Kahvinjuonnista

Näin lauantaina voi jo miettiä huomisen päivän kahvitarjoilua ja pohtia samalla kahvittelun historiaa omalla asuinseudulla.

Marttilan ensimmäisen kahvipannun omistajan kerrotaan olleen Simalan Tapanin talon leskiemäntä Eevan vuoden 1834 paikkeilla. Ilmeisesti tällä tarkoitetaan Eeva Loviisa Lindströmiä, jonka puoliso Heikki Yrjönpoika oli kuollut 1833. Eeva Lovisa oli Purhalassa asuneen siltavouti Fredrik Lindströmin tytär. Vuonna 1835 Eeva Loviisa muutti Pöytyän Naaranojan Alatalon, jossa hänestä tuli isäntä Aleksanteri Saurenin kolmas puoliso. Eeva kuoli 1842 ja herra Saurenin ehtiessä vielä neljännenkin kerran naimisiin.

Kahvin juomisesta tuli kansan keskuudessa nopeassa tahdissa todella suosittua, mutta tätä eivät kaikki sivistyneistön edustajat hyväksyneet. Vielä 1880-luvun loppupuolella nimimerkki Kaffe halusi Kaiku -sanomalehden sivuilla kertoa muutamia sanoja kahvinjuonnin turmiollisuudesta;

Kahvinjuonti on nykyaikoina tullut tavaksi kautta koko maamme ja tuskinpa löytyy niin pientä perhettä, jolla ei ole tuota hyvää, rakasta tuttavaa kahvipannua. Monesti on tilaisuudessa näkemään sellaisia perheitä, jotka panevat ainoatkin penninsä tuohon heidän mielestään niin tarpeelliseen ja välttämättömään ostokseen, kahvinaulaan.

Usein kuulee esimerkiksi jonkun vanhan muijan, jota äkkinäisempi taudin puuska eli joku muu sattuu kohtamaan, sanovan "kyllähän se siitä asettuisi, jahka saisi kahvikupin". Sen saatuaan joskus sattuu niinkin käymään, että tauti asettuu. Tästä näyttäisi, että kahvissa olisi jotain terveellistä, tauteja vastaan vaikuttavaa voimaa, mutta minä en usko sitä sillä olevan, päinvastoin on se terveydelle ja kukkarolle sangen vahingollista.

Edellisen huomaa siitä, että oikein ankaroilla kahvimustereilla useinkin on huono rinta ja raskas hengitys, joka kaikki seurauksena ylellisestä kahvinjuonnista. Jälkimmäisen tuntenee itsekukin omassa kukkarossaan, jonka täyteläisyyttä kahvinjuonti ei suinkaan lisää. Mitä taas tulee noihin muijain pakinoihin "kyllähän se siittä asettuisi jahka saisi kahvikupin", niin luulemme, että senlaiset taudit, joihin akat tavallisesti kahvia lääkkeenään käyttävät, ovat vain lyhyitä taudin puuskia, jotka kohtaavat ihmistä äkkiä ja paranevatkin äkkiä ilman kahvikuppia tahi voivat ne myöskin olla ainoastaan luuloteltuja taudin kohtauksia.

Siis kahvi ei luulomme mukaan ole mitään lääkettä, mutta vahingollista ja yhtä suuresti vastustettavaa kuin viinakin. Paha tapa on sekin, kun lapsia opetetaan pienuudesta pitäen aamusella ylösnoustuaan ja vieläpä joskus keskipäivälläkin saamaan vanhemmiltaan kahvikuin, josta on se seuraus, että tuo tapa kasvaa aikaa voittain välttämättömäksi ja voittamattomaksi himoksi.

Esi-isämme eivät tienneet kahvinjuonnista eikä muusta ylellisyydestä mitään ja senpä tähden he ovatkin koonneet meille suuret rikkaudet. Käyttäkäämme niitä oikein hyväksemme ja heittäkäämme kaikki ylellisyys kerrassaan pois.


Juha Vuorela

Paikallishistoria uusiksi

Viime viikolla ilmestyi uusi paikallishistoriaa käsittelevä kirja Kaikella on paikkansa (Vastapaino, Tampere 2010). Kirjan artikkeleissa tutkijat pohtivat, millaisia uusia näkökulmia paikallishistoriaan voidaan löytää. Miten paikallishistoriaa voi käyttää koulun historianopetuksessa? Millaisiin kysymyksiin paikalliset asukkaat kaipaavat vastauksia, ja millaiset asiat paikallishistoriassa kiinnostavat myös toispaikkakuntalaisia, tai esimerkiksi historiantutkijoita? Millainen on hyvä paikallishistoria?

