Hautamuistomerkkejä ja hautausmaita

SA-kuva Antreasta.

 Kaikki Seuran kirjaston uutuudet eivät ole uusia kirjoja. Kokoelmaan on tänä syksynä liitetty nide vuodelta 1998: Kangasala-Seuran julkaisu Kangasalan kirkkomaat. Opaskirja. Kirjanen esittelee Kangasalan henkilöhistoriaa hautamuistomerkkien kautta. Oppaan henkilöartikkeleja on esipuheen mukaan kirjoitettu vainajista, "jotka ovat jollain tavalla julkisesti olleet vaikuttamassa pitäjässämme." Kangasalle on haudattu useita valtakunnallisesti tunnettuja henkilöitä, mm. suomalaisuusmies Agathon Meurman. Siellä on myös kirjailijan ja sukututkimuksen merkkimiehen Jalmari Finnen sukuhauta. Paikallisesti merkittävää vaikuttamista on tietysti ollut monenlaista, niinpä kuvailtavien henkilöiden valitseminen on ollut esipuheen mukaan kirjoittajille  “herkkää ja vaikeaa”. Elämäkertatietoja on kerätty mm. kotiseutujulkaisuista ja paikallis- ja seurakuntahistorioista. Artikkelien pituus vaihtelee. Esimerkiksi  Suomen ensimmäisen kansanopiston Kangasalle 1889 perustaneesta Sofia Hagmanista on tekstiä puoli sivua, mutta Iida Lehmusvirrasta (Lindström) todetaan parilla rivillä epäsuorasti, että kauppias “Eemil Lindström oli perustanut kirkonkylään leipurinliikkeen, Lehmusvirran Pullakaupan, jossa myytiin myös virvokkeita”. Hyvä että edes tämä, sillä vaihtoehto olisi luultavasti ollut ei-mitään.

Linkitykset yllä johtavat Suomen Sukututkimusseuran hautakivitietokantaan, johon Martti Saarni kuvasi Kangasalan vanhan hautausmaan hautoja vuonna 2004. Tietokanta on kaikessa hiljaisuudessa kasvanut ja toivottavasti kasvaa edelleenkin. Tosin hautamuistomerkkejä saattaa nykyisin löytää jopa Facebook-sivuilta, kuten Suomen kirkkoja ja hautausmaita -ryhmästä, Hakuominaisuudet tosin eivät ole yhtä hyvät kuin tietokannassa. Jonkin verran suomalaisia hautakuvia on jopa amerikkalaisella Find a grave –sivustolla, vaikka sieltä kannattaakin etsiä erityisesti amerikansuomalaisten hautoja. 

Kirjoja hautausmaista ilmestyy silti edelleen. Klassikko on Emil Nervanderin pienikokoinen opas I de dödas stad. En vägledning för vandraren på Helsingfors' lutherska begrafningsplatser (1883) . Nykyajan oppaista varmasti tunnetuimpia on Voitto Viron Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas vuodelta 1977. Nervanderin jäljillä kulkenut tekijä laati oppaastaan uudistetun painoksen 1990-luvun alussa. Viro pahoittelee sen esipuheessa, että toisin kuin Nervander, hän ei ole voinut mahduttaa  oppaaseen henkilötietoja vainajista kuin hyvin suppeasti. Nervanderin kirjassa on lähes 900 nimeä, Viron oppaan ensimmäisessä painoksessa noin 1500 ja toisessa painoksessa 300 enemmän. Viro pohtii kaunopuheisesti valintaperusteitaan:  “Edellytyksenä on, että hän on omalle ajalleen erityisen tunnettu tai että hänen tulisi olla sitä, tai että taiteelliset tai inhimilliset näkökohdat puoltavat sitä - - . Toivon oppaan sivujen esittävän lukuisia esimerkkejä siitä, että tämä lähimmäinen voi olla hiljainen, tavallinen ihminen, uskollinen palvelija, tuntematon äiti, pieni lapsi tai tuntematon sotilas.“ Helsingfors Släktforskare -yhdistys on kuvannut Hietaniemen hautoja 2005-2009. Luettelo haudatuista on yhdistyksen sivuilla ja kuvat ovat Seuran hautakivitietokannassa. Tietokannassa on kuvia myös Malmin ja Honkanummen hautausmailta. Näitä ja Hietaniemeä vanhempi hautausmaa on Helsingin Vanhassa kirkkopuistossa. Sen hautamuistomerkeistä on kirjoittanut mm. Sylvi Möller kirjasessa Vanhankirkon puisto (1956). Möllerin opas on ollut ahkerassa käytössä, kun 1700-luvun historian tutkijat ovat käyneet läpi kirkkopuiston muistomerkkejä Sveaborg-Viapori -projektin blogisarjassa Viikon vainaja.

