Hämeeseen eksynyt karjalainen
Alaikäisenä sukututkijana olin alussa riippuvainen vanhemmistani: tarvitsin kuljetuksen päästäkseni lähteiden äärelle. Nuori sukututkija herätti ihmetystä lähes jokaisessa kirkkoherranvirastossa. Poikkeuksetta jouduin yleensä ensin vakuuttamaan kirkkoherran, että olen kurssit käynyt ja että osaan tutkia itsenäisesti, kanslistien työtä häiritsemättä. Tutkimuslupa heltisi joka kerta.
Alussa keskityin tutkimaan kaikkien neljän isovanhempani sukujuuria. Oli sykähdyttävää nähdä itselle läheiset ihmiset kirkonkirjoissa ja saada heistä uusia tietoja. Erityisen liikuttavana kokemuksena on jäänyt mieleen ensimmäinen ”arkistolöytöni”, kun Mikkelin maakunta-arkiston vanhassa tutkijasalissa näin mikrofilmiltä mummoni kastemerkinnän. Mummon, jota en koskaan tavannut. Vuosien varrella ne kaukaisemmatkin, menneet sukupolvet ovat tulleet läheisiksi, kun olen esivanhempieni elämänvaiheita seurannut. Sukututkimus on pysynyt yhtenä rakkaimmista harrastuksistani, vaikka välillä on pitänyt keskittyä opiskeluihin, työuraan tai uuden sukupolven kasvattamiseen.
Muutin Hämeenlinnaan työn takia vuosituhannen alussa. En tiennyt kaupungista muuta kuin linnan eikä täällä asunut yhtään sukulaista tai tuttavaa. Muuttaessani päätin, että ”määkimään mie en ruppee” – ja murteestani olen pitänyt tiukasti kiinni. Uudella paikkakunnalla olen useimmiten enemmin kuin myöhemmin eksynyt paikallisten sukututkijoiden pariin. Yhteinen harrastus yhdistää, ja helpottaa jopa karjalaisen sopeutumista Sydän-Hämeeseen. Puheliaalla ja avoimella karjalaislikalla riitti ihmettelemistä hiljaisissa ja varautuneissa hämäläisissä, mutta reilun 12 vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään paikallisia. Paikalliset ovat ilmeisesti oppineet ymmärtämään myös karjalaista, sillä olen toiminut Hämeenlinnan sukututkimusseura ry:n puheenjohtajana vuodesta 2006 lähtien.
Ilokseni olen saanut opettaa sukututkimusta ja opastaa aloittelevia sukututkijoita hyvän harrastuksen pariin yli 10 vuoden ajan. Vuonna 2008 harrastukseni vei valtakunnalliselle tasolle, kun tulin valituksi Suomen Sukututkimusseuran hallitukseen. Varajäsenyyteni muuttui varsinaiseksi paria vuotta myöhemmin, ja tällä hetkellä vastaan Seuran ja paikallisyhdistysten yhteistyöstä. Olen saanut historiantutkijan koulutuksen, mistä on ollut hyötyä niin sukututkimuksessa kuin työssänikin Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Niin, tulin maakunta-arkistoon alun perin purkamaan sukututkimuspyyntöjen sumaa. Pätkätyö muuttui myöhemmin vakinaiseksi eli harrastus todella poiki minulle työpaikan. Työpaikka on pysynyt samana, mutta työtehtävät ovat vuosien saatossa muuttuneet. En ole enää vuosiin tehnyt virkatyökseni sukututkimuksia.
Mitä sitten olen saanut selville omista sukujuuristani 23 vuoden aikana?
Äidinäitini Martta Dysterin (1918–1977) juuret ovat Ruokolahdella ja Puumalassa. Suvusta löytyy torppareita, läksiäisiä, sotilaita ja ainakin yksi taitava kuppari. Toistaiseksi en ole saanut selville, oliko suvulle nimen antanut esi-isä luonteeltaan tai ulkomuodoltaan nimensä mukainen (dyster = synkkä, alakuloinen, surullinen) vai juontaako nimi juurensa muualta.
Äidinisäni Viljam Fennanderin (1912–2001) suvusta löytyy maanviljelijöitä, kauppiaita, sahankirjuria, lehtimiestä, pappia, poliitikkoja ja keksijää. Suku on vaikuttanut lähinnä Puumalassa ja Savitaipaleella, mutta levittänyt myös monelle eteläsavolaiselle paikkakunnalle ja Kannakselle. Ja kyllä, Veikko oli kaukainen sukulaiseni.
Isänäitini Anna-Liisa Meskasen (1906–1954) puolelta juureni ovat Kannaksen Karjalassa, Raudussa ja Sakkolassa. Suvun perinteiset ammatit ovat olleet maanviljelijä (talollinen) ja seppä. Molempien ammattien harjoittajia löytyy suvusta nykyäänkin. Raudun Meskasilla on myös oma sukuseuransa, jonka hallituksessa olen toiminut.
Isänisäni Eino Lammen (1906–1993) suku on kotoisin Kymenlaaksosta ja Itä-Hämeestä; Valkeala, Iitti ja Hollola ovat suvun kantapitäjiä. Maanviljelijöiden lisäksi sukuhaarassa on runsaasti käsityöläisiä, joiden jälkien seuraaminen pitäjästä pitäjään on tuottanut joskus päänvaivaa mutta myös yllätyksiä.
Hämeenlinnaan muuttaessani olin varma, ettei Hollolaa hämäläisempää verta minusta löydy. Vannomatta paras…Räätäli-haaraa seuratessani nimittäin paljastui, että isänisänäidinisänisänäitini Kristiina Henriksdotter Bergström oli syntynyt vuonna 1761– missäpäs muuallakaan kuin – Hämeenlinnassa. Puolustukseni täytyy kyllä todeta, että perhe oli asunut myös Turussa ennen kuin muutti Hollolaan. Mutta myönnettävä on, että yksi esiäideistäni syntyi Kanta-Hämeessä. Tästä huolimatta en kuitenkaan tunne itseäni hämäläiseksi, vaan olen yhä identiteetiltäni karjalainen.
Mervi Lampi
Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen ja Suuren neuvottelukunnan puheenjohtaja
