiluna, jopa syntinä. Vielä 1960-luvulla maaseudulta saattoi löytyä ihmisiä, jotka eivät edes omistaneet hammasharjaa, omaa ainakaan. Kun perheet menivät saunaan, mukaan saatettiin ottaa koko perheen yhteinen hammasharja, jolla kaikki harjasivat hampaansa.

Ennen ei todellakaan kaikki ollut paremmin, ainakaan mitä hampaisiin tulee.  Kehitys on kulkenut eteenpäin ja ikäännymme jo omat hampaat suussamme.  Tekohampaista tulee menneisyyden esineitä, kummajaisia, joiden käyttötarkoitusta tulevaisuuden arkeologit arvuuttelevat. Tulevaisuudessa ei ehkä tarvitse turvautua edes yksittäisiin nastahampaisiin. Ehkä kasvatamme uusia hampaita omasta leukaluustamme kantasolutekniikalla? Tämä on jo onnistunut hiirillä.

Siinä olisi Aili-tädillä ja George Washingtonilla ihmettelemistä.