Helsingin hautausmaiden tuntija Emil Nervander vaelteli myös Turussa. Hänen toinen kirjasensa on nimeltään På Skansen. Till hågkomst af bortgångna och till vägledning bland deras grafvar på begrafningsplatserna i Åbo (1888). Nervanderin polkuja on seurattu sielläkin: Riikka Kaistin ja Martti Puhakan Unikankareen kummulta Skanssin Malmille. Turun hautausmaan  vaiheita ilmestyi vuonna 2001. Siinä on esitelty hautausmaan historiaa, hautausmaakulttuuria ja taiteellisesti tai henkilöhistoriallisesti kiinnostavimpia muistomerkkejä. Seurakuntayhtymällä on myös nettisivut, joilla on esitelty merkkihenkilöitä ja muistomerkkejä näyttävämmin kuin monen muun seurakunnan sivuilla. 

Uusimpia hautausmaakirjoja kirjastomme kokoelmassa on Suur-Ikaalisten Sukututkijoiden julkaisema kirjan ja CD-ROM-levyn yhdistelmä Ikaalisten seurakunnan eteläinen hautausmaa 2011, jota varten on kuvattu kaikki “selvästi luettavat muistomerkit”, joita on lähes 700. Noin kuudestakymmenestä vainajasta on lyhyt henkilöartikkeli.

Kangasalan kirkkomaat -oppaaseen ei ole kirjattu vainajien syntymä- ja kuolinaikoja. Vaikka osasta muistomerkkejä on oppaassa valokuva ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita hautoja suojellaan, tämä on kieltämättä puute. Jo Suomen Sukututkimusseuran vuosikirjassa 9 (1926) todettiin, että monessa “seurakunnassa hävitetään määräaikojen kuluttua hoitamattomat haudat ja niiden mukana niillä olevat muistomerkit, jotka sen vuoksi olisi ajoissa saatava pelastetuiksi, koska siten muuten saattaa hävitä ainutlaatuisia tietoja”. Vuosikirjassa vedottiin Seuran jäseniin, jotta he merkitsisivät muistiin hautakirjoitukset varsinkin sellaisissa seurakunnissa, joiden kirkonkirjat olivat tuhoutuneet. Vuosikirjoissa on dokumentoitu yhteensä noin 40 hautausmaata. Vuosikirjan aiheen mukaisessa hakemistossa hautakirjoitusten sarja löytyy osiosta 3. Henkilö- ja sukuryhmät, jonka alla on linkki Alueelliset ryhmät. Se on vanhojen maakuntien mukaisessa järjestyksessä. Osa artikkeleista on kokotekstinä netissä, kuten Ilma, Aarno & Kerttu-Liisa Orkamon kokoamat hautakirjoitukset Savitaipaleen vanhalta hautausmaalta vuodelta 1935 ja Ragnar Eklundin samana vuonna keräämät Lemin vanhan hautausmaan hautakirjoitukset,  jotka ovat molemmat vuosikirjassa 22 (1938).

Suurimmasta osasta artikkeleita on viite vuosikirjaan, joka on paperimuodossa saatavissa monesta kirjastosta. Vuoden 1934 vuosikirjassa on mukana yksi luovutetun alueen hautausmaista. Pälkjärven hautausmaan myöhempää kohtaloa on kuvailtu Pälkjärven pitäjäseuran sivuilla: “Kesäkuussa 1990, jolloin ensimmäisen kerran päästiin tutustumaan entiseen kotipitäjään, hautausmaan todettiin olevan täydellistä viidakkoa. Löysimme muutaman pystyssä olevan hautakiven, mutta lukuisasti enemmän juuresta katkaistuja hautaristejä ja maahan kaadettuja hautakiviä”. Sittemmin pälkjärveläiset ovat kunnostaneet hautausmaata ja muistomerkit on kuvattu. Luovutetulta alueelta on kokoelmassamme myös Leena Revon 2011 ilmestynyt kirja Viipurin Sorvalin alueen luterilaiselta alueelta 2000-luvulla löytyneistä hautamuistomerkeistä.

