Viime viikolla ilmestyi uusi paikallishistoriaa käsittelevä kirja Kaikella on paikkansa (Vastapaino, Tampere 2010). Kirjan artikkeleissa tutkijat pohtivat, millaisia uusia näkökulmia paikallishistoriaan voidaan löytää. Miten paikallishistoriaa voi käyttää koulun historianopetuksessa? Millaisiin kysymyksiin paikalliset asukkaat kaipaavat vastauksia, ja millaiset asiat paikallishistoriassa kiinnostavat myös toispaikkakuntalaisia, tai esimerkiksi historiantutkijoita? Millainen on hyvä paikallishistoria?
Näihin kysymyksiin ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Hyvä paikallishistoria voi olla paikallisten asukkaiden kokoama muistelmateos, tai se voi olla tieteellinen tutkimustyö, se voi tarjota runsaan määrän detaljeja tai keskittyä suuriin linjoihin tai tiettyyn teemaan. Tärkeintä on, että joku kokee sen omakseen. Hienoa on, jos monet kokevat sen hyödylliseksi ja kiinnostavaksi.
Vuonna 1933 perustettu Paikallishistoriallinen toimisto, nykyään Tilaushistoriakeskus, suositteli pitkään, että paikallishistoriat tulisi kirjoittaa tietyn kaavan mukaan. Tätä kaavaa kritisoidaan uudessa kirjassa, eikä syyttä. Monelle paikallishistorialle tuo kaavamaisuus on toisaalta ollut hyödyksikin, se on taannut tietyn vähimmäistason. On kuitenkin hyvä, ettei liiaksi kangistuta kaavoihin.
Paikallishistoriaa käsittelevät teokset ovat usein tärkeitä myös sukututkijoille, ja niitä käydään ahkerasti lukemassa myös Seuran kirjastossa. Sukututkimukseen myös liittyy samanlaisia kysymyksiä kuin paikallishistoriaankin: kirjoitetaanko sitä ensisijaisesti itselle tai lähiporukoille, vai onko tavoitteena, että kirjoitetaan laajemmallekin yleisölle?
Molemmat tavoitteet - suppea yleisö / laaja yleisö - ovat hyviä, mutta niistä seuraa vähän erilaisia vaatimuksia. Vuoden Sukukirjaa valittaessa on yhtenä kriteerinä pidetty sitä, että kirja aukeaa myös muille kuin suvun jäsenille. Sen lisäksi, että sukutaulujen on oltava kunnossa, teoksen lähteet on merkittävä kyllin selvästi, niin että ne voidaan tarkistaa, ja lisäksi kirjasta tulee löytyä suvun historiaan liittyvää tekstiä, joka valaisee esivanhempien elinolosuhteita. Tällaisia vähimmäiskriteerejä voidaan asettaa myös paikallishistorialle, jos sen toivotaan hyödyttävän myös laajempaa yleisöä.
Julkistamistilaisuuden keskusteluissa pohdittiin, miten paikallishistorian tutkijoita voitaisiin saattaa yhteen esimerkiksi historiantutkijoiden kanssa. Työväenhistorian tutkimuksessa on kuulemma jo pitkään järjestetty kirjapajoja, seminaaripäiviä, joihin sekä harrastajat että ammattimaiset työväenhistorian tutkijat saapuvat käsittelemään tekstejä. Keskustelut ovat olleet kaikille antoisia. Ehkä paikallishistorian ja sukututkimuksenkin tarpeisiin voitaisiin järjestää vastaavanlaisia tekstipajoja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti