Jääkaudesta koronaan – kyläkirjan synty

Vaskijärven tuore kyläkirja on lähes 600-sivuinen tietopaketti, joka painaa 1,408 kg. Tätä ei ole tainnut vielä kukaan lukea yhdeltä istumalta.

Sain kesällä päätökseen erään kyläkirjaprojektin, jossa toimin projektipäällikkönä sekä vastasin myös pääosin tutkimus- ja kirjoitustyöstä. Projekti kesti runsaat kaksi vuotta, ja sen tuloksena oli lähes 600-sivuinen opus. Kirjassa käsitellään kylän historiaa, taloja (tiloja) ja niiden asukkaita, yhdistyksiä sekä esitellään myös joitakin henkilötarinoita ja muisteluksia. 

Heti alkajaisiksi lähdin suunnittelemaan kirjan rakennetta eli laadin alustavan sisällysluettelon sekä listasin lähteitä, joita oli tarpeen käydä läpi. Näin syntyi tutkimussuunnitelma, johon oli kaivettu esiin esimerkiksi kylää mahdollisesti käsitteleviä kirjoja ja lehtiä. Paikkakunnan ja muiden lähikylien historiikit olivat tietysti kiinnostavia, mutta sattumalta googlailussa vastaan tuli muun muassa väitöskirja, jossa tarkasteltiin kylän alueella jääkauden jäljiltä syntyneitä hiekka- ja soraharjanteita. Kirjan perspektiiviksi tulikin siten jääkaudesta koronaan, koska kirjan tekstien viimeistelyvaiheessa Uudenmaan koronamääräykset rajoittivat keväällä konkreettisesti kylän liikennettä Hämeen läänin puolelle.

Asutuksen historiaa varten työlistalle tuli myös sukututkimuksellisia elementtejä, mutta ei sukukirjamallilla, vaan talojen asukkaiden näkökulmasta. Kirkonkirja- ja henkikirja-aineistoja siis tarvittiin, mutta toisaalta myös maanmittaukseen liittyviä lähteitä tilojen lohkomishistorian selvittämiseksi. Internetiin on ilahduttavasti saatu nähtäväksi isoonjakoon ja uusjakoon sekä moniin muihin kiinteistötoimituksiin liittyviä karttoja ja asiakirjoja. Näitä oli hyvä vertailla niin ikään netistä löytyviin eri vuosikymmenten peruskarttoihin muutosten havainnoimiseksi. Vanhoista ajoista kertoivat myös tuomiokirja-aineistot, joita olisi ehkä voinut penkoa lisääkin, jos olisi vanhan käsinkirjoitetun käräjäkiemuraisen ruotsin kielen osalta jaksanut.

Muistitieto on monissa kyläkirjoissa hyvin edustettuna, mutta se kantaa kuitenkin vain joitakin vuosikymmeniä, eikä välttämättä ole kovin tarkkaa. Tutkimustiedon tuominen sen rinnalle auttaa laittamaan faktoja kohdalleen. Toimittamaani kirjaan löytyi vanhoja haastattelunauhoituksia sekä lehtileikkeitä muun muassa merkkipäivinä tehdyistä haastatteluista, mutta jonkin verran kävin itsekin juttukeikkaa tekemässä. Kirjaprojektin edetessä löytyi myös vähän rohkaistuina muutamia henkilöitä, jotka tuottivat muisteluksia kirjalliseen muotoon itsekin. Useita heitä helpotti tieto, että ei tarvitse olla mitenkään valmista tekstiä, vaan toimittaja voi sitä sitten viilailla kuosiinsa. Elossa olevilta kylään liittyviltä henkilöiltä kerättiin lomakkeilla myös kiinteistöihin ja niiden omistushistoriaan liittyviä tietoja. Mukaan otettiin vakituisten asukkaiden lisäksi myös vapaa-ajanasukkaat, joista osa oli tarkkaillut kylän menoa useita kymmeniä vuosia ja jo useassa sukupolvessa.

Kylässä oli vuosien saatossa toiminut jos jonkinlaista yhdistystä, joista osa oli ollut varsin lyhytaikaisia ja joista oli melko vähän tietoa löydettävissä. Vielä ”elossa” olevien arkistoja pääsin kuitenkin käymään läpi melko kattavasti. Vuotuisten toimintakertomusten lisäksi esimerkiksi kirjanpidon tositteet toivat esiin mielenkiintoisia yksityiskohtia ajankuvasta. Niistä selvisi vaikkapa urheiluseuran järjestämien 1960-luvun tanssien buffetin tarjonta: Sisua, Paxia ja Skotti-toffeeta, Norttia ja Kenttiä, Suomi-makkaraa ja nakkeja, kaljaa, punaista Apsia ja Messinaa. Samalla selvisi yksityiskohtia paikallisen kaupan valikoimista, ja kauppa-artikkelikin sai lisää sisältöä. 

Henkilötarina-osuuteen tuli kyläläisiltä heti alkuvaiheessa ehdotuksia mieleen jääneistä kyläläisistä eri ajanjaksoilta. Paikallinen taidemaalari pääsi esille paitsi henkilökuvana, niin myöskin taulujensa kautta. Hän oli ikuistanut aikoinaan paljon sellaisia kylän rakennuksia ja henkilöitä, joista ei vastaavia valokuvia juurikaan ole olemassa. Kirjaprojektin edetessä monenlaista valokuva-aineistoa kertyi kyllä koko ajan lisää – viimeisimmät kuvat saatiin skannattua ja mukaan kirjan loppuosaan, kun taitto oli jo alkupäästä lähtenyt liikkeelle. Kuva-aineistoa oli lopulta niin runsaasti, että karsinnankin jälkeen kirjaan jäi yli 400 valokuvaa sekä sen lisäksi kymmeniä karttoja ja piirroksia.

Kirjaprojektin etenemistä auttoi mielestäni paljon se, että sillä oli alusta asti omat kotisivut, joille päivitin jatkuvasti tilannekuvaa. Sivuston uutisointeja jaettiin myös kylän somekanavissa, joten tieto saavutti eri välineiden käyttäjiä ja mielenkiinto pysyi yllä. Tämä edesauttoi myös kirjan myyntiä, sillä julkistuksen jälkeen ensimmäinen painos loppui alle kahdessa viikossa. Nyt on pieni lisäpainos tekeillä, ja siitäkin on jo yli puoleen ennakkotilaus.

Margit Lumia

Maailman digitaalisen pitkäaikaissäilyttämisen päivä

Kuva: Shutterstock

Tänään, marraskuun ensimmäisenä torstaipäivänä vietetään kansainvälistä Maailman digitaalisen pitkäaikaissäilyttämisen päivää. Digitaalisen kulttuuriperinnön säilyttäminen sukupolvelta toiselle on haaste arkistoille, kirjastoille ja museoille sekä muille muistiorganisaatioille, jotka toimivat digitaalisen tiedon tallentajina ja jotka ovat viime vuosina digitoineet aineistojaan vauhdilla. Yhä useammin tiedon elinkaari on nykyään täysin digitaalinen. Henkilökohtaisten aineistojen pitkäaikaissäilytys koskee myös sukututkijoita.

Pitkäaikaissäilytys tarkoittaa digitaalisen informaation säilyttämistä ymmärrettävänä ja käytettävänä useiden kymmenien ja tulevien vuosisatojen ajan. Laitteet, ohjelmistot ja tiedostomuodot vanhenevat ajan myötä, mutta näistä huolimatta itse informaation täytyy säilyä. Luotettava pitkäaikaissäilyttäminen edellyttää sisällöllistä, hallinnollista ja teknistä asiantuntemusta sekä sisältöjen eheyden aktiivista valvontaa ja monenlaisiin riskeihin varautumista. Tässä ovat keskeisessä asemassa metatiedot, jotka kuvailevat muun muassa aineiston sisällön, historian ja alkuperän sekä tiedot siitä, miten informaatiota voidaan käyttää.  Näin ollen digitaalinen pitkäaikaissäilytys onkin hyvin monitahoinen haaste, jossa voidaan onnistua vain laajalla yhteistyöllä.

Suomessa kulttuuriperinnön ja tutkimuksen aineistojen pitkäaikaisesta säilyvyydestä huolehditaan kansallisesti ja pääosin keskitetysti. Merkittävin kansallisten pitkäaikaissäilytyspalvelujen tarjoaja kulttuuriperintö- ja tutkimusaineistoille on opetus- ja kulttuuriministeriö. Niiden toteutuksesta vastaa CSC – Tieteen tietotekniikan keskus Oy. Lisää tietoa kansallisista pitkäaikaissäilytyspalveluista löytyy osoitteesta www.digitalpreservation.fi.

Omien tärkeiden digitaalisten aineistojen hallinta ja säilytys on osa henkilökohtaista tiedonhallintaa ja pitkäaikaissäilytystä, ja tämä koskee olennaisella tavalla myös sukututkijoita. Sukututkijoille tärkein toimenpide on luoda varmuuskopioita tiedostoistaan, esimerkiksi sukututkimusohjemaan syötetystä datasta. Varmuuskopioita tulisi ottaa tarpeeksi useita, mahdollisesti eri tallennusformaateille, kuten ulkoiselle kovalevylle, ja niitä tulisi säilyttää erillään alkuperäisistä tiedostoista, jotka voivat sijaita esimerkiksi omalla tietokoneella.

Pelkkä kertaalleen tapahtuva varmuuskopiointi ei riitä, vaan sen tulee olla jatkuvaa ja toistuvaa. Lisäksi tulee säännöllisesti tarkistaa kopioiden toimivuus ja uusia varmuuskopiointi tarvittaessa. Tiedostot voivat säilyä tallennusmuodosta riippuen käyttökuntoisena hyvinkin pitkään, joka vuosikymmeniä, mutta huolimaton säilytys tai luonnollinen kuluminen saattavat tuhota digitaalisen kopionkin jo parissa vuodessa tai nopeammin. Sukututkimusdatan pitkäaikaissäilyttämisessä tulee ottaa huomioon myös vastuullinen henkilötietojen käsittely.

