Harrastuksena sukututkimus

Kuinka pitkälle olet päässyt? Joko sukututkimus on valmis? Nämä ovat luultavasti yleisimpiä kysymyksiä, joita sukututkijalle esittävät ne, jotka eivät itse tee sukututkimusta. Sukututkijan tavoitteena ei kuitenkaan tarvitse olla selvittää isälinja Aatamiin asti tai määritellä sukututkimukselle rajat, joihin päästyä sukututkimus on valmistunut.

Itse aloitin sukututkimuksen 1970-luvulla kirjaamalla ylös vanhempieni serkkuja ja näiden jälkeläisiä sekä kaivelemalla kotiarkistoja.  Oma lähisukuni on pieni. Molemmilla vanhemmillani oli vain yksi sisko. Serkkuja minulla on viisi. Vanhemmillani serkkuja on kymmeniä enkä tiennyt kaikista heistä mitään. Vain osan olin tavannut. Oli paljon nimiä, joita olin kuullut. Onnekseni tiesin myös isovanhempieni 1860-luvulla syntyneistä vanhemmista vähintään nimet ja paikkakunnat, joilla he olivat eläneet. Molemmat isoisäni olivat kuolleet jo ennen syntymääni. Isoäitini kuitenkin kertoivat paljon omista sekä isoisieni suvuista.

Aktiivinen sukututkimuksen tekeminen jäi välillä vuosikausiksi tauolle, vaikka kiinnostus sukuun jatkui. 1990-luvulla aloin tilata mikrofilmejä ja -kortteja luettavaksi paikalliseen kirjastoon. Selvitin molempien vanhempieni esivanhempia, näiden sisaruksia ja sisarusten jälkeläisiä. Kirjasin ylös kaiken mitä sukuuni liittyen ehdin aineistosta selvittää ennen kuin se oli taas palautettava. Joissain sukulinjoissa pääsin kirkonkirjojen alkuun asti, yhdessä olen juuttunut 1700-1800 -lukujen vaihteeseen. Sukututkimus eteni kuitenkin hitaasti, koska aineiston saaminen saattoi kestää pitkään ja joskus yhden illan tutkimisen jälkeen saattoi selvitä, että tutkittava suku onkin muuttanut toisesta seurakunnasta eikä juuri tilatusta aineistosta löydy mitään uutta tietoa.

Alkuperäisen aineiston saaminen käyttöön internetin kautta helpotti paljon. Saatoin tutkia aineistoja iltaisin ja viikonloppuisin aina kun ehdin ja halusin, tarkistaa vaikka vain yhden päivämäärän kerrallaan. Aineistoa, jota ei ollut netissä, kävin tutkimassa lähinnä Mikkelin ja Joensuun silloisissa maakunta-arkistoissa lauantaisin. Sukututkimus laajeni entisestään ja keskittyi erityisesti äitini isän pohjoiskarjalaiseen Martikainen-sukuun, jolla on sukuseura. Omien sukujen tutkimisen lisäksi olen selvittänyt sukua myös monille muille.

Tavoitteeni ei ole kerätä kymmeniätuhansia nimiä tai löytää esivanhempia 1400-luvulta. Tavoitteena on selvittää esivanhempieni jälkeläisiä ja näiden elämää. Tarkoitus on jatkaa myös puolisoni sukujen tutkimista. Urakka on loputon, mutta mielenkiintoinen ja antoisa. Sen lisäksi, että monen perheen jälkeläisten selvittäminen on edelleen kesken, myös suku muuttuu koko ajan. Osa kuolee, uusia syntyy ja sukuun liittyy uusia puolisoita. Sukututkimuksen ei tarvitsekaan tulla koskaan valmiiksi. Minulla on harrastus, joka vie kaiken sen ajan, jonka sille annan. Harrastus, johon voin uppoutua ja josta saan paljon iloa ja onnistumisen tunteita. Voin harrastaa yksinäni, mutta olen saanut elämääni myös paljon uusia ihmisiä. Jäätyäni hiljattain eläkkeelle olen voinut antaa harrastukselle enemmän aikaa, mutta edelleenkään sitä ei tunnu olevan tarpeeksi. Tuskin koskaan on. Onneksi minulla on sukututkimusta ymmärtävä ja harrastusta tukeva puoliso, joka mielellään etsii aineistoa mm. tuomiokirjoista puolestani, jaksaa etsiä kanssani sukulaisia eri hautausmailta eikä hermostu, kun joskus aamulla viideltä kömmin vuoteesta työaseman ääreen. 

Liisa Raatikainen