Sukupuun suojassa

Tämä harrastus on opettanut minulle paljon asioita. Kärsivällisyys ja ainakin jonkin sortin järjestelmällisyys eivät ole niistä vähäisimpiä.

Adjektiivi voi olla vähän yllättävä.

Minusta sukututkimus on ennen kaikkea lohdullista.

Mielenkiintoista, kyllä. Valaisevaa, miksei. Jännittävää, ehdottomasti. Mutta ennen kaikkea – lohdullista. Se on salainen tapaaminen, joka ei revi vaan rakentaa. Sukupuuta rakentaessamme me kuvittelemme tapaavamme (yhteisistä geeneistä huolimatta) meille vieraita ihmisiä, mutta kohtaammekin itsemme, oksa toisensa jälkeen.

Sukututkimus on myös auttanut minua käsittelemään ihmisluontoon ainakin jossain määrin kuuluvaa kuolemanpelkoa.  Kun kiipeilee sukupuunsa oksilla ei voi olla huomaamatta, että me kaikki kuolemme; jotkut muutaman päivän ikäisinä, toiset viisikymppisinä, muutamat saavat sata vuotta.

Tänne ei jää kukaan. Ei pidäkään jäädä.  Me teemme tilaa. Tai teemme samaa kuin isäni sodan aikana rintamalla; tiedustelemme. Menemme edeltä ja katsomme, että reitti on selvä. 

Vaikka huomio kuoleman vääjäämättömyydestä tuntuu lapsellisen itsestäänselvältä, aina sen  unohtaa. Mehän elämme ikuisesti, emme edes vanhene. 

Kekkosesta kerrottiin aikanaan vitsiä, jossa hän pohti omaa kuolemaansa näin; jos kuolen. Me emme edes anna kuoleman ajatukselle mahdollisuutta, koska salassa itseltämmekin pelkäämme sitä niin paljon. Me säästämme seuraavalle vuosisadalle ulottuvia eläkevakuutuksia, ajelemme harrikoilla ja ahtaudumme farmareihimme. Sisuskalut piukeana me sitten ajamme karkuun kuolemaa, silmänympärysvoiteet kirvellen lasiaisissa.

Aika, jossa sana nuorekas on kauneinta, mitä aikuisista ihmisistä voi sanoa, ei edes anna ihmisten ikääntyä. Kuolemisesta nyt puhumattakaan.    

Mutta minun tarvitsee vain katsella sukupuutani, niin huomaan ettei pakoon pääse.  Tarkempi vilkaisu kertoo, ettei minun oikeasti tarvitsekaan. Tavallaan he kaikki elävät edelleen eikä paikka ole paha. Silloin tällöin kuuluvat naurunpurskahdukset paljastavat, että siellä oksistossa on jopa hauskaa. Ehkä siellä kertaillaan häiden ja muiden sukutapaamisten kulkua. Kinasteluakin kuuluu, mutta sehän kuuluu asiaan.

Äidin ja isän häät Savonlinnassa 1946.  Melkein kaikki he ovat jo tuonilmaisissa.  

Kun elämämme päättyy, pääsemme kotiin, oman sukupuumme lehvistön suojaan. Karjalaiset sanovat kaiken kauniisti, myös kuolemisen; vainajat siirtyvät tuonilmaisiin. Minulle se on tarkoittaa paikkaa, joka on toisella tasolla, mutta silti ympärillä, läsnä. 

Pyhäinpäivän ja perinteisen kekrin ajatus on pohjimmiltaan sama; aikaisemmat sukupolvet kulkevat kanssamme, tavalla tai toisella. Hyvästijätöt ovat näennäisiä.