Mikko Kuitula

Harrastuksena sukututkimus

Kuinka pitkälle olet päässyt? Joko sukututkimus on valmis? Nämä ovat luultavasti yleisimpiä kysymyksiä, joita sukututkijalle esittävät ne, jotka eivät itse tee sukututkimusta. Sukututkijan tavoitteena ei kuitenkaan tarvitse olla selvittää isälinja Aatamiin asti tai määritellä sukututkimukselle rajat, joihin päästyä sukututkimus on valmistunut.

Itse aloitin sukututkimuksen 1970-luvulla kirjaamalla ylös vanhempieni serkkuja ja näiden jälkeläisiä sekä kaivelemalla kotiarkistoja.  Oma lähisukuni on pieni. Molemmilla vanhemmillani oli vain yksi sisko. Serkkuja minulla on viisi. Vanhemmillani serkkuja on kymmeniä enkä tiennyt kaikista heistä mitään. Vain osan olin tavannut. Oli paljon nimiä, joita olin kuullut. Onnekseni tiesin myös isovanhempieni 1860-luvulla syntyneistä vanhemmista vähintään nimet ja paikkakunnat, joilla he olivat eläneet. Molemmat isoisäni olivat kuolleet jo ennen syntymääni. Isoäitini kuitenkin kertoivat paljon omista sekä isoisieni suvuista.

Aktiivinen sukututkimuksen tekeminen jäi välillä vuosikausiksi tauolle, vaikka kiinnostus sukuun jatkui. 1990-luvulla aloin tilata mikrofilmejä ja -kortteja luettavaksi paikalliseen kirjastoon. Selvitin molempien vanhempieni esivanhempia, näiden sisaruksia ja sisarusten jälkeläisiä. Kirjasin ylös kaiken mitä sukuuni liittyen ehdin aineistosta selvittää ennen kuin se oli taas palautettava. Joissain sukulinjoissa pääsin kirkonkirjojen alkuun asti, yhdessä olen juuttunut 1700-1800 -lukujen vaihteeseen. Sukututkimus eteni kuitenkin hitaasti, koska aineiston saaminen saattoi kestää pitkään ja joskus yhden illan tutkimisen jälkeen saattoi selvitä, että tutkittava suku onkin muuttanut toisesta seurakunnasta eikä juuri tilatusta aineistosta löydy mitään uutta tietoa.

Alkuperäisen aineiston saaminen käyttöön internetin kautta helpotti paljon. Saatoin tutkia aineistoja iltaisin ja viikonloppuisin aina kun ehdin ja halusin, tarkistaa vaikka vain yhden päivämäärän kerrallaan. Aineistoa, jota ei ollut netissä, kävin tutkimassa lähinnä Mikkelin ja Joensuun silloisissa maakunta-arkistoissa lauantaisin. Sukututkimus laajeni entisestään ja keskittyi erityisesti äitini isän pohjoiskarjalaiseen Martikainen-sukuun, jolla on sukuseura. Omien sukujen tutkimisen lisäksi olen selvittänyt sukua myös monille muille.

Tavoitteeni ei ole kerätä kymmeniätuhansia nimiä tai löytää esivanhempia 1400-luvulta. Tavoitteena on selvittää esivanhempieni jälkeläisiä ja näiden elämää. Tarkoitus on jatkaa myös puolisoni sukujen tutkimista. Urakka on loputon, mutta mielenkiintoinen ja antoisa. Sen lisäksi, että monen perheen jälkeläisten selvittäminen on edelleen kesken, myös suku muuttuu koko ajan. Osa kuolee, uusia syntyy ja sukuun liittyy uusia puolisoita. Sukututkimuksen ei tarvitsekaan tulla koskaan valmiiksi. Minulla on harrastus, joka vie kaiken sen ajan, jonka sille annan. Harrastus, johon voin uppoutua ja josta saan paljon iloa ja onnistumisen tunteita. Voin harrastaa yksinäni, mutta olen saanut elämääni myös paljon uusia ihmisiä. Jäätyäni hiljattain eläkkeelle olen voinut antaa harrastukselle enemmän aikaa, mutta edelleenkään sitä ei tunnu olevan tarpeeksi. Tuskin koskaan on. Onneksi minulla on sukututkimusta ymmärtävä ja harrastusta tukeva puoliso, joka mielellään etsii aineistoa mm. tuomiokirjoista puolestani, jaksaa etsiä kanssani sukulaisia eri hautausmailta eikä hermostu, kun joskus aamulla viideltä kömmin vuoteesta työaseman ääreen. 

Liisa Raatikainen