Näihin kysymyksiin ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Hyvä paikallishistoria voi olla paikallisten asukkaiden kokoama muistelmateos, tai se voi olla tieteellinen tutkimustyö, se voi tarjota runsaan määrän detaljeja tai keskittyä suuriin linjoihin tai tiettyyn teemaan. Tärkeintä on, että joku kokee sen omakseen. Hienoa on, jos monet kokevat sen hyödylliseksi ja kiinnostavaksi.

Vuonna 1933 perustettu Paikallishistoriallinen toimisto, nykyään Tilaushistoriakeskus, suositteli pitkään, että paikallishistoriat tulisi kirjoittaa tietyn kaavan mukaan. Tätä kaavaa kritisoidaan uudessa kirjassa, eikä syyttä. Monelle paikallishistorialle tuo kaavamaisuus on toisaalta ollut hyödyksikin, se on taannut tietyn vähimmäistason. On kuitenkin hyvä, ettei liiaksi kangistuta kaavoihin.

Paikallishistoriaa käsittelevät teokset ovat usein tärkeitä myös sukututkijoille, ja niitä käydään ahkerasti lukemassa myös Seuran kirjastossa. Sukututkimukseen myös liittyy samanlaisia kysymyksiä kuin paikallishistoriaankin: kirjoitetaanko sitä ensisijaisesti itselle tai lähiporukoille, vai onko tavoitteena, että kirjoitetaan laajemmallekin yleisölle?

Molemmat tavoitteet - suppea yleisö / laaja yleisö - ovat hyviä, mutta niistä seuraa vähän erilaisia vaatimuksia. Vuoden Sukukirjaa valittaessa on yhtenä kriteerinä pidetty sitä, että kirja aukeaa myös muille kuin suvun jäsenille. Sen lisäksi, että sukutaulujen on oltava kunnossa, teoksen lähteet on merkittävä kyllin selvästi, niin että ne voidaan tarkistaa, ja lisäksi kirjasta tulee löytyä suvun historiaan liittyvää tekstiä, joka valaisee esivanhempien elinolosuhteita. Tällaisia vähimmäiskriteerejä voidaan asettaa myös paikallishistorialle, jos sen toivotaan hyödyttävän myös laajempaa yleisöä.

Julkistamistilaisuuden keskusteluissa pohdittiin, miten paikallishistorian tutkijoita voitaisiin saattaa yhteen esimerkiksi historiantutkijoiden kanssa. Työväenhistorian tutkimuksessa on kuulemma jo pitkään järjestetty kirjapajoja, seminaaripäiviä, joihin sekä harrastajat että ammattimaiset työväenhistorian tutkijat saapuvat käsittelemään tekstejä. Keskustelut ovat olleet kaikille antoisia. Ehkä paikallishistorian ja sukututkimuksenkin tarpeisiin voitaisiin järjestää vastaavanlaisia tekstipajoja?

Hullu mikä hullu

Olen ollut kymmenen vuotta addikti. Siis koukussa, nalkissa ja riippuvainen. Taidan olla laajalti tunnettu hullu omassa kaveripiirissäni. En ole ammatiltani tutkija enkä luonteeltani kauhean tieteellinenkään, mutta täysin addiktoitunut sukututkimukseen. Tähän riippuvuuteen ei saa apua raha-automaattiyhdistykseltä.

Minua on yritetty sivistää harrastukseni huonoudesta jo vuosien ajan. Verrattuna moneen muuhun hyvään harrastukseen, olen jotenkin paitsiossa. Minunikäiseni ihmisen nimittäin tulisi käydä zumbassa vatkaamassa lanteitaan, istua hiekkalaatikolla verkkarit jalassa jutellen muiden samanikäisten naisihmisten kanssa aviopuolison haasteellisesta työstä ja vaihdella reseptejä kausiluontoisista ihanista ruokalajeista. Minunikäiseni ihmisen tulisi käydä “Henkassa ja Maukassa shoppailemassa” niin usein kuin siihen vain aika, luottokortti ja mies antavat luvan, ja tietysti huolehtia siitä, että koti on aina putipuhdas ja muodikas. Minulle on kerrottu, että minunikäiseni naishenkilön tulisi viettää aikaansa ostoskeskusten kahviloissa kosmopoliittia latte-kahvia naukkaillen, hoidattaa kasvojaan vähintään joka toinen viikko trendikkäässä hoitolassa, lukea trendikästä muotilehteä ja olla perillä milloin minkäkin julkkiksen sielunelämästä ja miessuhteista. Minunikäiseni naishenkilön tulisi viettää aikaansa jotenkin järkevästi eikä vain haahuilla vapaapäivinään ja lominaan arkistoissa, hautausmailla tai haastattelemassa ikäloppuja ihmisiä. Ei tulisi vain tuijotella kuolleiden ihmisten nimiä ja mustetahroja, ja keskustella hiljaisten poikien kanssa. Tulisi elää kiivastahtiseen sykkeeseen ja “chillata” kaduilla ja kujilla ja “niin ku ymmärtää tätä meininkii”. Ymmärtää, että “tää elämä on vaan kerran”.

Joku on siis pahasti vialla minun elämässäni. Minä pidän enemmän hautausmaiden viileän lämpimästä hiljaisuudesta, kuin puistojen mäyräkoirien ulkoiluttamisesta. Pidän enemmän arkistojen aarteista ja vanhoista kirjoista, kuin niistä trendilehdistä laihoine naismalleineen ja hauiksiaan pingottavine rasvattuine miehineen. Minun mielestäni elämä sykkii hautausmailla, arkistoissa, perukirjoissa, kuolintodistuksissa, vihkitodistuksissa, testamenteissa, päiväkirjoissa, matrikkeleissa, sotaveteraanien keittiöissä, vanhainkodeissa, pitäjälehdissä, toisen ihmisen kohtaamisessa, seuratoiminnassa, elämää nähneissä viisaissa ihmisissä ja lähimmäisten koukerokirjaimisissa lapsuudenmuistoissa. Ja se kaikki juuri tässä ja nyt, ja kuitenkin eilen ja huomenna.

Eräs tuttuni sanoi minulle aikoinaan, että haaskaan elämäni epäolennaisuuksiin ja koska teen niin, olen ilmiselvästi jotenkin hullu. Ei meistä koskaan ystäviä tullut, mutta ajatuksia tuo kommentti toki herätti. Mietin itsekseni, että kai minä sitten hullu olen, mutta ei se kyllä minua haittaa. Hulluna on ihan mukavaakin, kun kaikkea ei tule ottaneeksi niin vakavasti, ja monet elämän epäonnistumiset saavat aivan uudenlaisen perspektiivin. Minullahan on kuitenkin silmissäni jo satojen vuosien synnit ja kainalossani useiden sukupolvien kaiho. En minä ole tynnyristä tullut. Minulla on ollut olemassa menneisyys jo ennen syntymääni.

Minä ajattelen, että aika on kolmiulotteinen asia. Siihen kuuluvat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Nykyihmistä painostetaan elämään vain ja ainoastaan nykyhetkessä: kuluttamaan, juoksemaan, kiirehtimään, tönimään, etuilemaan ja vain pintaraapaisemaan. Lämmittämään mikrossa ja piipahtamaan hampurilaisella. Menneet sukupolvet ja menneet kokemukset voivat opettaa meille uskomattomia, jos vain jaksamme kuunnella, katsella, lukea ja hetkeksi pysähtyä. Tulevaisuus taas voi luvata paljon, jos vain joskus jaksamme keskittyä tähän hetkeen. Suurin ongelma tänä päivänä on se, että ainoastaan kehomme on tässä hetkessä, mutta mielemme on jo tulevassa täysin menneisyyden unohtaen. Kaikki mikä on tapahtunut ennen, on johtanut siihen, mitä tänään olemme ja mihin me huomenna kuljemme. Tavalla tai toisella.

Sukututkimus, sukunsa tunteminen, omien juuriensa tietäminen ja ymmärtäminen tekevät minusta vapaan. Kaikki mitä minulle tapahtuu, on tapahtunut jo monia miljoonia kertoja “minun ihmisilleni”; minun sukuni esiäideille ja minun sukuni esi-isille. Maailma muuttuu, mutta ihmisen sielu pysyy samana. Olen ihmisenä ainutlaatuinen, mutta ihmisyyteni on vanhaa. Olen osa ketjua, osa elämää, osa menneisyyttä ja osa tulevaisuutta ja tähän kaikkeen sukututkimus avaa aivan uudet näkymät.

Kaikki toistaa itseään, niin ihminen kuin luontokin. Mikään ei ole uutta maan päällä. Ei edes hullu sukututkija, sukunsa tarinoiden kertoja.

-Terhi Lavonen-