SA-kuva Viipurin Sorvalin hautausmaalta.

Hautamuistomerkeistä on kirjoitettu paljon taidehistorian näkökulmasta, esimerkiksi Liisa Lindgren teoksessa Memoria (2009), joka on kokoelmassamme ruotsinkielisenä laitoksena.  Poikkeuksellnen näkökulma muistomerkkeihin on Evi ja Bertel Engströmin kirjassa Smideskorsen på Oravais gravgård, (2002). Yksilölliset rautaristit kertovat Kimon ruukin 1800-luvun henkilöhistoriasta.

                                             *

Ja lopuksi muutama sana kuolinilmoituksista ja nekrologeista, vaikka ne eivät otsikon alle kuulukaan, kun aiheesta usein kysellään. Marja Pohjola kirjoittaa Genos-lehden viimeisimmässä numerossa 3/2013 yksityisarkistoista Kansallisarkistossa ja mainitsee Seuran kokoelman lehdistä leikattuja kuolinilmoituksia vuosilta 1922-1979.  Kokoelma on siis käytettävissä arkistossa mikrokortteina. Brages Pressarkivissa on toinen merkittävä kokoelma kuolinilmoitus- ja muistokirjoituksia ruotsinkielisistä sanomalehdistä. Kuolinilmoituksia julkaistaan nykyisin myös internetissä. Helsingin Sanomien muistokirjoitussivustosta Muistot kirjoitti Seuran puheenjohtaja Tepppo Ylitalo tässä blogissa otsikolla Malja muistelijoille.

Vuokko Pärssinen-Tainio
on Seuran kirjastonhoitaja, joka syksyisin pohtii syntyjä syviä

Sukupuun suojassa

Tämä harrastus on opettanut minulle paljon asioita. Kärsivällisyys ja ainakin jonkin sortin järjestelmällisyys eivät ole niistä vähäisimpiä.

Adjektiivi voi olla vähän yllättävä.

Minusta sukututkimus on ennen kaikkea lohdullista.

Mielenkiintoista, kyllä. Valaisevaa, miksei. Jännittävää, ehdottomasti. Mutta ennen kaikkea – lohdullista. Se on salainen tapaaminen, joka ei revi vaan rakentaa. Sukupuuta rakentaessamme me kuvittelemme tapaavamme (yhteisistä geeneistä huolimatta) meille vieraita ihmisiä, mutta kohtaammekin itsemme, oksa toisensa jälkeen.

Sukututkimus on myös auttanut minua käsittelemään ihmisluontoon ainakin jossain määrin kuuluvaa kuolemanpelkoa.  Kun kiipeilee sukupuunsa oksilla ei voi olla huomaamatta, että me kaikki kuolemme; jotkut muutaman päivän ikäisinä, toiset viisikymppisinä, muutamat saavat sata vuotta.

Tänne ei jää kukaan. Ei pidäkään jäädä.  Me teemme tilaa. Tai teemme samaa kuin isäni sodan aikana rintamalla; tiedustelemme. Menemme edeltä ja katsomme, että reitti on selvä. 

Vaikka huomio kuoleman vääjäämättömyydestä tuntuu lapsellisen itsestäänselvältä, aina sen  unohtaa. Mehän elämme ikuisesti, emme edes vanhene. 

Kekkosesta kerrottiin aikanaan vitsiä, jossa hän pohti omaa kuolemaansa näin; jos kuolen. Me emme edes anna kuoleman ajatukselle mahdollisuutta, koska salassa itseltämmekin pelkäämme sitä niin paljon. Me säästämme seuraavalle vuosisadalle ulottuvia eläkevakuutuksia, ajelemme harrikoilla ja ahtaudumme farmareihimme. Sisuskalut piukeana me sitten ajamme karkuun kuolemaa, silmänympärysvoiteet kirvellen lasiaisissa.

Aika, jossa sana nuorekas on kauneinta, mitä aikuisista ihmisistä voi sanoa, ei edes anna ihmisten ikääntyä. Kuolemisesta nyt puhumattakaan.    

Mutta minun tarvitsee vain katsella sukupuutani, niin huomaan ettei pakoon pääse.  Tarkempi vilkaisu kertoo, ettei minun oikeasti tarvitsekaan. Tavallaan he kaikki elävät edelleen eikä paikka ole paha. Silloin tällöin kuuluvat naurunpurskahdukset paljastavat, että siellä oksistossa on jopa hauskaa. Ehkä siellä kertaillaan häiden ja muiden sukutapaamisten kulkua. Kinasteluakin kuuluu, mutta sehän kuuluu asiaan.

Äidin ja isän häät Savonlinnassa 1946.  Melkein kaikki he ovat jo tuonilmaisissa.  

Kun elämämme päättyy, pääsemme kotiin, oman sukupuumme lehvistön suojaan. Karjalaiset sanovat kaiken kauniisti, myös kuolemisen; vainajat siirtyvät tuonilmaisiin. Minulle se on tarkoittaa paikkaa, joka on toisella tasolla, mutta silti ympärillä, läsnä. 

Pyhäinpäivän ja perinteisen kekrin ajatus on pohjimmiltaan sama; aikaisemmat sukupolvet kulkevat kanssamme, tavalla tai toisella. Hyvästijätöt ovat näennäisiä.

Johan Buren sukukirja – pieni kirja täynnä tuhansia tarinoita

 Ruotsin vuosittaisilla sukututkimuspäivillä Köpingissä julkistettiin viime elokuussa sopimus, joka tuo kokonaan ennen tuntemattoman lähteen sukututkijoiden ulottuville. Keskeinen ruotsalainen sukututkimusjärjestö Genealogiska Föreningen solmi julkaisusopimuksen yhdessä neljän hengen muodostaman ”Bure-grupp” -ryhmän kanssa.

Sopimus siis koskee Suomen kansallisarkistosta vuonna 2008 löytämäni Johan Buren (Johannes Bureus 1568-1652) alkuperäisen sukukirjan julkaisemista. Ruotsissa hanke on saanut paljon julkisuutta sukututkimusalan julkaisuissa ja sanomalehdissä.Toimittaja Elisabeth Renström on lisäksi ottanut Johan Buren sukututkimukset yhdeksi osaksi "Släktband"-nimistä radio-ohjelmasarjaansa, jonka uusi kausi käynnistyy Ruotsin radiossa ensi talvena.

Johan Buren sukukirja julkaistaan DVD-muodossa keväällä 2014. Kaikki kirjassa mainitut henkilöt esitetään tietokantana, jossa on monia erilaisia hakutoimintoja helpottamassa etsintää. Jokaisella henkilöllä on oma ”henkilökorttinsa”, johon on pyritty etsimään tietoa myös muista aikakauden asiakirjalähteistä. Tämä lisää sukukirjasta tehdyn tietokannan luotettavuutta myös historiantutkimuksen lähteenä. Alkuperäisen sukukirjan aukeamia voi verrata 1700-luvun kopioihin, jotka myös julkaistaan digitoituina. Kuvia on helppo suurentaa ja pienentää tarpeen mukaan. Mukaan tulee myös valokuvia niin Bure-suvun asuinpaikoista, riimukivistä kuin vaikkapa Suomessa asuneen Elisabet Buren tanssiaisleningistä.

Julkaisua on puuhaamassa Ruotsin eturivin Bure-tutkija Urban Sikeborg, joka on uhrannut viime vuodet sukukirjan puhtaaksikirjoitukseen sekä muun oheismateriaalin hankintaan. Oma roolini on ollut etsiä asiakirjalähteistä varmistusta kirjassa mainittujen henkilöiden yhteyksille Suomeen sekä keskittyä kirjan ”suomalaisten” henkilöiden identifiointiin. Sen ohessa olen selvitellyt sukukirjan päätymistä Suomeen ja Armfelt-suvun arkistoon. Artikkelini julkaistaan myös suomeksi, vaikka julkaisun pääkieli onkin ruotsi.

Julkaisun teknisestä toteutuksesta vastaavat Carl Szabad ja Johan Gidlöf. Carl Szabad palkittiin tänä vuonna Sveriges Släktforskarförbundin myöntämällä Victor Örnbergin palkinnolla. Gidlöf toimii Tukholman kaupunginarkistossa yksikönjohtajana ja vastaa Bure-julkaisun hakuohjelman suunnittelusta. Svenska Litteratursällskapet i Finland myönsi hankkeelle apurahan keväällä 2013. Kansallisarkisto antoi kuvata Johan Buren alkuperäisen sukukirjan uudelleen arkiston konservointitiloissa. Hankkeemme on saanut apua ja tukea Kungliga biblioteketilta ja Upsalan yliopiston kirjastolta Johan Buren muiden käsikirjoituskopioiden kuvaamisessa. Mukavaa on ollut huomata kaikkien osapuolten vilpitön innostus. Kirjan julkaiseminen digitoituna koetaan tärkeäksi.

Johan Buren sukukirjan henkilöt on pääosin kirjattu muistiin 1600-luvun ensi vuosina, vaikka korjauksia on tehty aina vuoteen 1652 asti. Johan Bure keskittyi sukututkimuksessaan eläviin henkilöihin ja siihen kuinka he olivat sukua toisilleen. Sukukirjassa esipolvet ovat toissijaisia, joskin Burelle oli tärkeää yhdistää heidät samaan kantaisään. Hän kokosi sukukirjansa pääosin haastattelemalla ihmisiä, mutta suhtautui kriittisesti saamiinsa tietoihin. Jos eri ihmisten kertomukset erosivat toisistaan, hän merkitsi sen muistiin.

Sukukirjaa pidetään ainutlaatuisena siksi, että siinä tasapuolisesti mainitaan naiset ja miehet sekä erisäätyiset ihmiset. Länsipohjalaisten talonpoikien osuus kirjassa on merkittävä. Johan Bure huomioi tasapuolisesti jokaisen, joka sukuun kuului, olipa sitten kyseessä aatelismies tai piikatyttö. Tätä samaa periaatetta noudatti myöhemmin Johan Buren oppilas ja hyvä ystävä piispa Johannes Terserus lähtiessään tutkimaan Buren mainitseman Erik Ångermanin jälkeläisiä.

Aikakauden virallisissa asiakirjoissa ei huomioida muita kuin maata omistavia miehiä, mutta Buren tutkimus tuo esiin historian hämäristä merkittävän määrän 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa eläneitä talonpoikaisnaisia ja tyttäriä. Kirjasta muodostuu lähes 3 000 henkilön tietokanta. Heidän jälkeläisensä ovat 400 vuoden aikana levinneet laajalle. Kirjasta 1700-luvulla tehdyt kopiot ovat osoittautuneet osin virheellisiksi ja vajaiksi verrattuna Kansallisarkistosta löytyneeseen alkuperäiseen sukukirjaan, joka osin mullistaa Bure-suvun aiempaa tutkimusta.

Kiintoisaa on ollut havaita se, että pohjoisruotsalaisen Bure-suvun jäseniä on toiminut pappeina ja kruununvirkamiehinä Suomessa. Painopiste ei yllättäen olekaan ollut Pohjanmaa, vaan pikemminkin Varsinais-Suomi. Myös Johan Buren ja hänen vaimonsa lähisukulaisia löytyy niin Turusta, Kemiöstä, Perniöstä kuin Nauvostakin. Huomionarvoista on sekin, että Johan Buren tyttärentytär Margareta Sabelfana on haudattu Perniön kirkkoon.

Bure-suvun sukuhaarat ulottuvat Länsipohjasta Suomeen joskus varsin yllättäviä reittejä. Toivon mukaan sukukytköksiä Suomeen paljastuu tulevaisuudessa vielä lisääkin. Kun näin laajaa sukutietokantaa työstetään, eivät kahden ihmiset taidot millään riitä huomaamaan kaikkea. Bure-sukuverkoston tutkimisen nykyaikaan asti jätämme lukuisten suomalaisten ja ruotsalaisten sukututkijoiden tehtäväksi. Toivon mukaan aikanaan sukuverkosto yhä kasvaa Pohjanlahden molemmilla puolilla.  

Tiina Miettinen
FT, Tampereen yliopisto

Kuvat: Jouni Keskinen